The Hives: Veni Vidi Vicious (2000)

Vuosituhannen vaihteessa elettiin vahvasti garagerockin renesanssia, ja sen seurauksena ruotsalaisesta Fagersta-nimisestä rautatieristeyksestä kotoisin olevasta punk-yhtyeestä The Hives tuli yksi vuosien 2001 - 2003 pop-musiikin kuumimmista nimistä.

Hivesin legenda sai alkunsa, kun pop-svengali Randy Fitzsimmons päätti koota garagerock-yhtyeen vuonna 1993. Bändin biiseistä vastaavaa manageri Fitzsimmonsia pidetään yleisesti keksittynä henkilönä ja kitaristi Nicholaus Arsonin salanimenä, mutta bändi itse on pitänyt tiukasti kiinni tarinasta.

Bändin toisen pitkäsoittolevyn, Burning Heart -punkmerkillä julkaistun Veni Vidi Vicious -albumin singlelohkaisut Main Offender ja varsinkin Hate To Say I Told You So herättivät entisen Creation-levymoguli Alan McGeen kiinnostuksen. Mies julkaisi uudella Poptones-levymerkillään Hivesin parhaista paloista kokoelman Your New Favourite Band, mikä löi bändin läpi Britanniassa vuonna 2001.

Bändin pimeimpänä kaamosaikana turkulaiselle Säätämö-klubille tekemästä keikasta kirjoitti NME ison sensaationkäryisen reportaasin, minkä myötä meikäläisenkin kuunaama sai loistaa muun klubiyleisön joukossa brittiläisen pop-raamatun sivulla.

Veni Vidi Vicious- ja Your New Favourite Band -levyjen pohjalta yhtye aloitti erittäin ahkeran keikkailun, ja Veni Vidi Vicious sai laajamittaisen uusintajulkaisun USA:ssa 2002, kaksi vuotta ensimmäisen jälkeen. Albumin kolmannella singlelohkaisulla Die, All Right! pilailtiin sielun myymisestä isolle yhtiölle. Hives tekikin ison sopimuksen Universal-yhtiön kanssa, ja riitautui Burning Heartin kanssa, sillä sen mielestä Hives olisi ollut yhtiölle velkaa vielä yhden levyn.

Veni Vidi Vicious on Levykeidas-blogin käsittelemistä albumeista tähän asti kenties arvostetuin. Se mahtui Rolling Stone -lehden vuosikymmenen parhaiden levyjen listalle, ja olisi ilman Your New Favourite Band -kokoelman julkaisua todennäköisesti menestynyt paremmin Britannian lehtien vastaavissa äänestyksissä. Hivesin tiimalasissa hiekka on kuitenkin valunut tiuhaan tahtiin - bändin välittömästi tunnistettavan tyylin novelty-arvo oli nopeasti käytetty - eikä Hives kyennyt aivan kurottamaansa läpimurtoon myöhemmillä levyillään.

Albumi on mahtava, tiukasti kontrolloitu rokkiräjähdys. Esikoislevyn paikoin hallitsematon räkäisyys ja ylinopeudella kaahailu on suitsittu pois. Rumpali Chris Dangerousin jokainen isku, kitaristien jokainen riffi ja ilmiömäisen vokalisti Howlin' Pelle Almqvistin jokainen kiekaisu ja ulvahdus on paikoillaan ja tarkoin harkittu. Tässä levyn neljäs single, Supply And Demand MTV-studiolivenä.

Singlejen ohella tasokkaasta kokonaisuudesta erottuu Outsmarted, joka on tässä livenä vuoden 2001 Hultsfred-festivaaleilta. Hyvä, normaalista Hives-kaahauksesta poikkeava cover-versio Jerry Butlerin vuonna 1961 levyttämästä soul-hitistä Find Another Girl on piste i:n ja kirsikka kermaisen tortun päällä.

Viidettä ihan uutta Hives-albumia muuten ennustetaan tälle vuodelle, mutta julkaisuaikataulut tunnetusti elävät.

Devo: Smooth Noodle Maps (1990)

Akronin lampunvarjostinpäiden kahdeksas ja toistaiseksi viimeinen studiolevy Smooth Noodle Maps oli aikoinaan kiusallisen vanhanaikainen albumi, mutta parinkymmenen vuoden perspektiivillä sen julkaisuajankohtaan nähden kahdeksan tai seitsemän vuoden takaa periytyvä soundimaailma ei kuulosta hassummalta.

Devon nimi tulee de-evoluutiosta, perustajajäsen Gerald Casalen ystävineen 60-luvun lopulla kehittelemästä ideasta, jonka mukaan ihmiskunta on jo ohittanut kehityksensä lakipisteen ja alkanut regressoitua. Paras esimerkki tästä käänteisestä evoluutiosta oli tietysti alati tyhmentyvä amerikkalainen yhteiskunta ja presidentti Nixonin (myöhemmin Reaganin) hallinto.

Huippuvuosiinsa 1978-1982 asti Devo oli aikaansa edellä tai oikeastaan irrallaan ajasta. Tämän jälkeen sen musiikillinen kehtys pysähtyi ja se jäi pyörimään omalle pikkunokkelan new wave -popin kiertoradalleen. Yhtyeen myöhemmät albumit olivat epätasaisia, mutta ei tämä viimeisinkään ollut kelvoton.

Smooth Noodle Mapsin kokoonpanossa soitti perustajaveljesten basisti Gerald ja kitaristi Bob (Bob 2) Casalen sekä kosketinsoittaja Mark Mothersbaughin lisäksi jälkimmäisen veli, kitaristi Bob (Bob 1) Mothersbaugh ja Sparksin 1980-luvun levyjen jenkkikokoonpanon rumpali David Kendrick. Vaikka vinoa huumoria viljelleessä bändissä aiemminkin soittanut Kendrick sopi Devoon varmasti kuin nakutettu (pun intended), heti avausraita Stuck In A Loopin rumpusoundi on se juttu, mikä albumilla tökkii nykykorvaan pahimmin. Siihen onneksi tottuu.

Levyltä lohkaistu single Post Post-Modern Man on sanomaltaan varmasti edellistä ajankohtaisempi, mutta musiikillisesti tyhjänpäiväinen renkutus. Visuaalisesti mielenkiintoinen liveversio esittelee meille ällistyttävästi Pohjois-Korean renesanssijohtaja Kim Jong Ilin näköisen laulajan. Samalla livepätkällä Devo esittää myös b-puolen avausraidan A Change Is Gonna Cum.

Kepeän alun jälkeen löytyvät albumin varsinaiset helmet, joilla jylhä goottilainen laulusoundi yhdistyy Heaven 17:n valkoiseen syntetisoituun souliin (Pink Jazz Trancers) tai Classix Nouveauxin ja Duran Duranin varhaisten hittien futuristiseen purkkapoppiin (Spin The Wheel). Tässä vuoden 1990 liveversio Devon Vancouverin talviolympialaisissakin esittämästä When We Do It-biisistä.

Devon levyttämien hyvien coverversioiden sarja jatkuu alunperin Bonnie Dobsonin vuonna 1962 julkaisemalla post-apokalyptisella folk-biisillä (Walk Me Out In The) Morning Dew. Viimeisellä rannalla -romaanin ja elokuvan inspiroima biisi istuu de-evolutionääriseen atomiajan henkeen mainiosti.

Devo hajosi vuosiksi 1991-1995, ja on sen jälkeen julkaissut uusia kappaleita harvakseltaan. Omituinen episodi oli varsinkin A*Teensin inspiroima, cd:n ja dvd:n vuonna 2006 julkaissut "päivitetty ja parannettu painos" Devo 2.0. Lampunvarjostinpäisten teinien laulamien Devo-klassikoiden lyriikat oli siistitty perhearvojen mukaisiksi.

Uutta, epävirallisella työnimellä Fresh paiskattua oikeaa Devo-studioalbumia on lupa odottaa ilmestyväksi tämän vuoden kevät-kesällä, mutta en kehota pidättelemään hengitystä sen ilmestymispäivämäärän suhteen.

Graham Gouldman: Animalympics - The Original Soundtrack (1980)

Vielä tovi animaatio-musiikkia! Legendaarinen art rock-/soft rock-yhtye 10cc julkaisi kolmekymmentä vuotta sitten maaliskuussa vaisun Look Hear? -albumin, joka osoitti bändin hittisuonen lopullisesti kuivuneen. Toisin olivat asiat vielä yhtyeen nokkamies Graham Gouldmanin edellisen vuoden puolella äänittämällä soundtrack-levyllä Animalympics.

Juuri vakavaan auto-onnettomuuteen joutunutta toista alkuperäisjäsentä Eric Stewartia lukuunottamatta koko senhetkinen 10cc-kokoonpano: Rick Fenn (kitara ja taustalaulu), Duncan Mackay (koskettimet), Paul Burgess (rummut) ja Stuart Tosh (taustalaulu) soitti Animalympicsilla. Gouldman (laulu, kitara, basso ja perkussiot) itse vastasi albumin biiseistä ja tuotannosta.

Vauhdikkaampien biisien tyyli vaihtelee Go For It:n valkoisen miehen räppiä ja Norman Whitfield-/Kake Singers- handclappingia sisältävästä discorock-avausraidasta kakkosraidan Underwater Fantasyn märkiin soft rock -tunnelmiin. Gouldman osoittaa pettämättömän melodiantajunsa myös elokuvan juonen kannalta keskeisellä With You I Can Run Forever -kappaleella.

Away From It All on raukeaa 10cc-balladimeininkiä parhaimmillaan. Love's Not For Me puolestaan on ranskalaistyylinen chanson-iskelmä. Albumin päättävä, ylösrakentava We've Made It To The Top on kuin tehty isoäänisen viihde-/r&b-artisti-duon coveroitavaksi.

Mahtipontinen instrumentaali Z.O.O. toimii elokuvan keskeisenä teemana ja olympialaisia lähettävän televisioyhtiön tunnusmelodiana. Myös leijona-maratonjuoksija Kit Mambon teemabiisiin palataan useamman kerran elokuvan aikana. Levyn todellinen helmi on elektroninen Bionic Boar, jota on itsekin joskus 2000-luvulla Päiväkodissa tullut soiteltua.

Steven Lisbergerin ohjaama Animalympics-elokuva piti alunperin näyttää NBC-kaapelikanavalla kahdessa erillisessä tunnin mittaisessa osassa. Talviolympialaisia käsittelevä ensimmäinen osa ehdittiin esittää, mutta Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin presidentti Jimmy Carter julisti Moskovan kesäolympialaiset boikottiin, ja kaikki olympialaisia käsittelevä materiaali jätettiin pois televisiosta.

Elokuvan levityksen nuukahdettua myös Gouldmanin soundtrack jäi vähälle huomiolle. Valkokantista USA-versiota yleisempi lienee keltaiselle taustalle painettu euroopanpainos, jota dumpattiin Suomessakin Anttilan alennusmyynteihin laatikkokaupalla. Animalympicsin yleisyydestä johtuen levyä pitäisi edelleen löytyä kirpputoreilta edulliseen hintaan.

10cc levytti vielä kaksi albumia ennen yhdeksän vuoden taukoa. Vuonna 1992 yhtyeen alkuperäiskokoonpano palasi yhteiselle albumille ...Meanwhile, vetovastuun ollessa kuitenkin Gouldmanilla ja Stewartilla. Ja Gouldmanin nykyinen kokoonpano on ilmoittanut suunnittelevansa keikkoja myöhemmin tänä vuonna.

Olympiaboikotin astuttua voimaan Lisberger työsti Animalympicsin materiaalista puolentoista tunnin teatteriversion, joka sai ensi-iltansa ja hyvän vastaanoton Miamin filmifestivaaleilla. Filmiä näytettiin elokuvateattereissa vuonna 1980 täällä rapakon takana. USA:n laajuisen ensi-iltansa elokuva sai vasta seuraavana olympiavuonna 1984 HBO- ja Showtime-kaapelikanavien esittämänä.

Ohjaaja Lisberger ja osa muistakin Animalympicsin tekijöistä nousi maineeseen scifi-klassikko Tronin myötä. Kit Mambon animoinut Roger Allers ohjasi Leijonakuninkaan. Animaattori Brad Bird käsikirjoitti The Simpsoneita ja ohjasi Ihmeperheen ja Rottatouillen. Kommentaattoriääni Harry Shearer tähdittää Spinal Tapia ja The Simpsoneita.

Allaolevista Youtube-linkeistä löytyy elokuva, joka on ilmeisesti julkaistu virallisesti DVD:llä vain Saksassa:
Animalympics 1/8 (Z.O.O.)
Animalympics 2/8 (Kit Mambo)
Animalympics 3/8 (Born To Lose, We've Made It To The Top, Kit Mambo)
Animalympics 4/8 (Go For It, Kit Mambo, Love's Not For Me (Rene's Song))
Animalympics 5/8 (Away From It All)
Animalympics 6/8 (Underwater Fantasy, Bionic Boar, Z.O.O.)
Animalympics 7/8 (Z.O.O., We've Made It To The Top)
Animalympics 8/8 (With You I Can Run Forever, Z.O.O., We've Made It To The Top)

Groovie Goolies: Groovie Goolies (1970)

Nimihirviöpostauksien jälkeen pistän ilmoille todellisen hirviöpostauksen. Kosketinsoittaja Dracin, luista tehtyä ksylofonia soittavan Frankien ja kielisoitinta rämpyttävän Wolfien trio Groovie Goolies oli vuosina 1970-1972 esitetty Teininoita Sabrina-animaatiosarjan spinoff. Sabrina puolestaan oli Justus-piirrossarjan spinoff, ja tällä aasinsillalla päästäänkin itse Justuksen eli Archien "bändiin" The Archies, jolla oli tosielämässäkin valtavan iso hitti Sugar, Sugar.

Samaan aikaan, kun garagerock- ja psykedeliamuusikot olivat vaihtaneet tyylinsä protoheavyyn tai progeen, garagen ja psykedelian äpärälapsesta - bubblegum popista, purkkapopista - oli tullut The Monkees -yhtyeen vanavedessä todella suosittua suuren yleisön ja varsinkin levyjä suurkuluttavan teiniyleisön keskuudessa. 1910 Fruitgum Companyn ja The Ohio Expressin kaltaiset bändit eivät välttämättä soittaneet omilla levyillään, mutta piirroshahmobändi The Archiesin tapauksessa ei ollut mitään pelkoa, että kuviin ja kuuluisuuteen nousseet bändin jäsenet olisivat myöhemmin ruvenneet isottelemaan ja vaatimaan royalteja tai omien kunnianhimoisten = epäkaupallisten biisiensä levyttämistä!

Universal-yhtiön klassisiin 1930- ja 1940-lukujen elokuvahirviöihin perustuvien piirroshahmojen Groovie Goolies ei yltänyt The Archiesin suosioon. Monstereiden täysihoitolaa pyörittävissä teininoita Sabrinan hirviöserkuissa ja värikkäissä sivuhahmoissa oli kuitenkin potentiaalia isompaankin suosioon. Lapsille ja lapsenmielisille suunnatun kohelluksen lisäksi sarjassa oli vähän vanhemmalle yleisölle suunnattu populaarikulttuurisilla vitseillä kyllästetty ylätaso.

Groovie Goolies esitti jokaisessa jaksossa lauluntekijäkaksikko Linda Martinin ja Sherry Gaydenin purkkapop-biisin, ja lisäksi kuultiin jonkun muun hirviökokoonpanon, esimerkiksi Mamas and The Papasia parodioivan Mummies and The Puppiesin tai The Rolling Gravestonesin esittämä biisi. Groovie Goolies -albumilla on kymmenen kappaletta, joista avausraita Save Your Good Lovin' For Me ja We Go So Good Together käsittelevät siirappista rakkautta universaalilla tasolla. Suurin osa biiseistä pyörii kuitenkin hirviöteeman ympärillä.

Normaalikäytännön vastaisesti albumin parhaat kappaleet on jätetty vinyylinpuoliskojen viimeisiksi. A-puolen päättävän teemabiisi Goolie Get-Togetherin kesto on albumilla linkittämääni animaatiopätkää kolme kertaa pitempi 3:17. Levyn kenties paras biisi One, Two, Three on säästetty vihonviimeiseksi.

First Annual Semi-formal Combination Celebration Meet-the-Monster Population Party on oiva valinta musavisailujen nimikyssäriksi, että vink vink vaan.

Groovie Goolies -levy ei noussut listoille, mutta tällä albumillakin taustoja laulava sarjan apulaistuottaja Dick Monda sai sarjassa esitetystä kappaleesta Chick-A-Boom (Don't Ya Yes' Love It) USA:n poplistan yhdeksänneksi kivunneen hitin Daddy Dewdrop -nimellä vuonna 1971. Lisäksi yli kymmenen vuotta myöhemmin perustettu horror pop punk -bändi Groovie Ghoulies nimesi itsensä piirrosbändin mukaan.

The Smashing Pumpkins: MACHINA / the machines of God (2000)

Teräväkielisten totuudenpuhujien mukaan The Smashing Pumpkins oli viidennellä albumillaan käytännössä kuulapää Billy Corganin, tuon Ameriikan Toni Wirtasen ja tuottajaguru Floodin duo. Kunnianhimoisesta tupla- ja teemalevy MACHINA:sta piti tulla Smashing Pumpkinsin paras albumi ja samalla yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä rocklevyistä; suunnannäyttäjä uudelle vuosituhannelle.

Corganin, basisti D'arcy Wretzkyn ja kitaristi James Ihan triona levyttämä Adore oli ollut kaupallinen pettymys, eikä levy-yhtiö Virgin suostunut flopin jälkeen julkaisemaan tupla-albumia. Osa MACHINA:lta ylijääneestä materiaalista julkaistiin myöhemmin samana vuonna hyvin rajoitetulla Machina II / The Friends & Enemies of Modern Music -julkaisulla, mutta siitä lisää syksymmällä.

Kymmenen vuotta sitten karkauspäivänä ilmestynyttä MACHINA:a promotoitiin isolla rahalla. Ennen Adorea kosketinsoittaja Jonathan Melvoinin kuolemaan johtaneen heroiinijupakan vuoksi pois potkittu rumpali Jimmy Chamberlin oli jälleen mukana, ja markkinointiosaston mukaan Pumpkinsit olivat palanneet konekokeilujen jälkeen rockmusiikin pariin, parempina kuin koskaan. Kesken levynteon omille teilleen häipynyt D'arcy Wretzky korvattiin Hole-yhtyeen vähintään yhtä näyttävällä Melissa Auf der Maurilla. Kriitikot suhtautuivat levyyn kuitenkin nuivasti, eikä suuri yleisökään lämmennyt mustaan pvc-muoviin kääriytyneelle goottijumalalle entiseen malliin. Julkaisuviikollaan USA:n albumitilaston kolmanneksi noussut MACHINA menestyi lopulta Adorea kehnommin.

Kymmenen vuotta myöhemmin MACHINA maistuu tänään paremmalta kuin ikinä. Vaikka lyhytikäiseksi jäänyt Zwan oli hyvä power pop -bändi, ei Corgan ole myöhemmin pystynyt ylittämään tätä albumia, jolla oli enemmän kohokohtia kuin täytemateriaalia. MACHINA:a voidaan kritisoida 73 minuutin pituudesta, mutta kannattaa muistaa, että Corganin alunperin suunnittelema tupla-albumi olisi ollut vielä suurempi haaste kuulijoiden keskittymiskyvylle.

Ensimmäisenä promosinglenä vuoden 1999 puolella julkaistu avausraita The Everlasting Gaze on täyteen tuupattua cybermetallia, mitä Jonas Åkerlundin ohjaama soittovideo goottisupersankari-imagoineen vielä alleviivaa. Ei oikeasti niin kovin raskas, vaan pikemminkin raskasta metallia imitoiva raita Heavy Metal Machine löytyy linkistä Japanissa taltioituna live-versiona. Koko Budokanin keikka vuodelta 2000 muuten löytyy koruttomasti taltioituna edulliselta Live in Tokyo -dvd:ltä. Kolmas jytäävämpi kappale The Imploding Voice on jyräkitaralla raskaaksi naamioitu klassinen pop-biisi.

Tammikuussa 2000 julkaistu ensimmäinen myyntisingle Stand Inside Your Love yritti listoille "klassisella Pumpkins-soundilla", mutta onnistui siinä vain keskinkertaisin tuloksin. Oscar Wilden Salome-näytelmää lainailevan erittäin artsyn videon pääosaa näytteli Corganin tyttöystävä Yelena Yemchuk.

Sanoituksestaan kovasti kritisoitu promosingle I Of The Mourning (linkissä studiolive David Lettermanin showsta), oma suosikkini Raindrops + Sunshowers, Wound (livenä Chicagossa 1999) ja toinen virallinen myyntisingle Try, Try, Try edustavat musiikillisesti Adorelta tuttua New Ordermaista poplinjaa. TTT:n vavahduttava ja ristiriitaisen vastaanoton saanut promovideo oli myös Åkerlundin ohjaama.

Kymmenminuuttisen Glass And The Ghost Children -eepoksen (livenä Pariisissa) aikana mielenkiinto hieman herpaantuu, mutta mikä tahansa albumin loppupuolenkin biiseistä nousee arvoonsa, kun sitä tarkastellaan kokonaisuudesta irrallaan erillisenä kappaleena. Lopuksi albumin päättävä Age Of Innocence nopeana liveversiona Budokanilta.

Corgan oli jo pitempään kaavaillut soolouraa, ja D'arcyn lähtö oli tukenut päätöstä. MACHINA:n odotettua vaisumpi vastaanotto sinetöi päätöksen. Ennen lopettamistaan yhtye teki menestyksekkään ja mittavan jäähyväiskiertueen, ehtien keikkailla muun muassa Hartwall Areenalla. Pitkä kahden encoren show on edelleen yksi parhaista koskaan näkemistäni.

Seitsemän vuotta myöhemmin Smashing Pumpkins = Billy Corgan teki comebackin matalammalla profiililla. Zeitgeist-albumi vaikutti maailmoja mullistamattomalta metalliselta goottirockilta, ja vuoden 2008 Helsingin keikka sijoittui vaatimattomasti vain Nordenskiöldinkadun jäähalliin. Vuosi sitten Jimmy Chamberlin jätti bändin lopullisesti Corganin jatkaessa taivalta vaihtelevalla miehityksellä. Uusi, tähän mennessä sympaattiselta dream popilta kuulostava albumi Teargarden by Kaleidyscope on biisi kerrallaan imuroitavissa ilmaiseksi interwebissä. Ohjaaja Jonas Åkerlund jatkaa kipeiden aiheiden parissa ajankohtaisella musiikkivideolla.

Boo-Yaa T.R.I.B.E.: New Funky Nation (1990)

Onomatopoeettisesti kivääri sanoo ladattaessa "boo-yaa". T.R.I.B.E. taas on lyhenne sanoista "too rough international boo-yaa empire". Tässä Carsonista, Los Angelesin naapurilähiöstä kotoisin olevan kuusihenkisen hip hop -bändin nimen tausta. Alunperin USA:n kaukaisimmasta territoriosta, Eteläisen Tyynenmeren Samoalta kotoisin olevat Devouxin veljekset Paul, Ted, Donald, Roscoe, Danny ja David perustivat yhtyeen kunnioittaakseen Comptonin jengikahakoissa kaatuneen pikkuveljensä muistoa. New Funky Nation -levyn kannesta löytyvien taiteilijanimien ja ristimänimien vastaavuudesta minulla ei ole varmaa tietoa, mutta veikkaan, että "O" Mobsta on basisti Danny, K.O.D. Don-L Donald, päävokalisti Godfather Rock "Te" Ted ja King Roscoe tietysti Roscoe. Liidaava räppäri Lyrical Criminal Ganxsta R?dd ja E.K.A. The Attitude lienevät siis Paul ja David, jommin kummin päin.

Ennen jengisekoilujaan veljekset olivat opetelleet soittamaan Parliamentin ja Funkadelicin biisejä. Soittajataustansa vuoksi Boo-Yaa T.R.I.B.E. erottui muista gangsta rap -aikalaisistaan muutenkin kuin hauislihasten paksuudessa. Boo-Yaa oli oikea funk-bändi, vaikka käyttikin dj:tä hip hop-mausteiden lisäämiseen. Flirttaillessaan metallimusiikin kanssa Pickin' Up Metal -raidalla yhtye tuli tehneeksi yhden ensimmäisistä rapcore- tai nu-metal -biiseistä.

Kaksikymmentä vuotta sitten elettiin rapin kulta-aikaa ("golden era of hip hop"), ja genre suolti uusia hienoja levyjä jatkuvalla syötöllä. Hankin New Funky Nationin samalla kertaa Blackwatch-liikkeen hörhöjen X-Clanin To The East Blackwards -albumin kanssa. Molemmilta ryhmiltä oli taltioitunut videonauhalle tuore hittibiisi Yo! MTV Raps -ohjelmasta, jonka juontajat Ed Lover ja (Def Jamille levyttäneen Original Concept -yhtyeen) Doctor Dre huolehtivat viikottaisesta kansanvalistuksesta. Harvemmin on mukaan tarttunut kaksi niin hyvää ennestään tuntemattoman artistin levyä samalla kerralla.

Mainittu Boo-Yaa T.R.I.B.E.:n hittibiisi oli Little Richardia sämpläävä Psyko Funk, joka popmaisuudessaan erottuu selvästi muusta albumimateriaalista. Tone Locin letkeitä hittejä muistuttava biisi on ainoa kappale, joka Boo-Yaalta genren ulkopuolella muistetaan, jos nyt yleensä muistetaan. Hassu noveltyhitti leimasi orkesteria.

Avausraidalla Six Bad Brothas Ganxsta R?ddin rap kuulostaa näin jälkikäteen pikkuisen hip hop -klassikoksi myöhemmin julistetun Son Of Bazerkin tyyliseltä. SOB:n Bazerk, Bazerk, Bazerk -albumi toki ilmestyi vasta vuonna 1991. Vielä enemmän yhtäläisyyksiä Boo-Yaalla on luonnollisesti p-funk-sämplejä käyttäneisiin länsirannikon artisteihin, tunnetuimpana esimerkkinä tietysti N.W.A.

Nimikappaleessa on muuten erityisen hieno groove ja torvisektiot. Delicious Vinyl -merkin artistien ja Beastie Boysin Paul's Boutique -klassikon tuotannosta vastannut The Dust Brothers -kaksikko on tuottanut albumille neljä biisiä: Rated R, Don't Mess, Once Upon A Drive By ja Riot Pump. Toinen promovideo tehtiin kappaleesta R.A.I.D.

Debyyttinsä jälkeen Boo-Yaa T.R.I.B.E. ei ole onnistunut luomaan yhtä pätevää levykokonaisuutta. Tuoreimmalla uutta materiaalia sisältäneellä albumillaan West Koasta Nostra (2003) yhtye saavutti jälleen listamenestystä osin nimekkäiden vierailijoiden (Eminem, B-Real ja Mack 10), osin vuosien varrella kasvaneen maineensa ansiosta.

The Cretones: Thin Red Line (1980)

Los Angelesista kotoisin olevaa power pop -kvartetti The Cretonesia voi kutsua yhden hitin ihmeeksi, sillä bändiltä nousi USA:n Top 100 singlelistalle vain yksi single, debyyttialbumi Thin Red Linen avausraita Real Love. Oheisen linkin alta löytyy myös bändin toiseksi tunnetuin raita Mad Love.

Mad Love on tunnettu siitä, että se oli iki-ihanan Linda Ronstadtin samana vuonna ilmestyneen new wave -vaikutteisen albumin nimiraita. Cretonesin kitaristilaulaja ja biisintekijä Mark Goldenberg onnistui saamaan Ronstadtin levylle kolme Thin Red Line -albumin biisiä ja soitti niillä myös kitaraa. Linkittämilläni Ronstadtin live-versioilla Mad Love ja Cost Of Love Goldenberg ei valitettavasti ole mukana. Mad Love -albumiin saatan joskus tässä blogissa palata, ken tietää.

Piiri pieni pyörii - Ronstadtin keikalla taustoja lauloi Wendy Waldman, jonka bändissä Cretonesin rumpali Steve Beers ja basisti, Thin Red Linen tuottanut Peter Bernstein olivat lämpänneet Al Stewartia Year Of The Cat -kiertueella neljä vuotta aikaisemmin. Goldenberg oli toiminut tuolla kiertueella Stewartin kitaristina. Kolmikko oli ystävystynyt, ja kun mukaan saatiin Goldenbergin lukioaikaisen bändin kosketinsoittaja Steve Leonard, Cretones oli koossa.

Plimsouls-yhtyeenkin debyytin julkaisseella Planet Records -merkillä ilmestynyt Thin Red Line on tiukka, konstailematon ja kuivasoundinen 1980-vuosimallin kitarapop-levy, johon Leonardin napakat koskettimet tuovat hiukan new wave -maustetta. Goldenbergin Elvis Costellon ja Joe Jacksonin mieleen tuovat vihaiset vokaalit, purevat lyriikat ja tarttuvat pop-koukut täydentävät kokonaisuuden, josta puuttuu The Knackin My Sharonan tapainen ilmiselvä hittibiisi. Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Snap! Snap! -albumilla ei irronnut enää kuin radiosoittoa.

Cretonesin hajoamisen jälkeen Steve Beers ja kuuluisan elokuvasäveltäjä Elmer Bernsteinin poika Peter Bernstein tuottivat ja sävelsivät tunnusmusiikin 21 Jump Street -tv-sarjaan (mistä näyttelijä Johnny Deppin tie teini-idoliksi varsinaisesti alkoi), minkä jälkeen Beers ryhtyi tv-tuottajaksi ja Bernstein keskittyi säveltämään musiikkia elokuviin ja muihinkin tv-sarjoihin (mm. Stargåte SG-1). Mark Goldenberg sävelsi Planet Recordsin hittitriolle Pointer Sistersille top 5-singlen Automatic ja ryhtyi mm. Peter Framptonin, Chris Isaakin ja Jackson Brownen apuriksi.