sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Johnny Cash: Hello, I'm Johnny Cash (1970)

Johnny Cash on jälleen ajankohtainen. Ja nyt ei ole kyse mistään kammottavasta remix-projektista, vaan Rick Rubinin tuottaman American- levytyssarjan helmikuun lopussa ilmestyvästä kuudennesta osasta Ain't No Grave. Levy on jo toinen Cashin kuoleman jälkeen koottu American-albumi ja se jäänee lajissaan viimeiseksi.

Kun Cashin repertuaarista poimitaan kanonisoidut jyvät, puhutaan alkupään Sun-levytyksistä, 1960-luvun lopun At Folsom Prison- ja At San Quentin -vankilalive-albumeista ja edellä mainituista American-levyistä. Cash teki kyllä hyvää tavaraa muulloinkin.

Klassikoksi muodostuneen spiikin mukaan nimetty Hello, I'm Johnny Cash on hieno albumi. Vaikka CBS-levy-yhtiötä (ja etenkään sen perillistä Sonya) ei voi erityisesti kehua back-kataloginsa arvostamisesta, Cashin levytyksiä ei koskaan dumpattu cut out -versioina, ja tärkeimmät levyt olivat melko hyvin saatavilla (tosin ohuempana vinyylinä) nice price -painoksina. Oma paksulle vinyylille prässätty kappaleeni on "made in england" ja tukholmantuliaisia viime vuodelta.

Kansikuva korostaa 41-vuotiaan Cashin kasvojen uurteita. Päivät nuorisoidolina olivat takanapäin, mutta viihdyttäjänä oman The Johnny Cash Show -tv-ohjelmankin saanut mies oli uransa huipulla. Hän oli saanut elämänsä raiteilleen, uransa nousuun ja nainut pitkäaikaisen kumppaninsa June Carterin kaksi vuotta aikaisemmin. Pariskunnan pojan syntymään oli albumin ilmestyessä vielä kaksi kuukautta aikaa. Levy nousi USA:n country-albumilistan kärkeen ja pop-albumilistallakin kuudenneksi.

Levyä edeltänyt single Blistered nousi USA:n country-listan neljänneksi ja pop-listan 50:ksi. Äskeisen linkin alta löytyy mainio "musiikkivideo" tammikuulta 1970, mutta tämä lyhyt akustinen versio on vieläkin herkullisempi, varsinainen aarre American-levytysten riisuttuun soundiin rakastuneille. Rockaavan Blistered-singlen b-puolelle laitettiin Cashin yhdessä toisen mustiin pukeutuvan miehen Roy Orbisonin kanssa kynäilemä perinteinen country-iskelmä See Ruby Fall, joka sekin nousi country-listalle ja pop-listan sijalle 75.

Albumin tunnetuin kappale on Tim Hardin -sävellys If I Were A Carpenter; biisi, josta kaljuuntuva teinipoppari Bobby Darin oli tehnyt alkuperäisen ihan hyvän version ja uransa viimeisen ison hitin neljä vuotta aikaisemmin. Tästä biisistä on tehty lukuisia hienoja covereita mm. säveltäjän itsensä, Four Topsin ja Small Facesin toimesta, mutta Johnnyn ja Junen umpirakastunut duetto on ässäveto. Single nousi country-listan kakkoseksi, ja pariskunta sai esityksestään Grammy-palkinnon seuraavana vuonna. Kannattaa myös ehdottomasti poimia marketin halpakorista talteen Man In Black: Live In Denmark 1971 -dvd, jolta löytyy monien muiden herkkujen ohella kelpo esitys tuosta kappaleesta.

Vanhaa vihtahousua muistetaan Hello, I'm Johnny Cash -albumilla erityisesti kahdessa biisissä. Kakkosraita The Devil To Pay on näistä suosikkini. Oheisella filminpätkällä esiintyy myös rock 'n' roll -legenda Carl Perkins, joka viihtyi Cashin sidekickinä kymmenen vuoden ajan. Puhelaulu To Beat The Devil oli ensimmäinen Cashin coveroimista outlaw-countrymies Kris Kristofferssonin kappaleista. Videoklipissä näkyvä levy ei ole tämä LP, mutta soundi kyllä autenttinen. Varsinkin myöhemmin samana vuonna hitiksi nousseesta Sunday Mornin' Comin' Down -coverista Kristoffersson sai uralleen merkittävää lisäpotkua.

Outlaw-imagoa ylläpitävien tarinoiden ja paholaisen kanssa painimisesta kertovien veisujen lisäksi Johnny Cash on laulanut lukuisia lauluja rautateistä ja junista. Tälläkin levyllä niitä on kaksi: junasuhdetta pohdiskeleva I've Got A Thing About Trains ja avausraita Southwind.

Ensi kerralla levykeitaassa ei sitten varmasti käsitellä mitään countryyn vivahtavaakaan, vaan jotain ihan muuta.

maanantai 25. tammikuuta 2010

Eels: Daisies Of The Galaxy (2000)

Kolme viikkoa sitten Eelsin uutta End Times -albumia tarjottiin arvioitavakseni. Kieltäydyin, koska kyseessä oli jo bändin kahdeksas studiolevy, eikä minulla ollut bändin aiemmasta tuotannosta muutamaa biisiä kummempaa käsitystä. Kuinkas sitten kävikään? Pari päivää myöhemmin sukelsin mystisen laulaja-lauluntekijä Mark Oliver Everettin alias E:n historiaan, ja onnistuin haalimaan kuultavakseni seitsemän aiempaa Eels-albumia. Ei ole tarvinnut katua.

Tutkimusretkeni E:n maailmaan on vasta alussa. Olen muun muassa havainnut, että virginialaislähtöisen Everettin lapsuudenaikainen viehtymys lelusoittimiin sekä lähipiirin traagiset kuolemat ja päättyneiden parisuhteiden traumat leimaavat miehen tuotantoa. Varhainen Mark Everett-nimellä julkaistu albumi on vielä kuulematta, samoin E:n kaksi albumia 1990-luvun alusta. Daisies Of The Galaxy on Everettin kolmas Eels-nimellä julkaisema albumi. Edeltänyttä synkkäsävyistä Electro-Shock Bluesia pidetään Eelsin parhaana levynä, mutta kaltaiselleni Eels-noviisille aurinkoisempi Daisies sopii hyvin aloituslevyksi.

Daisies Of The Galaxyn melodiat ovat yksinkertaisia ja hyvin tarttuvia. Lastenlorumaisissa lyriikoissaan E viljelee runsaasti loppusointuja ja näppäriä sanaleikkejä. E:n vähäeleinen, lämpimän karhea lauluääni on sopusoinnussa sanoitusten intiimin tunnelman kanssa.

Rytmillisesti kaksijakoinen albumi käynnistyy kantriraidalla Grace Kelly Blues. Ainakin se on kantria minun mielestäni. Krapulaisen sunnuntaipäivän rentoa ja vähään tyytyvää, raukeaa hyvän mielen outlaw-countrya. Muun muassa Packing Blankets ja levyn nimikkobiisi jatkavat kantri-/americana-/folk-linjoilla. Albumin kolmas singlelohkaisu, kaunis Jeannie's Diary edustaa myös levyn rauhallista puolta. E haluaisi päästä sivuksi Jeannien päiväkirjaan.

Eels on tällä levyllä käytännössä duo. Everettin biisien taustalaulajana ja rytmillisenä selkärankana toimii svengaava ja tyylitajuinen rumpali Butch (Jonathan Norton). Miesten sukset ovat menneet myöhemmin ristiin, ja Butch on soittanut muun muassa Lucinda Williamsin bändissä.

Vaikka kuulostavatkin ennen muuta E:ltä, rytmikkäämmät raidat kuten The Sound Of Fear, kakkossingle Flyswatter ja Tiger In My Tank tuovat mieleen Beck Hansenin. Ei ole yllätys, että Beckin Odelay-levyn tuottaneen The Dust Brothers -duon Michael Simpsonilla on ollut sormensa pelissä. Kaikkein eniten Beckiä muistuttaa levyn ensimmäinen single, brittilistan 11:ksi kivunnut Mr. E:s Beautiful Blues; parinkymmenen sekunnin päähän varsinaisen levyn lopusta jätetty piiloraita, jonka tietoja ei löydy kansista. Simpson on kreditoitu biisin tekijäksi yhdessä E:n kanssa, ja videohan mainostaa Road Trip -komediaa, jonka musiikin Simpson on säveltänyt.

Hittibiisin oudohko nimi, sijoittelu albumille ja kertosäkeen sadattelu "Goddamn right, it's a beautiful day" eivät edesauttaneet Eelsin nousemista radioiden soittolistoille. Daisiesin kanteen painettiin Parental Advisory -tarra, mikä koitui yleensä rap- ja nu metal -albumien osaksi. Se tuskin edisti Eelsin vaihtoehtoisen popin menekkiä millään tavalla. USA:n markkinoita varten albumista julkaistiinkin lapsille sallittu versio, jossa It's A Motherfucker -biisi siistittiin muotoon It's A Monstertrucker.

Viime vuosikymmenellä Eels on jäänyt lähinnä oman uskollisen diggaripiirinsä omaisuudeksi. Paitsi Belgiassa, jossa kaikista maailman kolkista hänen suosionsa on valtavaa. Muualla musiikkia rakastava, pikku hiljaa kasvava joukko seuraa uskollisesti E:n uraa levy levyltä. Eikä ihme. Hänen biiseissään on jotain hyvin vetovoimaista. Minulle henkilökohtaisesti Eels on startanneen 10-luvun ensimmäinen uusi musiikillinen löytö isolla L-kirjaimella.

Levykeidas-blogi täyttää neljä viikkoa, ja tämänkertainen aihe liippasi jo aika läheltä nykypäivää! Ensi viikolla uppoudun taas neljänkymmenen vuoden takaiseen levylöytöön.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Adamski: Doctor Adamski's Musical Pharmacy (1990)

Nyt on suurennuslasin alla albumi, jonka hankin heti sen ilmestyttyä. Aika ajoi levyn ohi nopeasti ja se unohtui hyllyyn yli kymmeneksi vuodeksi. Doctor Adamski's Musical Pharmacy sisältää kuitenkin todellisen klassikkobiisin.

Tuottaja-artisti Adam Tinley aloitti uransa punk-lapsibändi The Stupid Babiesin riveissä vuonna 1979. Babysitters sai soittoaikaa jopa John Peelin radioshowssa. Teini-ikäisenä Adam perusti veljensä Markin kanssa "electropunk"-yhtyeen Diskord Datkord, ja vuonna 1988 ufologi George Adamskilta taiteilijanimensä napannut Adam tutustui chicagolaiseen house-guru Jimi Poloon, joka opasti häntä sekvensserin ja Roland TR-909 -rytmikoneen käytössä. Kahden vuoden kuluttua Adamski oli jo menestyvä mainstream-artisti. Brittilistan ykköseksi noussut Killer nosti maineeseen etenkin laulaja Sealin, joka teki biisin uusintaversion lisäksi kaksi muuta suurta soolohittiä ja meni naimisiin supermalli Heidi Klumin kanssa.

Tohtori Adamskin musiikillinen apteekki ei aikoinaan pystynyt täyttämään ensihitin herättämiä odotuksia, eikä se valitettavasti pysty moiseen edelleenkään. Yhtenä syynä on pidetty Adamskin vaatimatonta lauluääntä, joka kuitenkin riitti nostamaan jatkosinglen, Elvis Presleyn All Shook Up -cover Space Junglen vielä brittilistan seitsemänneksi. Eihän tuo kummoinen ole, mutta vastaavan tasoisella brittipop-äänellä on laulettu monta unohtumatonta klassikkoa, jos materiaalin rahkeet vain muuten ovat antaneet myöten.

Ehkä levy kosiskelee liiaksi mainstream-yleisön oletettua makua, mutta suuri yleisö ei tämän omituisen hauskan päälle oikein tajunnut. Space Junglen lisäksi albumilta erottuu kohokohdaksi toinenkin cover-valinta Soul Kitch Inc. Ehkäpä Elviksen ja Jim Morrisonin pyhäinhäväistys samalla levyllä oli liikaa? Squiggy Groove ja Future Freak (Supernova Bossanova) ovat miellyttäviä instrumentaaleja ja old school hip hop -sankari Kurtis Blown vierailu I Want You Back -raidalla mukava mauste. Kolmas single, avausbiisi Flashback Jack ei enää menestynyt.

Killer-biisin ovat sittemmin versioineet Trevor Hornin tuottama Seal ja George Michael, jonka Adamskin kanssa yksi-yhteen (+ Temptationsin Papa Was A Rolling Stone) -versiosta taisi loppujen lopuksi tulla se kaikkein tunnetuin. ATB:n trance-versio menestyi brittilistalla todella hyvin. Sugababesin söpö cover ja skottibändi Sons And Daughtersin versiointi ansaitsevat myös tulla mainituiksi.

Myöhemmät Adamski-levyt ovat jääneet vähemmälle huomiolle, paitsi Italiassa, missä mies nousi pinnalle vuosituhannen vaihteessa. Italialaisten sitkeästi väärin kirjoittaman nimen ("Adamsky") johdosta sekä uuden musiikillisen alun merkiksi Adam vaihtoi taiteilijanimensä Adam Skyksi. Kaikki Adamski- tai Adam Sky -nimellä julkaistut levyt ovat ehdottoman suositeltavia hankintoja. Viime vuonna mies ilmoitti julkaisevansa esikoispitkäsoitostaan Liveandirect uuden version nimellä Vile Acid Rent.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Utopia: Adventures In Utopia (1980)

Todd Rungren on epäilemättä kitarapopin muotokielen täydellisesti hallitseva käsityöläinen. Useammin imitaattorina kuin innovaattorina kunnostautuneen Rundgrenin tuotosten taiteellinen sisältö on joskus vähän kiikun kaakun, mutta keskinkertaisimmillaankin hän kykenee nautittavaan suoritukseen. Proto power pop -yhtye Nazzin ja soolotuotannon ansiot tunnustetaan yleisesti, mutta Utopiaa epätrendikkäämpää yhtyettä oli jossain vaiheessa vaikea löytää.

Viides Utopia-nimellä julkaistu pitkäsoittolevy Adventures In Utopia ilmestyi kolme vuotta myöhemmin kuin Rundgrenin, basisti Kasim Sultonin, kosketinsoittaja Roger Powellin ja rumpali John "Willie" Wilcoxin Utopia Mk. II:n debyytti Oops! Wrong Planet. Oops!:lla Rundgren hylkäsi progressiiviset rock-sinfoniat ja Yes-pastissit keskittyen lyhyempiin kappaleisiin ja radioystävällisempään materiaaliin.

Adventures In Utopia -levyllä Utopian pitkäikäisin kokoonpano (1976 - 1986) on hioutunut oikeaksi bändiksi ja löytänyt omimman tyylinsä jostain power popin ja soft rockin välimaastosta. Kaikki biisit on kreditoitu koko bändin nimiin ja lauluvastuut on jaettu jäsenten kesken. Albumia ei rasita Rundgrenin Beatles-fiksaatio eikä myöhempiä Utopia-levyjä häirinnyt muovinen new wave -soundikaan. Polveilevia melodioita ja koukkuilevia sovituksia löytyy sitäkin enemmän.

Ensikuulemalla hieman tasapaksulta vaikuttava albumi kätkee sisäänsä monenlaisia tyylejä. Second Nature on Rundgrenin 70-luvun alun soololevyjen ja Hall & Oates -duon tyylistä nautittavaa sinisilmäsoulia. Sultonin laulama Set Me Free nousi USA:n pop-listan sijalle 27., jääden Utopian uran suurimmaksi listamenestykseksi. Yhtyeen kenties tunnetuin kappale, mahtipontinen Caravan on ollut amerikkalaisten album oriented rock -asemien soittolistojen vakiotavaraa.

Last Of The New Wave Riders on tummasävyinen hard rock hieman Blue Öyster Cultin malliin. The Very Last Timen a-osa on silkkaa Bostonia ja Love Alonen laulustemmat Queeniä. Muun muassa päätöskappale Rock Love flirttailee The Alan Parsons Projectin ja Manfred Mann's Earth Bandin edustaman discorockin kanssa. Tämän litanian jälkeen tuntuu käsittämättömältä, miten yhtenäiseltä kokonaisuudelta Adventures In Utopia kuitenkin vaikuttaa.

maanantai 4. tammikuuta 2010

The Isley Brothers: Get Into Something (1970)

Kohta jo seitsemällä (!) eri vuosikymmenellä vaikuttanut Isley Brothers siirtyi vuonna 1969 minulle henkilökohtaisesti rakkaimpaan, ns. 3+3-vaiheeseen 1950-luvun gospel-, edellisen vuosikymmenvaihteen rock'n'roll- ja 1960-luvun puolivälin motown-kausien jälkeen. Bändin perustajajäsenet, veljekset O'Kelly, Ronald ja Rudolph Isley perustivat oman T-Neck -levymerkin ja ottivat veljessarjan nuorimmaiset Ernien (kitara) ja Marvinin (basso) sekä Chris Jasper -serkun (koskettimet) yhtyeen jäseniksi. Kansikuviin junioreilla ei tosin ollut asiaa muutamaan vuoteen.

Siirtyminen omalle levy-yhtiölle, oman sävelmateriaalin käyttöön ja moderniin poljentoon Sly & The Family Stonen, Jimi Hendrixin ja Santanan tapaan tuotti välittömästi tulosta: bändin neljäs iso hitti It's Your Thing nousi USA:n R&B-listan kärkeen ja pop-listan kakkoseksi.

Neljänkymmenen vuoden takainen Get Into Something on veljesten omalla levymerkillään julkaisemista Isley Brothers -albumeista kolmas. Yksikään kappaleista ei ole muodostunut standardiksi, ja levyä voidaan hyvästä syystä pitää yhtyeen unohdettuna helmenä. Albumi sisältää peräti kuusi R&B-listan top-30:ssä ja myös pop-listan hännillä vuosina 1969 - 1971 komeillutta singleä.

Bless Your Heart -single on sumeilematon yritys vielä kerran rahastaa It's Your Thing -hitillä: se on nuotilleen sama biisi eri sanoituksella. Seuraava lohkaisu Keep On Doin' on jo helmi. Peräänantamattomuuden ja omalla tiellä jatkamisen ylistyslaulu kuvaa Isley Brothersien tarinaa tähän päivään saakka.

Heikot ovat sortuneet elon tiellä, mutta Ronald (ja Ernie) sen kun porskuttavat. R. Kellyn avustuksella julkaistut 2000-luvun albumit ovat olleet yhtyeen menestyksekkäimpiä levyjä yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Kolmen vuoden veropetostuomiota istunut Ronald vapautui vankilasta lokakuussa 2009, ja veikkaan, että lisää hittejä on tulossa, mikäli miehen jo horjunut terveys vain pelittää.

Get Into Somethingin kolmas singlebiisi If He Can You Can on funk-rock-jamittelu, jossa hohtavat paitsi Ernien wah-wah-kitara ja perkussiot, myös albumin hienoista puhallinsovituksista vastaavan George Pattersonin kuumat vasket. Neljäs sinkkulohkaisu Girls Will Be Girls on vanhanaikainen ja arveluttavan seksistinen rallatus. Yli seitsemänminuuttinen nimikappale on varsinainen aarre, jonka väitetään kuuluneen varhaisen hip hop -skenen kulmakiviin. Kuudes ja menestyksekkäin single Freedom on poliittinen ja musiikillinen julistus.

Singlebiisien ohella albumilta löytyy neljä muuta kappaletta: innovatiivinen rock-funk Take Inventory ja kolme balladia, joista varsinkin I Need You So on tyylipuhdas sweet soul -hituri vaikkapa vuonna 1970 huipputrendikkään The Delfonicsin malliin.

Jos It's Your Thing otti reippaasti vaikutteita James Brownilta, vaikutteet kulkivat myös toiseen suuntaan. Keep On Doin' inspiroi The JB's -yhtyeen The Grunt-instrumentaalia. Loppu on funkin ja hip hopin historiaa.