perjantai 23. huhtikuuta 2010

Edwin Starr: War & Peace (1970)

Koukuttavinta kesämusiikkia taitaa olla soul, ja Edwin Starr (1942-2003) yksi genren mainioimmista artisteista. Useimmiten hänen albuminsa eivät olleet muistettavia kokonaisuuksia, mutta monta biisi-täysosumaa miehen uralle mahtui. Kaikkein suurin hitti oli tietysti Vietnamin sodan vastainen protestilaulu War, joka nousi vuonna 1970 USA:n pop-listan ykköseksi kolmeksi viikoksi ja brittilistankin kolmanneksi.

Charles Edwin Hatcher -nimisenä Nashvillessa syntynyt Starr joutui Motown-yhtiön leipiin Ric Tic -levymerkin myynnin yhteydessä vuonna 1968. Starrilla oli ollut Ric Ticillä kaksi singleä R&B-listan top kympissä ja alemmalla pop-listasijalla 1965 ja 1966. Näillä Starrin itse säveltämillä vanhoilla hiteillä - Agent Double-O-Soul ja Stop On Her Sight (S.O.S.) - ratsasti vielä miehen ensimmäinen Gordy-albumi Soul Master (1968).

Starr olisi saattanut jäädä pelkäksi alaviitteeksi ja Motownin kakkosdivisioonan artistiksi ilman uusia albumijulkaisuja, ellei hänen seuraava itse säveltämänsä single Twenty-Five Miles olisi onnistunut murtautumaan sekä R&B- että pop-listan kuudenneksi. Toinen albumi 25 Miles (1969) koottiin pikapikaa. Hittiputki oli avattu, mutta jatkosinglet eivät menestyneet yhtä hyvin. Starrin itse tuottama, oma psykedeelinen soulbiisi Time pysähtyi laadukkuudestaan huolimatta R&B-singlelistan sijalle 39.

Mikä neuvoksi? Starrin molemmilla albumeilla oli ollut kaksi biisiä, jotka oli tuottanut psykedeelisen soulin maestro Norman Whitfield. Kun Starr kuuli, ettei konservatiivisten Temptations-fanien reaktioita pelkäävä Whitfield uskaltanut julkaista Temptationsin levyttämää War-biisiä singlenä, hän tarjoutui esittämään sen itse.

Starrin pärisevien rumpujen käynnistämä rähinäversio on torvisektioineen ja fuzz-kitaroineen räjähtävää Whitfield-funkia parhaimmillaan. Maestron sinfonisen soulnäkemyksen tulkiksi koottu uusi The Undisputed Truth -yhtye laulaa taustoja. Singlen b-puolelle laitettiin Whitfieldin 25 Miles -albumille perinteisemmäksi Motown-stomperiksi tuotettu He Who Picks A Rose. Menestyksen johdosta Whitfield alkoi tuottaa Starrille myös uutta albumia, mutta Involved valmistui vasta seuraavana vuonna.

Hitin vanavedessä julkaistu War & Peace on hajanainen kokoelma biisejä. War on ainoa Norman Whitfieldin tuottama kappale. Edwin Starrin tuottamista neljästä biisistä Time ja Running Back And Forth oli julkaistu edeltäneellä singlellä, muut kaksi ovat covereita. California Soul on Valerie Simpsonin ja Nick Ashfordin Marvin Gaye & Tammi Terrell -duolle säveltämä, paljon sämplätty viihdesoulklassikko, josta "alkuperäisen" version ehti vuonna 1968 julkaisemaan The Fifth Dimension. Marlena Shawn hyvä coverversio (1969) soi paljon 2000-luvulla. Starr jää hyvästä puhallinsovituksesta ja pakottomasta vokaalisuorituksesta huolimatta Shawn rinnalla kakkoseksi. Burt Bacharachin Raindrops Keep Falling On My Head-viihdestandardi on albumin heikoin lenkki.

Johnny Bristol tuotti levylle niin ikään neljä biisiä, joilla ei omaperäisyys juhlinut. Starrin ja Bristolin originaali I Just Wanted To Cry on hyvä Twenty-Five Miles -kopio, singlebiisien ohella albumin parhaita biisejä. Bristolin säveltämä albumin päätöskappale She Should Have Been Home on Time-tyylisine kellonnakutuksineen levyn toiseksi huonoin biisi. At Last (I Found Love) on vaisuhko versio kolmen vuoden takaisesta Marvin Gaye -hitistä. 1950-luvulla vaikuttaneen R&B-laulaja Titus Turnerin nopealla etelän soulrytkeellä All Around The World oli Chess-/Stax-artisti Little Milton saanut pikkuhitin Grits Ain't Groceries -nimellä vuotta aikaisemmin.

Motownin luottosäveltäjä/-tuottajilta liikeni albumille vielä kolme biisiä. Henry Cosbyn vauhdikas Adios Senorita on epäilyttävistä "meksikolais"-kiljahduksistaan huolimatta levyn parhaimmistoa. Harvey Fuquan I Can't Replace My Old Love on ihan hyvä Motown-perusbiisi, ei kuitenkaan sen enempää. Ivy Hunterin I Can't Escape Your Memory on Four Topsin hittikaavaa noudattava Motown-stomper, joka ei ilman Levi Stubbsin ääntä nouse siivilleen.

War-hitin myötä Starrista sukeutui eräänlainen ajattelevan miehen soul-artisti - ainakin vähäksi aikaa. Northern soul -diggarit karsastivat hänen tuotantoaan liian kaupallisena, mutta myöhemmät soul-sukupolvet löysivät hänen tuotannostaan helmiä niissäkin piireissä. Miehen viimeiseksi äänitykseksi jäi kuulemma Warista brittiläisen elektro-/rockduo Utah Saintsin kanssa 2000-luvun alussa tehty uusintaversio, mutta sen julkaisusta minulla ei ole tietoa. Starr oli loppuun asti hyvässä iskussa, siitä osoituksena mainio tv-live Jools Hollandilta.

Tässä vielä Bruce Springsteenin & The E Street Bandin liveversio. Kuulin biisin aikoinaan ensimmäistä kertaa juuri Springsteenin Live/1975-85 kokoelmalta.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Leevi and the Leavings: Bulebule (2000)


Lähestyvän vappujuhlan kunniaksi Levykeidas tarttuu uskaliaasti ensimmäiseen "kadonneeseen" kotimaiseen klassikkoonsa. Gösta Sundqvist (1957-2003) oli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä suomalaisista laulaja-lauluntekijöistä. Pink Floyd- ja Jethro Tull-yhtyeistä musiikintekijäksi inspiroituneen Sundqvistin Leevi and the Leavings -yhtyenimen alla vuosina 1978-2003 julkaisema tuotanto on sanoituksellista ilotulitusta Juha Vainion ja Juice Leskisen hengessä.

Myös Sundqvist tuli tunnetuksi verbaalivirtuoosina ja huumorimiehenä, ja hänenkin tekstinsä toimivat kahdella eri tasolla - Korson ja Keravan keskiolut- ja karaokekuppiloiden kaltaisessa alamaailmassa ne voitiin ottaa aivan tosissaan. Perinnöllisen sydänvian takia varhain kuolleella Sundqvistilla ei ollut mainittujen herrojen tavoin alkoholiongelmaa, mutta hän liikkui kansan parissa ja piti korvansa auki ihmisten tarinoille, joita lainasi laulunteksteissään ja radio-ohjelmassaan Koe-eläinpuisto. Mitä uskomattomampi tarina, sitä varmemmin se perustui tositapahtumiin.

Leevi and the Leavingsin neljästoista studioalbumi (livealbumi olisi ollutkin lähes mahdottomuus) Bulebule on kansikuviaan myöten Sundqvistin (inho)realistisinta materiaalia. Sanoitukset ovat lähimpänä hänen L. Samarialainen- ja Pentti Jormanainen -salanimillä Aarne Tenkanen & Tempuntekijät -yhtyeelle tekemäänsä tuotantoa. Leevi and the Leavingsin esittämänä "isojen poikien laulut" eivät kuitenkaan kepeästi naurata tai ärsytä, ne viiltävät. Sundqvistin laulamana Jallu-lehden lukijakirjeiden suorasukainen porno ja moniongelmaisten syrjäytyneiden surkeuden suossa rypevät ihmiskohtalot muuttuivat koskettavaksi taiteeksi.

Musiikillisesti Leevi and the Leavings: Sundqvist, laulu, kitara, puhaltimet - Risto Paananen, basso, koskettimet, kitara, laulu - Juha Karastie, kitara, mandoliini ja Niklas Nylund, rummut, perkussiot, kitara, laulu; oli tiukka ja kurinalainen Sundqvistin sävellysten ja sovitusten toteuttaja. Levytyksissään yhtye kokeili lähes kaikkia mahdollisia pop-musiikin tyylilajeja rockabillystä synapoppiin. Uransa alkuaikoina bändi teki useammin herkullisia pastisseja, loppuaikoina yhtyeen albumit olivat musiikillisesti yhtenäisempiä musiikillisia kokonaisuuksia. Perinteistä suomi-iskelmää ja vanhaa tanssimusiikkia mukaileva pop vaihtui lopputaipaleella välillä raskaampaan suomirock- tai lähes metalli-iskelmä -tyyliin.

Bulebule ei sisällä yhtään puhtaaksi kaluttua Leavings-standardia. Vaikka albumi kuulostaa helpolta ja jo ensikuulemalta hyvin tutulta, se on säilyttänyt ajattoman ajankohtaisuutensa ja tuoreutensa. Levy sisältää musiikillisesti keveämmän Aina mielessä -singlen kaltaisen Leavings-iskelmän lisäksi vanhakantaista hard rockia: Lenita Airiston kiusaksi väsätty "nimikappale" ja ensimmäinen singlelohkaisu Ihan tavalliset tennissukat, Lihaksikas nainen, glamrockia: Hey Come On (Ei voi mitään), ja jopa yhden hippiaikoja haikailevan reggaen: Goan arkki. Maallinen vaellus on urkuineen silkkaa Procol Harumia. Melkein vieraissa antoi nimensä suomirockareiden vuonna 2007 julkaisemalle turhanpäiväiselle tribuuttilevylle.

Bulebule sai keskinkertaiset arvostelut ja myi mukavasti. Vaikka albumi ei ilmestymisvuonnaan saavuttanut kultalevyrajaa, se lienee myynyt erilaisten halpiskampanjoiden myötä myöhemmin merkittäviä määriä. Leevi and the Leavingsin musiikkia alettiin varsinkin 90-luvun loppupuolelta lähtien pakata runsaslukuisille kokoelmille, joiden markkinointi söi varmasti viimeisten uusien albumien [Onnen avaimet (2002) ja Hopeahääpäivä (2003)] myyntilukuja.

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Fleetwood Mac: Behind The Mask (1990)


Vanhan liiton miesten mielestä ainoa oikea Fleetwood Mac oli kitaristi Peter Greenin aikainen bändi. Hyper-elitistit arvostavat korkeimmalle soft rock -velho Bob Welchin aikaisen kokoonpanon. Minulle ja miljoonille muille Macin kaikkien aikojen ykkösketju on aina ja pysyvästi vuosien 1975-1987 superyhtye: Mick Fleetwood, rummut - John McVie, basso - Lindsey Buckingham, kitara, laulu ja rocktähden lavakarisma - Christine McVie, koskettimet ja laulu - Stevie Nicks, laulu ja hippikeinahtelu.

Behind The Mask oli ensimmäinen Fleetwood Mac -albumi ykkösketjun hajoamisen jälkeen. Vapaavuoron otti tällä kertaa yhtyeen musiikillinen johtaja Lindsey Buckingham, jota korvaamaan pestattiin varmuuden vuoksi kaksi laulavaa lauluntekijäkitaristia: Billy Burnette ja Rick Vito. Kahdestaan miehet pystyivät täyttämään Buckinghamin saappaat ihan kohtuullisesti, ja miesten yhteistyönä syntynyt When The Sun Goes Down on kelvollinen countryhölkötys, jota tosin ei välttämättä Maciksi tunnista muuta kuin Stevie Nicksin taustaharmonioista. Buckinghaminkin akustista kitaraa kuullaan Christine McVien tekemällä nimikappaleella.

McVien rooli bändin kokoonpanon kantavana voimana korostui tällä albumilla, jonka molemmat singlelohkaisut Save Me ja Skies The Limit olivat hänen käsialaansa. Tämä trendi huipentui sitten seuraavalla, yhtyeen vähiten arvostetulla studiolevyllä Time (1995), johon mennessä myös Nicks oli ottanut loparit.

Behind The Maskiin mennessä Stevie Nicks oli ehtinyt tyhjentää pöytälaatikkoonsa kertynyttä kappalearkistoa sooloalbumeillaan jo siinä määrin, ettei tälle levylle liiennyt kuin sen ehdotonta kärkikastia edustava Affairs Of The Heart ja Freedom. Rick Viton kanssa Nicks teki kaksi kappaletta.

Albumi nousi brittilistan ykköseksi, mutta ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti USA:ssa. Enemmän huomiota sai Mick Fleetwoodin julkaisema sensaatiohakuinen elämäkerta Fleetwood - My Life and Adventures of Fleetwood Mac, jossa herra raotti liitoksistaan natisevan yhtyeen kokaiininpöllyisen taipaleen salaisuuksien aarrearkkua. Ajankuvaa, haastattelumateriaalia, ja lyhyitä liveklippejä Behind The Mask -kiertueelta löytyy tuolta ja täältä.

Näin yhtyeen viime lokakuussa täpötäyden Globen-hallin piippuhyllyltä. Vaikka oli mahtavaa nähdä ykkösketjun neljäkin jäsentä yhtä aikaa samalla lavalla, jäin todella kaipaamaan vuoden 1998 jälkeen vapaavuoron ottaneen Christine McVien läsnäoloa ja viileää lauluääntä.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Lou Reed: Growing Up In Public (1980)

Legendasta toiseen. Lou Reed on elävä legenda, jonka puhdistautuminen erilaisista päihderiippuvuuksista alkoi tämän vähemmän arvostetun albumin työstämisen aikoihin. Reed meni naimisiin managerinsa Sylvia Moralesin kanssa. Aikuistumisprosessi johti myös "rock and roll animal"-sivupersoonan hylkäämiseen ja aikaisempaa henkilökohtaisempiin teksteihin. Morales inspiroi miehen rakkauslauluja, kuten tämän levyn Think It Overia.

Reedin soolotuotannon suurin hitti oli tietysti pitkään David Bowien tuottama glam rock -läpimurtoalbumi Transformer, mutta muutkin helmet ovat kirkastuneet ajan myötä. Rockin vanhemman valtiomiehen 1980-luvun albumit The Blue Maskista New Yorkiin ovat saaneet hyvän vastaanoton. Berlin on rehabilitoitu 2000-luvulla ja jopa pitkään vieroksuttu Metal Machine Music on nostettu arvoon arvaamattomaan.

Growing Up In Public on viimeinen albumi, millä Reed teki yhteistyötä pianisti Michael Fonfaran kanssa. Yhteistyö oli alkanut vuoden 1974 Sally Can't Dance -levyllä, ja suurimmillaan Fonfaran vaikutus oli tällä viimeisimmällä, millä kaikki kappaleet ja tuotanto oli kreditoitu Reedin ja Fonfaran molempien nimiin. Sävellykset lienevät siis pääosin Fonfaran käsialaa, mikä osaltaan selittää kriitikoiden vaisua vastaanottoa. Nahkarotsin uupuminen kansikuvasta selittää loput.

Street Hassle- ja The Bells -albumien jälkeen pianovoittoisempi Growing Up In Public oli musiikillisesti takapakkia 70-luvun puolivälin Reed-levytyksiin. Perinteinen rock-tyyli ja singer-songwriter-meininki ei tyydyttänyt kriitikoita new waven aikakaudella, jolloin Reediltäkin kenties odotettiin nahanluontia Bowien ja Peter Gabrielin malliin. The Velvet Undergroundin paluuta tietysti toivottiin vieläkin enemmän.

Youtubesta löytyy hienoja livepätkiä albumin biiseistä Don Kirshner's Rock Concert- tv-showsta: jonkinlainen puhdistautumisriitin kuvaus ja albumin rockaavin raita Keep Away sekä So Alone ja Standing On Ceremony. Jälkimmäisestä linkistä löytyy vielä kolmantena biisinä lyhykäinen, rento tulkinta Lasse Mårtenssonin Miltä meno maistuu -klassikosta.

Smiles-biisin loppu viittaa tuohon Reedin läpimurtohittiin. Päätösraita Teach The Gifted Children pöllii kertosäkeen ja grooven Al Greenin ja Talking Headsin Take Me To The River -klassikosta.

Riemastuttavan The Power Of Positive Drinking -biisin kertosäkeen lyyrinen koukku on vielä naurettavampi kuin Hanoi Rocksin Power Of Persuasionin, liekö sitten ollut esikuvana jälkimmäiselle. Linkin Firenzessä heinäkuussa 1980 taltioidulla livepätkällä on bonuksena rockaava versio albumin kakkosraidasta My Old Man ja toinen liveversio Keep Awaysta. Reed näyttää Kirshner-shown taltiointia rennommalta - mikä on varmasti myös mukana keikkuvan kitaran ansiota.

Lopuksi lisää RAI-televisioyhtiön ajankuvaa Standing On Ceremonyn raikatessa [sic] taustalla. Linkin päätteeksi jämerä liveversio albumin avausraidasta How Do You Speak To An Angel.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

The Flying Burrito Brothers: Burrito Deluxe (1970)

Legendaarinen Gram Parsons ja Chris Hillman osoittivat harvoin kuullun sananparren "ei kahta countryrock-klassikkoa ilman kolmatta" vääräksi. Valettuaan aivan uuden tyylisuunnan perustukset The Byrds -yhtyeen Sweetheart Of The Rodeolla (1968) ja The Flying Burrito Brothersien esikoisalbumilla The Gilded Palace Of Sin (1969) he epäonnistuivat klassikkolevyn tekemisessä.

Hillman oli toki tehnyt huippulevyjä aiemminkin The Byrdsin riveissä, ja Gram Parsons kykeni siihen vielä lyhyellä soolourallaan. Miesten yhteistyön kolmas hedelmä Burrito Deluxe oli ilmestyessään pettymys ja "vain" hyvä albumi. Nykyisin se kuulostaa ajattoman raikkaalta ja leppoisan aurinkoiselta levyltä, jonka voi helposti nostaa minkä tahansa vuoden parhaan country-levyn rinnalle.

Rock-näkökulmasta albumin mielenkiintoisin esitys on "alkuperäinen" versio Rolling Stonesin Wild Horses -balladista. Stonesit äänittivät biisin joulukuussa 1969, mutta väänsivät kättä vanhan levy-yhtiönsä Deccan kanssa niin pitkään, ettei uutta studiomateriaalia saatu pihalle seuraavana vuonna. Keith Richardsin jengissä hengaileva Parsons tykästyi biisiin, ja onnistui saamaan Glimmer Twinsiltä luvan sen levyttämiseen ja julkaisuun huhtikuussa 1970, vuotta ennen Sticky Fingersin julkaisua. Flying Burrito Brohersin levystä ei tullut myyntimenestystä, joten heidän versionsakin jäi harvojen herkuksi.

Burrito Deluxen painopiste kallistuu Man In The Fogin kaltaisten reippaiden rallatusten puolelle hillbilly-soulin kustannuksella. Bob Dylan -cover If You Gotta Go, Go Now on monen muun raidan tavoin suoraa rockia. Herkullinen televisiopätkä näyttää country-musiikin kanssa flirttailevien hipsterien "todellisen karvan". Hillmanin, Parsonsin ja Eaglesin perustajajäsen Bernie Leadonin biisi Older Guys on lähes (ajan hengen mukaista) purkkapoppia.

Levyn keveys johtunee pitkälti Gram Parsonsin kyllästymisestä. Basisti Chris Ethridge, Brothersien perustajajäsen ja Parsonsin soittokumppani jo International Submarine Bandin ajoilta oli aikaisemmin eronnut yhtyeestä yleisön nihkeän vastaanoton takia. Myös Parsons mieli kohti uusia seikkailuja. Hän jätti bändin heti albumin ilmestymisen jälkeen. Youtubesta löytyvällä livevedolla Parsons ei ole enää mukana. Hänen säveltämäänsä Lazy Days -biisiä oli alunperin kaavailtu Sweetheart Of The Rodeo -albumille.

Parsonsin legendan paisuessa kasvoi kiinnostus myös Flying Burrito Brothersia kohtaan. Yhtye palaili pätkittäin vaihtelevalla miehityksellä aina vuosituhannen lopulle asti saaden 1980-luvulla useita hittisinglejä USA:n country-listalle.