maanantai 25. lokakuuta 2010

The Associates: Wild and Lonely (1990)


Uskaltauduin kirjastoon Poplaarin innoittamana (käyn siellä toki muutenkin säännöllisesti). Lainasin uudelleen Tom Doylen kirjoittaman Billy Mackenzie -elämäkerran The Glamour Chase (1998). Kymmenisen vuotta sitten kirja aukaisi mukavalla tavalla alekoreista ja kirppareilta kerääntynyttä The Associates -levyjen kokoelmaa. Skottilaisen new wave- ja post punk- bändi The Associatesin laulaja Billy Mackenzie oli valloittava ja karismaattinen persoona, mutta myös omalla tavallaan sietämätön diiva ja vaikea artisti. Komea ja atleettinen kaveri neljän oktaavin äänialalla oli kuin luotu pop-tähdeksi, mutta teki itsemurhan lähes unohdettuna, tammikuussa 1997.

Tähteyden tavoittelu koitui Mackenzien kohtaloksi. Kitaristi Alan Rankinen kanssa perustetun The Associatesin nousujohteinen indie-ura katkesi sopimukseen Warnerin kanssa. Iso levy-yhtiö julkaisi duon menestyksekkäimmän albumin Sulk, mutta Mackenzie oli haluton promotoimaan levyä USA:n kiertueella. Rankine erosi duosta ja Mackenzie jatkoi syöksykierteeseen luisunutta uraansa The Associates -nimikkeen alla vuoteen 1990 saakka.

Sulkin jälkeiset The Associates -levytykset jäivät vaille mainittavaa listamenestystä. Lukemattomia työvuosia ja satojatuhansia puntia Mackenzieen panostanut Warner kieltäytyi julkaisemasta Doylen elämäkerralle nimen antanutta The Glamour Chase -albumia, koska ei enää halunnut panostaa uuden floppilevyn markkinointiin. Mackenzie sai Warnerilta kenkää tammikuussa 1989, ja levy julkaistiin lopulta vuonna 2003.

Mackenzie löysi uuden kodin Virgin-yhtiön Circa-alamerkiltä. Aikaisempaa vaatimattomammista ennakoista huolimatta Mackenzie panosti biisintekemiseen innolla, vaikka hieman epäortodoksisesti. Mackenzie ei osannut soittaa mitään instrumenttia, eikä omistanut edes kasettinauhuria, vaan hyräili rakkaiden vinttikoiriensa kanssa nummilla samoillessaan ideoimansa laulunsanat ja melodianpätkät tuoreeltaan lontoolaisen managerinsa puhelinvastaajaan. Vuorovaikutusta ei suuresti helpottanut se, että Mackenzie ei omistanut edes kotipuhelinta. Häntä piti tavoitella soittamalla puhelinkioskiin, johon vastanneet henkilöt koittivat löytää häntä langan päähän. Ennen pitkää Mackenzie taivuteltiin muuttamaan levyntekoa varten Lontooseen.

Albumin tuottajaksi löytyi australialaislähtöinen äänittäjä ja miksaaja Julian Mendehlson, jonka cv:n kirkkain tuotantokrediitti lienee tänäkin päivänä vuonna 1987 ilmestynyt Pet Shop Boys -single It's A Sin. Tuo eurodiscon klassikko on puhkisoitettunakin niin pysäyttävä biisi, että ansaitsee videonsa tähänkin kirjoitukseen.



Kiilloitellusta ja ylikaupallisesta soundista syytetty Mendehlson toi levyprojektiin tervettä järkeä ja käytännöllisyyttä Mackenzien suuruudenhulluuden vastapainoksi. Kun Neneh Cherryn manageri-aviomies Cameron McVey vieraili stuodiolla kehuskelemassa vaimonsa Manchild-singlen kolmellakymmenellä jousisoittajalla, Mackenzie ilmoitti parastaikaa työskentelevänsä kolmekymmentäviisihenkisen orkesterin kanssa. Todellisuudessa albumilla soitti vähän yli parikymmentä muusikkoa, ja se saatiin valmiiksi kahdeksassa viikossa.

Mielipuoli siitä, pitäisikö valmis albumi julkaista soololevynä vai The Associates -nimellä vaihteli suurinpiirtein päivittäin. Kuudentena ja viimeisenä uutta materiaalia sisältäneenä The Associates -albumina päivänvalon nähnyt Wild and Lonely ei viittaa nimellään Mackenzien persoonaan, vaan yhteen hänen whippet-vinttikoiristaan, suomalaisittain vipukoistaan. Levyjulkkarit järjestettiin vinttikoirien juoksukilparadalla.

Wild and Lonely floppasi pahasti nousten julkaisuviikollaan brittien albumilistan sijalle 71. Iso erä vinyylialbumia löysi kohta tiensä Anttilan alekoreihin 4,95 markan kappalehintaan. Laulajana Mackenzie oli parhaimmillaan, mutta suuri yleisö oli kääntänyt selkänsä hänelle jo kahdeksan vuotta aikaisemmin. Synkeästi pulputtava ensimmäinen single Fever perustui Mackenzien mukaan tositapahtumiin, viitaten hänen neljätoistavuotiaana 22-vuotiaan prostitutioidun kanssa kokemaansa suhteeseen. Oheisessa klipissä on mukana myös Fever-singlen b-puolella ja 12" singlellä julkaistu Fever In The Shadows.



Fever ei mahtunut brittilistalla top 75:n joukkoon. Channel 4:n kesäkuussa 1990 taltioima live Glasgowin Georges-aukiolta osoittaa kuitenkin, että kotikentällään Mackenzie veti vielä melkoisen yleisön. Pääesiintyjänä The Associatesin jälkeen oli toki hyvin suosittu skottiryhmä Wet Wet Wet. Ennakkoon hermostuneen ja hyvin vähän treenanneen Mackenzien livepreesens muistuttaa tuskin sattumalta omalla kotikentällään joillekin tutumpaa Marianne S(ometimes) -yhtyeen laulaja Pekka Mäkistä.



Albumin avausraita ja kakkossingle Fire To Ice ei menestynyt sen paremmin, vaikka tyylillisesti biisi on lähempänä ajan uptempoista synteettistä souldiskoa Marc Almondin ja Rick Astleyn välimaastosta. Pakenevasta hiusrajastaan kärsineellä Mackienziella on levykeitaalle sopiva Elvis-peruukki ja videon ääni- ja kuvaraidan synkkakin on totuttuun tapaan täysin hukassa.



Albumin kolmas single, sen ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva biisi Just Can't Say Goodbye on komea aikalaissoundinen tribuutti northern- ja philly soulille. Mackenzien mahtava ääni monasti myös unohdetaan, kun etsitään vertailukohteita Antony Hegartyn Hercules and Love Affairin riveissä laulamille discobiiseille.



Mendehlsonin tuotanto kuulostaa kummallisen muoviselta, vaikka esimerkiksi Calling All Around The Worldilla, mainiolla motown-henkisellä soul stomperilla on aito torvisektio. Viimeistään nyt, kun Jason Donovankin kokee rehabilitaation, täytyy Billy Mackenzien soolo-Associates ottaa vakavan uudelleenarvioinnin ja maineenpalautuksen kohteeksi.



Wild and Lonelyn b-puolelta löytyy edellisiä synkempisävyisempi nopea raita Something's Got To Give, josta seuraavaksi Glasgowissa taltioitu laulullisesti raaka, mutta ajoittain herkullisen yliampuva live-esitys.



Alkuperäisen Wild and Lonely -vinyylilevyn b-puolelta löytyvät loput neljä biisiä ovat Howard Hughesin pianon dominoimia balladeja. Mikäli kaikkien kappaleiden sovitukset olisivat niiden kaltaisia, albumia pidettäisiin yleisesti klassikkona. Tässä vielä televisiolive nimibiisistä.



Virgin elvytti Wild and Lonelyn jenkkijulkaisun takia vanhan Charisma-levymerkin, ja Mackenzie rundasi kolme viikkoa promoamassa albumia USA:n medialle. New Yorkissa The Associatesin ympärille oli vuosien varrella muodostunut jopa jonkinlaista kulttisuosiota, ja Circa oli valmis panostamaan toiseen albumiin Mackenzien täysmittaisen comebackin aikaansaamiseksi. Alan Rankinen ja Mackenzien välinen musiikillinen yhteistyökin saatiin hetkeksi uudestaan käyntiin, mutta uutta Associates-levyä ei enää saatu aikaiseksi.

torstai 14. lokakuuta 2010

Donna Summer: The Wanderer (1980)


Classic rock -lasien läpi maailmaa tuijotellessa voi poikkeuksellisen hedelmällisten pop-vuosien 1979-1982 tarjonta jäädä helposti huomaamatta. Kolmekymmentä vuotta sitten pop-musiikkiskene oli kiivaassa muutostilassa. 77-punk oli jo kuollut, hc-puoli ja jenkit vasta alkutaipaleella. Elinvoimainen heavy metal -kasvusto rönsyili undergroundissa. Discolevyjä poltettiin roviolla. Ensimmäiset varsinaiset rap-levytykset äänitettiin ja isot funkbändit irtisanoivat puhallinsektioitaan. New wave ja soft rock voivat paksusti. Entisten hippien juppiliike oli kovassa nousujohteessa.

Vuonna 1980 Donna Summer, vastikään kuolleeksi julistetun discomusiikin kirkkain tähti, oli riitautunut levy-yhtiönsä Casablancan kanssa. Summer antoi kenkää managerilleen Neil Bogartille ja haastoi tämän sekä levy-yhtiönsä oikeuteen imagonsa hyväksikäytöstä ja seksploitaatiosta. Syytetyn penkille ei suinkaan joutunut italialais-brittiläinen tuottajakaksikko Giorgio Moroder ja Pete Bellotte, joiden kanssa yhdessä vuodesta 1974 lähtien levyttänyt LaDonna Sommer (o.s. Gaines) oli luonut seksikkään imagonsa.

Uutta levydiiliä discon kuningattarelle tarjosi Asylum Recordsin perustanut ja fuusioitunutta Elektra/Asylumia johtanut viihdemoguli David Geffen, joka oli palaamassa levybisnekseen viiden vuoden tauon jälkeen. Donna Summer oli upouuden Geffen-merkin ensimmäinen hintava kiinnitys; puolentoista miljoonan dollarin ennakoilla per albumi.

Bad Girls -albumin julkaisun jälkeen Donna Summer oli joutunut hoitoon kiertueuupumuksen ja masennuksen takia. Itsemurhaa hautovan ja lääkeriippuvaisen laulajattaren sisar Susan vei Summerin papin puheille. Jätettyään reseptilääkkeet ottamatta hänen mielialansa yhtäkkiä koheni. Summer koki, että Jumala oli vastannut hänen rukouksiinsa, ja niinpä hänestä tuli uskovainen. Tämä sopi uuteen siistimpään pop- ja rock-imagoonkin, mistä Summer ilmoitti Geffenille saatuaan ensimmäisen seitsemännumeroisen ennakon taskuunsa. The Wanderer -albumin päättävä gospelraita I Believe In Jesus on alusta loppuun Summerin omaa käsialaa. Tämmöisellä tipahti Grammy-ehdokkuus Best Inspirational Performance -sarjassa.



Uskoontulo oli kaupallisesti ajatellen kauhistuttavaa, mutta Geffen panosti albumin markkinointiin tosissaan, ja sen menestykseen myös uskottiin. Musiikista vastasivat edellisiltä hiteiltä tutut luotettavat yhteistyökumppanit. Bad Girls -albumilla mukaan hiipineet rock-vaikutteet dominoivat levyä. Moroderin Looking Up voisi olla perus ylösrakentava soft rock- / discobiisi, mutta Jumalaa Donna taitaa siellä huudella.



Moroderin rytmillisesti erikoinen nimibiisi nousi USA:n singlelistan kolmanneksi. Dionin samannimisen vuoden 1961 kakkoshitin femiinistä vastinetta pidettiin new wave -soundisena. Olihan se sitäkin, mutta a-osassa nikotteleva Donna imitoi myös Elvistä. Ohessa varhainen musiikkivideo.



Tom Snyderin tv-showssa Summer lauloi biisin joulukuussa 1980.



Albumin toinen single, tuottaja Bellotten, albumin sovittaja Harold Faltermeyerin ja rumpali Keith Forseyn biisi Cold Love on suoraa soft rockia Pat Benatarin imussa. Erikoinen rumpusoundi menee todennäköisesti tällä levyllä muun Munich Machine -porukan rinnalle biisintekijäksi nostetun Forseyn piikkiin. Vaikka kappale nousi edeltäjänsä tavoin etsikkoaikaansa eläneille klubilistoille, ei singlemenestystä varsinaisilla myyntilistoilla enää herunut entiseen malliin. Biisi poiki Summerille Grammy-ehdokkuuden Best Female Rock Vocal Performance -sarjassa. Seuraavalta kappale näytti (video ei ole synkassa) tuoreeltaan Tom Snyder -showssa.



Kolmas singlelohkaisu oli Bellotten vähän edellisiä heppoisempi Who Do You Think You're Foolin'. Gaydiskoihin tehty 2000-luvun remix nousi paljon myöhemmin pieneksi hitiksi. Et minua ainakaan Donna, mielestäni parempi valinta singleksi olisi ollut...



...ehkäpä albumin hitikkäin soft rock -kappale, Moroderin Nightlife. Albumin kitaroissa muuten muiden muassa jokapaikanhöylä Steve Lukather.



Vain USA:n albumilistan kolmannelletoista sijalle asti kivunnut The Wanderer -albumi oli kaupallinen pettymys. Geffen syytti rock-radioasemia rasismista, vaikka suurempi ongelma taisi olla se, etteivät Summerin vanhat fanit pitäneet levystä. Rolling Stone -lehden kriitikot sitä vastoin rankkasivat levyn Bruce Springsteenin The Riverin jälkeen vuoden 1980 toiseksi parhaaksi albumiksi. Summerin oma sävellys ja sanoitus Running For Cover on polveilevine osineen kunnianhimoinen albumiraita.



The Wandererin aivan ajan hermolla liikkunut soundimaailma hangoitteli vastaan pitkän aikaa. Nykyään pidän The Wandereria viimeisenä merkittävänä Donna Summer -albumina. Moroderin synaleikittely Grand Illusion voisi olla peräisin miltä tahansa Moroder-Bellotte-Summerin disco-albumilta.



Kolmikon viimeinen yhdessä levyttämä discotupla-albumi I'm A Rainbow (1981) hyllytettiin viideksitoista vuodeksi, eikä ole tälläkään hetkellä kunnolla saatavana. Myöhemmiltä levyiltä löytyy liikaa viihteellistä materiaalia ja täytebiisejä, mutta kohtuuhintaan nekin ovat suositeltavia hankintoja diivan upean tulkinnan takia. Kahden vuoden takaiselta Crayons-albumilta lohkaistiin peräti kolme Billboardin dance-listan ykköseksi noussutta singleä, viimeisenä nyt lopuksi nähtävä Fame (The Game). Tulevana uudenvuoden aattona Donna Summer täyttää 62 vuotta.