lauantai 27. helmikuuta 2010

Four Tops: Still Waters Run Deep (1970)

Detroitilainen laulukvartetti The Four Tops esiintyi peräti 43 vuotta (1954-1997) samalla kokoonpanolla. Tämä lienee jonkinlainen ennätys lajissaan. Päävokalisti Levi Stubbs oli MTV-sukupolvelleni laulavana muovailuvahamiehenä tutuksi tulleen Jackie Wilsonin serkku. Taustaharmonioita laulaneet Lawrence Payton ja varsinkin Ronaldo "Obie" Benson osallistuivat myös yhtyeen biisien sävellystyöhön, ja Benson oli mukana kirjoittamassa Marvin Gayen What's Going On -klassikkobiisiä. Viimeinen elossa oleva alkuperäisjäsen Abdul "Duke" Fakir suunnitteli tammikuussa Blues & Soul -lehdelle antamassaan haastattelussa vielä uuden Four Tops -levyn julkaisemista nykyisen kokoonpanon kanssa.

Kuusikymmentäluvun puolivälissä soul-yhtyeiden kuningaspaikasta tasapäisesti Temptationsin ja Supremesin kanssa kamppaillut Four Tops jäi Motownilla orpopojan asemaan Holland-Dozier-Holland -tuottajatrion lähdettyä yhtiöstä ovet paukkuen. Supremesin Diana Ross oli tietysti Berry Gordy -pomon lempityttö. Temptationsin kohtaloksi koitui tuottajavelho Norman Whitfieldin psykedeelisten ja sinfonisten visioiden toteuttaminen.

Four Topsin tuottajaksi nousi muutamien kokeilujen jälkeen Frank Wilson, jonka 1965 äänitetystä soolosinglestä Do I Love You (Indeed I Do) tuli myöhemmin brittien northern soul -skenen löytämä legendaarinen aarre, yksi historian kaikkien aikojen harvinaisimmista ja kalleimmista levytyksistä. Tuottajana monipuolinen ja monenlaista materiaalia työstänyt Wilson jäi Whitfieldin varjoon ja on ollut suorastaan harmillisen aliarvostettu. Nykyään Wilsonin tuottamat cut out -poistolaatikoissa pyörineet levyt lienevät osittain saaneet ansaitsemansa arvonpalautuksen.

Four Tops -asteikolla trippaileva ja psykedeelinen albumi Still Waters Run Deep palautti kvartetin USA:n pop-listoille kolmen vuoden tauon jälkeen. Se sisälsi kaksi isoa hittiä, joista Motownin hovisäveltäjä Smokey Robinsonin ja Wilsonin pehmeästi kelluva nimikappale Still Water (Love) on yksi kaikkien aikojen parhaimmista Four Tops -kappaleista. Teemallinen albumi päättyy hitaampitempoiseen Still Water (Peace) -versioon samasta biisistä. Youtubesta löytyvä upea yli yhdeksänminuuttinen Still Waters Suite -medley yhdistää kappaleet harvinaisen instrumentaaliversion kanssa.

Mielen syvissä vesissä sukeltelua jatketaan Funk Brothersien bongorummuilla, syntetisaattoriefektillä ja leijuvalla fuzz-kitaralla käynnistyvällä, jopa alkuperäistä versiota paremmalla Supremes -coverilla Reflections. Biisi myös loppuu trippaillen.

Albumin toinen single, viihteellinen It's All In The Game oli Britanniassa Still Watersiakin isompi hitti. Oheinen linkki on herkullinen tv-studiolive 70-luvulta, ei siis mikään playback-esitys. R&B/jazz-laulaja Tommy Edwards nousi kappaleella listaykköseksi Atlantin molemmin puolin vuonna 1958, mutta tuon alunperin Melody In A Major -nimisen biisin oli säveltänyt USA:n tuleva varapresidentti Charles Dawes jo vuonna 1912. Four Topsin versiota isompi hitti on Edwardsin miljoonahitin lisäksi ollut pop-laulaja Cliff Richardin (miehen ainoa 60-luvun jenkkihitti) versiointi vuodelta 1963.

Midnight Cowboy -leffan tunnussävel, Nilssonin tunnetuksi tekemä Fred Neilin folk-biisi Everybody's Talking on vetävä jytkytys, mutta psykedeelisesti starttaava Bob Lindin Elusive Butterfly lopulta liian viihteellinen makuuni.

Wilsonin yhdessä lauluntekijä Kathy Wakefieldin kanssa tekemät Love Is The Answer (tässä tekijänä myös Smokey) ja Bring Me Together ovat kelvollista albumitavaraa. L.A. My Town on 5th Dimension -henkistä hippimateriaalia. Jälkiviisaasti voi todeta, että Four Tops ei tiennyt, mistä lauloi. Kaksi vuotta myöhemmin Motownin ja kvartetin tiet erkanivat, kun yhtiö muutti Detroitista enkelten kaupunkiin ja Four Tops siirtyi ABC-Dunhillille, mikä ainakin viimemainituille koituikin siunaukseksi.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Dubstar: Make It Better (2000)

Dreampop-bändiksi tai alternative dance -yhtyeeksi usein luokiteltu Dubstar (1994-2000) oli britpopin aatelia. Alunperin The Joans -nimisenä Jesus Jonesin seuraksi (sekaannuksien välttämiseksi manageri Graeme Robinson vaihtoi nimen yhtyeen itsensä vierastamaksi Dubstariksi) EMI:n Food-alamerkille kiinnitetty trio levytti kolme hyvää albumia, joista ensimmäinen Disgraceful (1995) sisälsi kaksi isoa hittiä, ja toinenkin levy Goodbye (1997) sai suitsutusta kriitikoilta.

Kolmatta albumia Make It Better valmisteltiin sitten kuin Iisakin kirkkoa, ensimmäinen versio hylättiin, ja lähes viidestäkymmenestä biisiaihiosta äänitettiin levyä varten kolmekymmentäkaksi, joista lopulliselle levylle päätyi julkaisuversiosta riippuen kaksitoista tai neljätoista kappaletta. Albumiin satsatusta valtavasta työmäärästä huolimatta suuret odotukset romahtivat heti kättelyssä, kun ensimmäinen single, Blurmainen I (Friday Night) floppasi brittilistalla (37. sija). Se olikin sitten siinä. Bändin pomo, kosketinsoittaja Steve Hillier ilmoitti henkilökohtaisten ja ammatillisten väliensä laulusolisti Sarah Blackwoodiin viilenneen sellaiselle tasolle, että bändin toiminnan jatkaminen oli mahdotonta. Levyltä lohkaistiin vielä yksi single The Self Same Thing.

Kaksi ensimmäistä albumia tuottaneen Stephen Haguen ansiosta Dubstar oli assosioitu miehen aikaisempiin yhteistyökumppaneihin New Orderiin ja Pet Shop Boysiin. Make It Betterin Dubstar tuotti itse yhdessä ensimmäisten levyjen miksaajan Mike "Spike" Draken kanssa. Levy on äänimaailmaltaan kuivempi ja modernimpi kuin edeltäjänsä, ja samalla kun kuulijan huomio kiinnittyy välillä havaittaviin pieniin big beat -rytmimausteisiin tai Chris Wilkien satunnaiseen Garbagemaiseen kitarointiin, levykokonaisuudesta uupuu sellaista kasarimaista unenomaisuutta, mikä erotti Dubstarin monista muista britpop-aikalaisistaan. Lähimpänä musiikillisena vertailukohtana nousee esiin saman levymerkin menestynein bändi Blur, ja nimenomaan The Great Escape -albumi (1995). Lievää yliyrittämisen makua, tarttuvia melodioita, pikkunäppäriä tuotannollisia koukkuja, traagista pohjavirettä muovikuorelta vaikuttavan pinnan alla: tämä taisi olla vuonna 2000 auttamattoman vanhanaikaista.

Viikko sitten kirpparilta kahdella eurolla poimimani levy saattaa olla aikanaan kuoliaaksi vaiettu, mutta kuulostaa muutaman kuuntelun jälkeen ihastuttavalta. Viileänvaalean Sarah Blackwoodin enkelimäinen ääni kuuulostaa paremmalta kuin koskaan. Avausraita, Take It -synapop on albumin hitikkäimpiä biisejä uhkaavatunnelmaisen "nimikappale" Stayn ohella. Haikea Another World muistuttaa Dubstarin omia aiempia hittejä. Raskassoutuinen Arc Of Fire yhdistää kelttiläiseltä kalskahtavan kertosäkeen industrialiryskeeseen. Albumin viimeinen kappale on liiankin osuvasti sanoitettu ja nimetty Swansong.

I'm Conscious Of Myself muistuttaa synaduo Clientiä, johon Blackwood liittyi Dubstarin hajoamisen jälkeen. Menneen vuosikymmenen aikana Client on julkaissut neljä studioalbumia, mutta yhtyeen ura on ihan lupaavan alun jälkeen jälkeen jäänyt sitkeästi polkemaan paikoilleen. Allekirjoittanut on saanut todistaa Clientin kaksi kertaa livenä, ja kiertuebasistina Redrumin keikalla vuonna -08 oli itse ex-Ash, Charlotte Hatherley. Pari vuotta sitten huhuttiin Dubstarin paluusta, joka jäi vielä toteutumatta.

Postuumilla The Self Same Thing -EP:llä oli mukana Redirected Mail, Gary Numanin duetto Sarahin kanssa. Nyttemmin Dubstarin singlejen hienoja b-puolia on saatavilla uusintajulkaisujen bonuslevyillä, albumien latausversioilla ja myös Spotifyssa. Lopuksi vielä Alice DeeJayn tuottajana tunnetuksi tulleen hollantilaisen DJ Jürgenin remiksaus I (Friday Night) -biisistä.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Nitzer Ebb: Showtime (1990)

Kaksi viikkoa sitten Hjalliksen hallissa vieraillut Nitzer Ebb julkaisi viime viikolla meillä itä-Euroopassakin (saatavilla myös USA:n kiertuepainos sekä ns. belgianpainos) kuudennen studioalbuminsa Industrial Complex. Edellisestä uutta materiaalia sisältävästä NE-pitkäsoitosta onkin ehtinyt kulua aikaa jo viisitoista vuotta, ja Showtimesta siis tasan kaksikymmentä vuotta.

Nitzer Ebb on Depeche Moden paha kaksoisveli - musiikillisesti. Yhtye on paitsi levyttänyt Mute-merkille, myös monasti lämpännyt DM:n kiertueilla, niin myös tämänvuotisilla Tour of the Universe -kiertueen Euroopan ja Venäjän keikoilla. Tyylikkäästi aikuistunut, silti sähköjäniksenä riehunut vokalisti Douglas McCarthy ja aisapari Vaughan Bon Harris eivät ole lainkaan hävinneet vetreydessä DM:n Dave Gahanille ja Martin Gorelle. Nitzer Ebb jatkaa siitä mihin viimeksi jäi: viidentoista vuoden takaisen Big Hit -albumin rumpali Jason Payne on kuvioissa mukana.

Deutsch-Amerikanische Freundschaft -duon eli DAF:n teutonisen electropunkin ja Killing Joke -yhtyeen aggressiivisen energian electronic body musiciksi eli EBM:ksi yhdistänyt bändi luopui kolmannella albumillaan Showtime yhdestä ja samasta jyskyttävästä biisikaavasta. Levyn tyrmäävä avausraita ja kolmas singlelohkaisu Getting Closer lienee silti parasta, mitä Nitzer Ebb on EBM-biisirintamalla tarjonnut.

Vaikka Nitzer Ebb ei käytäkään perinteisiä rock-instrumentteja, Showtime ei kuulosta vähäisimmässäkään määrin synapopilta. Levy on legendaarisen Mark Ellisin alias Floodin tuottamaa synarockia. Albumin kakkossingle Fun To Be Had alkaa rauhallisesti vain kiihtyäkseen edellistäkin kovemmaksi hypnoottiseksi EBM-jyskeeksi, mutta kaikkein parhaimmaksi palaksi yltää torvi- ja huilusämpleineen Yellon mieleen tuova, albumin varsinainen hittibiisi, sekopäisen aavemaisesti esitetty Lightning Man.

Singlebiisien ohella albumilta löytyy "industrialin Tom Waitsin", Foetusin mieleentuovia jazz- ja blues-vaikutteita esimerkiksi kakkosraidalla Nobody Knows ja seuraavallakin hitaasti eteenpäin kärisevällä tunnelmanluojalla One Man's Burden.

Vuoden 1990 alussa Nitzer Ebbin singlet olivat varsin korkealla USA:n dance-listoilla, mutta vuoden lopussa techno oli jo vallannut listat. Nitzer Ebbiltä varsinainen läpimurto jäikin saavuttamatta, vaikka uraa jatkettiin vähän riitaisissakin merkeissä vuosikymmenen puoliväliin. Myöhemmin Bon Harris työskenteli muun muassa Marilyn Mansonin ja Billy Corganin kanssa. Douglas McCarthy oli puolestaan vieraillut Alan Wilderin Recoilin levyillä, ja perusti ranskalaisen tuottajan Terence Fixmerin kanssa seuraavalla vuosituhannella duon Fixmer/McCarthy.

Näin Fixmer/McCarthyn klubikeikalla Tukholman yliopiston kampuksella keväällä 2008 järjestetyillä EBM/goottielectro -festareilla, ja miehen nykyinen lavahabitus sekä liveversiot vanhoista NE-biiseistä vakuuttivat. Nitzer Ebbin näkeminen Helsingissä oli iloinen yllätys ja uusi levykin on aika makea.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Kurtis Blow: Kurtis Blow (1980)

Kuudennella Linjalla 21. helmikuuta esiintyvä 50-vuotias Curtis Walker alias Kurtis Blow oli hip hopin ensimmäinen supertähti, ja hänen nimeään kantava albumi kaikkien aikojen toinen täyspitkä rap-levy Sugarhill Gangin esikoisalbumin jälkeen.

Löysin tämän levyn aikoinaan Anttilan alelaarista neljällä markalla, ja ostopäätökseen vaikutti todennäköisesti Diskosusi-lehdessä ollut positiivinen arvio. Kurtisin nimi oli mainittu myös Tom Tom Clubin tuoreessa hitissä Genius Of Love: "steppin' to the rhythm of Kurtis Blow, who needs to think when your feet just go". Kuunneltuani levyn en varsinaisesti hyppinyt riemusta edes hard rock -kitaralla ryyditetyn Bachman-Turner Overdrive -cover Takin' Care Of Businessin johdosta. Eipä silti, en edes tiennyt biisin olevan lainatavaraa. Jotain albumista jäi varmasti itämään.

Muistan ensimmäisen diggailemani rap-biisin olleen Grandmaster Flash & The Furious Fiven The Message. Biisillä liidaava Melle Mel räppää kutakuinkin samalla aksentilla kuin Kurtis Blow omalla kantaaottavalla kappaleellaan Hard Times jo kaksi vuotta aikaisemmin.

Kurtis Blow -albumin seitsemästä kappaleesta viisi on hip hop -biisejä. Näistä edellämainittu Hard Times on hitaampi jami, A-puolen kolme biisiä ja B-puolen ensimmäinen kappale ovat Blow:lle tyypillisempää discofunkia. Biisien taustoista vastaa iso svengaava funkbändi.

Albumin iso hitti oli The Breaks, joka myi kultaa ja poiki Kurtisille myös albumidiilin isolle Mercury-yhtiölle. Ensimmäinen single Christmas Rappin' oli toki myynyt vaatimattomat 400 000 kappaletta, mutta tuohon aikaan ei yhden hitin perusteella höpöttäjille diilejä herunut! Soul Train -ohjelmasta napattu filminpätkä on varsinainen aarre!

Muutkin party-biisit Rappin' Blow (Part 2), Way Out West ja Throughout Your Years ovat loistavaa tavaraa.

Ajan funk-albumeille tyypillisesti albumilta löytyy myös balladi, jolla katu-uskottava funkstara näyttää kovan kuorensa alla piilevän herkän sydämen; tällä levyllä se on All I Want In This World (Is To Find That Girl). Sympaattinen The Moments -tyylinen hituri ei varsinaisesti vakuuta.

Blown ura jatkui noususuhdanteessa aina 1980-luvun puoleenväliin saakka. Mies tuotti The Fat Boysin kaksi ensimmäistä albumia ja tähditti hip hop -elokuvaa Krush Groove. Blow tuotti Krush Grooven soundtrackin yhdessä Russell Simmonsin, Def Jam -levymerkin perustajan ja Joseph "Run" Simmonsin isoveljen kanssa. Ja Run muuten aloitti uransa Blown keikka-dj:nä taiteilijanimellä DJ Run, Son of Kurtis Blow.

Kurtis Blow oli monella tapaa ensimmäinen laatuaan. Hip hop -kulttuuri oli vielä nuorta, ja genren pioneerit unohtuivat new schoolin nousun myötä nopeasti. Alta kolmekymppisenä ikämiehenä Blowkin poistui parrasvaloista ja jätti ilman-paitaa-poseeraukset sun muut rap-tähteyden lieveilmiöt Krush Grooven soundtrackillä myös esiintyvälle L.L. Cool J:lle. Mutta nyt Blow siis jälleen Suomessa.