Aimee Mann: Bachelor No. 2 or, the last remains of the dodo (2000)

Kymmenen vuotta sitten laulaja-lauluntekijä Aimee Mann oli nelikymppinen. Nainen aloitti muusikonuransa Young Snakes -nimisessä post punk-yhtyeessä 1980-luvun alussa. Yhtye julkaisi EP:n Bark Along with The Young Snakes, jonka avaa biisi Give Me Your Face. Jonkun mielestä levy saattaa edelleen olla kiinnostavinta, mitä Mann on saanut aikaiseksi.

Sööttiä pystytukkaa ja palmikkoa pitänyt Aimee taisi olla 1980-luvulla tunnetumpi kauniista kasvoistaan kuin yhtyeensä 'Til Tuesdayn new wave -popin ansiosta. Voices Carry nousi top ten -hitiksi. Mannin myöhemmän soolouran takia on 'Til Tuesdaynkin albumit tullut hyllyyn poimittua, mutta tähän päivään mennessa niihin ei ole tullut paneuduttua. Viimeisellä albumilla vieraili Elvis Costello.

'Til Tuesday hajosi käytännössä kohta viimeisen albuminsa julkaisun jälkeen, mutta kiistat levy-yhtiö CBS:n kanssa jäädyttivät Mannin soolouran vuosikausiksi. 1990-luvun aikana Aimee koki melkoisen musiikillisen muodonmuutoksen aikuisrockin, folkin, jopa countryn suuntaan. Meikäläiselle naisen viehkon soolotyylin verrokkeina toimivat tutut Chrissie Hynde ja The Cardigansin Long Gone Before Daylight -albumin ja A Campin Nina Persson.

Alunperin levy-yhtiö Interscope ei ollut tyytyväinen Mannin kolmannen sooloalbumin Bachelor No. 2 or, the last remains of the dodon materiaaliin. Mann osti itselleen oikeudet biiseihin ja myi alkuperäistä, seitsemän biisin versiota huomattavat määrät pelkästään keikoillaan ja netin kautta.

Levymyyntiä vauhditti Mannin pääsy miehensä Michael Pennin kamun, ohjaaja Paul Thomas Andersonin Magnolia-elokuvan soundtrackin (1999) pääsäveltäjäksi. Magnolian soundtracklevyllä on Bachelorin kanssa yhteisiä kappaleita: Deathly (tässä liveversio Lissabonin Coliseulta vuodelta 2008), Driving Sideways ja You Do. Bachelorin EU-versiolla Save Me (video P.T. Andersonin käsialaa) korvaa Driving Sidewaysin. Nothing Is Good Enough -biisistä on Magnolialla instrumentaali, Bachelorilla laulettu versio.

Bachelorin täysmittainen versio saatiin levykauppoihin toukokuussa 2000. Siltä löytyy vielä yksi Magnolian tai oikeastaan P.T. Andersonin inspiroima biisi, Red Vines (tässä liveversio Lontoon Fleadh-festivaaleilta vuodelta 2001), mikä julkaistiin Bachelorin ainoana singlenä vuoden 2001 puolella. Elvis Costellon kanssa kynäilty balladi The Fall Of The World's Own Optimist ei oikeastaan kohoa muun materiaalin yläpuolelle. Aimee on lauluntekijänä ammatillisella huipullaan.

Vielä kahdesta albumin biisistä löytyy hieno promovideo, nimittäin Ghost Worldista ja Calling It Quitsista. Jälkimmäisen alku viittaa edellä nähtyyn 'Til Tuesday -hittiin. Tässä Mannin pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Jon Brionin kanssa säveltämä pysäyttävä albumin avausraita How Am I Different livenä Fleadh-festivaaleilla.

Syyskuun kahdeksantena päivänä Aimee täyttää 50 vuotta. En ole varma, onko nainen koskaan vieraillut Suomessa, mutta Tukholmassa hän on käynyt 2000-luvulla keikalla pariin otteeseen; viimeksi uusimman albuminsa, pöljästi nimetyn (nainen vastustaa kovasti nettilatailua) @#%&*! Smilersin tiimoilta marraskuussa 2008. Lohdutukseksi Save Me vuonna 2004 julkaistulta Live at St. Ann's Warehouse -DVD:ltä.

Eric B. & Rakim: Let The Rhythm Hit 'Em (1990)

Queensissa, New Yorkissa 1960-luvun puolivälissä syntynyt Eric Barrier soitti nuorena eri instrumentteja, mutta kiinnostui lukion loppuvaiheessa levyjen pyörittämisestä ja ryhtyi dj:ksi WBLS-radioasemalle. Pian Eric B. etsi räpperiä, jonka kanssa työskennellä. Promoottori Alvin Toney suositteli Ericille aggressiivisen (vrt. Run, L.L. Cool J) tyylistä Freddie Foxxxia, joka ei kuitenkaan ollut juuri sillä hetkellä tavoitettavissa. Samalta istumalta Toney ehdotti toista vaihtoehtoa, Ericiä kolme vuotta nuorempaa, pehmeämmän tyylistä mutta lahjakasta räpperiä nimeltä William Michael Griffin Jr. Nuori kaveri tuli sittemmin tunnetuksi islamilaisella nimellään Rakim Allah.

Eric meni tapaamaan Rakimia tämän kotiin Long Islandille ja soitti hänelle tämän isoveljen levyhyllystä löytämänsä Fonda Raen Over Like A Fat Rat -kappaleen. Kuullessaan Raen discofunkin Rakim purskahti nauruun, ja hänen suussaan ollut kalja roiskui pitkin seiniä. Eric sanoi Rakimille, että samalla tavalla Rakim tulisi nauramaan matkalla pankkiin, sillä biisi tekisi heistä miljonäärejä. Kappaleen bassokuvio lainattiin Eric B. ja Rakim -duon ensimmäiselle Eric B. Is President -singlelle. Vaikka levystä ei sukeutunut valtaisaa hittiä, siitä tuli joka tapauksessa hip hop -klassikko.

Neljä vuotta ensisinglensä jälkeen Eric B. & Rakim oli julkaissut kaksi klassikkoaseman saavuttanutta älpeetä ja saavuttanut kaksi mainstreamhittiä. 1980-luvun lopulla ylivoimaisesti parhaimpana DJ + MC -duona pidetty kaksikko oli kuitenkin uuden vuosikymmenen alussa vaikeassa raossa.

Yhtäällä oli valtavaa mainstream-huomiota saanut Native Tongues -ryhmittymän De La Soulin, A Tribe Called Questin ja kumppaneiden kaltainen kukkaisrap, missä sämplättiin mitä tahansa valkoisesta hippirockista lähtien - toisaalla oli vahvassa noususuhdanteessa P-funkia sämpläävä länsirannikon gangsta rap.

Eric B. oli skrätsääjänä virtuoosi, mutta levyjen raapimista pidettiin noina sämpläyksen kulta-aikoina vähän vanhanaikaisena kikkailuna (siis lähinnä levyillä, keikoilla dj tietenkin esitteli osaamistaan). Eric B.:n taustojen tyylillinen variointi koettiin suppeaksi. Kahdella ensimmäisellä albumilla käytettyä JB's-pohjaista sämpläystä oli kopioitu muiden artistien levyillä kyllästymispisteeseen asti. James Brownin lakimiehet kuuntelivat hip hop -levyjä korvat kuumina ja virittelivät oikeusjuttuja. Sitten vielä Rakimin rap-tyyli oli saanut lukemattomat määrät seuraajia, joiden tasosta voidaan tietenkin olla montaa mieltä. Ja kaiken kukkuraksi duon kultaketju-imago koettiin aikansa eläneeksi.

Tarjontaa ja hyviä julkaisuja oli joka tapauksessa vuosikymmenen vaihteessa valtavasti, ja syystä tai toisesta Rakimia ei kutsuttu mukaan itärannikon hip hop -skenen Stop The Violence Movementin Self-Destruction -hyväntekeväisyyssinglellä julkaistuihin kokoontumisajoihin. Kun vielä länsirannikon artistit West Coast Rap All-Stars -nimellä julkaisivat aiheesta vastineensa We're All In The Same Gang, oli Eric B. & Rakim tavallisen Yo! MTV Raps -katsojan näkökulmasta kirjoitettu ulos rapin mestaruussarjasta.

Duon kolmas albumi Let The Rhythm Hit 'Em on edeltäviä levyjä tummasävyisempi kokonaisuus. Taustat poikkeavat aiemmista, ja väitetään, että levyllä kreditoimatta jäänyt, tekohetkellä vasta 17-vuotias William Paul Mitchell alias Large Professor vastaisi biisien tuotannosta. Levy on omistettu Rakimin edesmenneen isän William Griffinin ohella vuonna 1989 ammutulle hip hop -tuottaja Paul McKastylle alias Paul C:lle, jota ei myöskään mainita levyn tuottajaksi sen kannessa, monissa muissa lähteissä kylläkin.

Let The Rhythm Hit 'Em -nimisen avauskappaleen pitäisi toimiakseen iskeä todenteolla päin kasvoja. Sen tämä ankarasti potkiva nimibiisi ja ensimmäinen singlelohkaisu kyllä tekeekin. Harmi, että kyseessä on samalla levyn ehdottomasti paras ja iskevin kappale. Loppulevy on yhtyeen tasaisin kokonaisuus, jopa niin tasainen, että siitä on hankala saada otetta, kun vastaavia iskusävelmiä ei seasta erotu. Rakim on vasta 22-vuotiaana uransa parhaimmassa vedossa, ja yksistään hänen milloinkaan hengästymätön verbaalitykityksensä riittää nostamaan levyn kaikkien aikojen parhaiden kuulemieni rap-levyjen joukkoon.

Ainoastaan vauhdikkaan kakkosraidan No Omegan taustat perustuvat James Brownin ja Lyn Collinsin levyiltä lainatuille JB's -sämpleille. Taustoille on hyvällä maulla valittu myös jazz-sämplejä, kuten voi kuulla esimerkiksi Untouchables-kappaleesta. Jo Eric B. & Rakimin ensisinglen aloittamaa perinnettä jatkaa dj-taidonnäyte Eric B. Made My Day.

Levyn toinen videosingle In The Ghetto perustuu muun muassa Donny Hathawayn soul-klassikkoon The Ghetto. Samana vuonna muuten ilmestyi aiheesta myös kalifornialaisen Too Shortin hyvin samankaltainen luenta, ja esityksiä tuli joskus soiteltua ahkerasti peräkkäin. Koska In The Ghetto -single menestyi vähän edeltäjäänsä paremmin, kolmas singlebiisi Mahogany jatkoi Al Green-sämplen avittamana balladilinjalla. Youtubesta löytyy biisistä aivan mahtava remix, missä Rakimin räpin tempoa on hieman nostettu.

Rock-näkökulmasta tämä albumi on hukkunut rap-pinoon, jossa tasaisen hyviä levyjä on tusinoittain. The Source -lehti sensijaan on kelpuuttanut levyn kaikkien aikojen parhaiden hip hop -albumien listalleen Paid In Fullin ja Follow The Leaderin seuraksi. Toisin kuin nuo vähän retroilta kuulostavat edeltäjänsä, Let The Rhythm Hit 'Em on ajattomalta kuulostava albumi, joka nousisi tänään julkaistuna heti vuoden parhaiden levyjen kastiin.

Eric B. & Rakim julkaisivat vielä kahden vuoden päästä yhden kimppalevyn Don't Sweat The Technique. Tämän jälkeen katkolle menivät sekä duon keskinäinen yhteistyö että levytyssopimus MCA-yhtiön kanssa. Soololevyjen työstämiseen tarkoitettu breikki johti pitkälliseen riitaan, minkä seurauksena Rakimin ensimmäisen soololevyn julkaisu viivästyi viisi vuotta, ja tänä aikana riidan kolmas osapuoli MCA-yhtiökin ehti sulautua Universal-moolokin kitaan. Räpperin sooloura alkoi menestyksellisesti, mutta viime vuonna ilmestynyttä kolmatta sooloalbumia saatiin odottaa tuottajien ja levymerkkien vaihtuessa peräti kymmenen vuotta. Eric B.:n ainoa sooloalbumi on pikkumerkin julkaisema keräilyharvinaisuus. DJ:n intressit lienevät tällä haavaa muualla kuin musiikissa, ja duon mahdollinen comeback samalla lavalla ei merkinne yhteistyön pysyvämpää jatkumista.

The Only Ones: Baby's Got A Gun (1980)

Keväällä 1980 ilmestyi halpa new wave-/power pop-sämpleri Rock 80. Poimin vappuhulinoissa kainalooni kokoelman täynnä minulle silloin vähemmän tuttuja artisteja. B-puolen neljäs biisi oli The Only Ones -yhtyeen Trouble In The World. Pikakelaus muutaman vuoden päähän: ahmin Ripple-lehden; legendaarisen "the rock and roll fanzinen"; juttuja eestaas antaumuksella. Sarjakuvakäsikirjoittajana tunnetun Pauli Kallion pyörittämässä Ripplessä kirjoitettiin vain hyvästä musiikista. Numerossa 1/85 oli Only Onesin Remains -jäännöskokoelman informatiivinen arvostelu.

Kelataan eteenpäin ensimmäiselle Lontoonreissulleni, ja Tower Records -ketjun puotiin, jonka alelaarista löytyi Only Onesin kolmas ja toistaiseksi viimeisin studioälpee Baby's Got A Gun. Bändi muistutti vähän The Smithsistä ja vähän enemmän The Nights Of Iguanasta. Vaikka kaivoin aarteen esiin säännöllisesti, bändi hautautui vähitellen levyhyllyn uumeniin.

Humalistonkadun Appelsiini-klubi britpopin kulta-aikana 1990-luvun puolivälissä: Only Onesin tunnetuin hitti Another Girl, Another Planet aloitti matkansa täkäläistenkin indiediskojen ikisuosikiksi. Lightning Seeds -yhtyeen ja lukuisten muiden esittäjien covereiden jälkeen alkuperäinen esitys kaivettiin esiin. Vuonna 2006 kappale oli mukana Vodafone-operaattorin mainoksessa ja loppuvuodesta 2007 bändi kokosi rivinsä kahdenkymmenenviiden vuoden tauon jälkeen. Lääketieteen ja rockmytologian lainalaisuuksien vastaisesti alkuperäiskokoonpanon kaikki jäsenet olivat edelleen hengissä. Kesän 2009 terassikausi starttasi Tukholman Strandilla huhtikuun 17. päivä: Only Ones loppuunmyydyllä keikalla. Käsittämätön matka.

Huhtikuun 1980 lopulla ilmestynyt Baby's Got A Gun oli heroiinikoukussa riippuvalle yhtyeelle viimeinen tilaisuus. Another Girl, Another Planet -hitin jälkeen ostava yleisö oli kartellut yhtyettä, ja listamenestyksen varmistamiseksi levy-yhtiö CBS vaati bändin kolmannelle albumille tuottajaa yhtyeen ulkopuolelta. Parin esteellisen nimen jälkeen päädyttiin Colin Thurstoniin, joka oli äänittänyt David Bowien Heroes-levyn, toiminut apulaistuottajana Iggy Popin Lust For Lifella ja tuottanut yksinään Magazinen kakkoslevyn ja The Human Leaguen esikoisen. Ei siis mikään paskempi vaihtoehto.

Varsinaista mainetta Thurston niitti sittemmin muiden muassa Duran Duranin kahdella ensimmäisellä albumilla, ja häntä on pidetty jonkinasteisena kasarisoundin pioneerina. Varmasti osittain tästä syystä hänen panostaan Baby's Got A Gun -albumilla on arvosteltu. Kitarat eivät muka kuulu, ja levy on ylituotettu, huonoin kolmesta Only Ones -albumista. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen pöly on laskeutunut. Albumi kuulostaa miellyttävän rosoiselta, ajattomalta pop-levyltä. Kitaravallien puuttuminen ei häiritse, sillä Only Ones ei ole mikään riffikone. Mielentilasta ja fiiliksestä riippuen tämä saattaa olla bändin paras levy.

Bob Dylanista ja Velvet Undergroundista/Lou Reedista ammentanut Only Ones ei ollut punkkia sanan englantilaisessa merkityksessä, vaan enemmän newyorkskene-henkinen yhtye; aikalaisina ilvekset Richard Hell ja Tom Verlaine. Nämä olivat ainakin runopoika ja laulusolisti Peter Perrettin vertailukohtia.

Vuodesta 1973 asti demoja äänittänyt Perrett perusti Only Onesin kitaristi John Perryn kanssa vuonna 1976. Perry soitti alkuvaiheessa bassoa, sillä kitaristina toimi tuolloin Squeeze-yhtyeen Glenn Tillbrook. Myöhemmin basistiksi liittyi vähäisemmän tukkalaitteensa ansiosta muusta bändistä erottuva Alan Mair, joka oli nauttinut suosiosta jo 1960-luvulla Skotlannin Beatlesiksi haukutussa The Beatstalkers-yhtyeessä. Mair oli yhtyeestä ainoa, joka ei sotkeutunut huumeisiin. Rytmiryhmän toinenkin puolisko edusti veteraaniosastoa. Rumpali Mike Kellie oli soittanut aikaisemmin 1970-luvun alun brittiläisen hardrock-skenen Spooky Tooth-yhtyeessä.

Baby's Got A Gun -albumin huonoimpana hetkenä pidetään erityisesti Perrettin yhdessä Penetration -solisti Pauline Murrayn kanssa duetoimaa Johnny Duncanin country-biisiä Fools. Patti Smithiä yleensä idolisoinut Murray ei kuulosta itseltään, ja Peter vaikuttaa olevan yhtälailla eksyksissä. Esitys on joko vitsi tai epätoivoinen yritys saada hitti. Kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon. Samalla hittipotentiaalia anellut CBS sai mitä tilasi. Hitti tosin jäi saamatta. Itse diggaan esitystä, josta tulee mieleen Johnny Thundersin ja Patti Palladinin myöhemmät coverlevyt. Perrett ja Kellie olivat soittaneet Thundersin So Alone -levyn You Can't Put Your Arms Around A Memory -klassikolla. Vaikutteet kulkivat piireissä varmasti toisinkin päin.

Fools oli albumin toinen singlelohkaisu. Ensimmäinen single, eniten hittipotentiaalia koko levyllä omannut Trouble In The World julkaistiin jo edellisen vuoden puolella. Norjassa vuonna 2008 äänitetty live ei ole kovin edustava, mutta en löytänyt Youtubesta muita versioita. Koko albumi kyllä löytyy kiinnostuneille Spotifysta, ja mukana on myös singlen b-puoli Your Chosen Life ja postuumina singlenä vuonna 1983 julkaistu huikea nimibiisi.

Levyn avaava The Happy Pilgrim on sen ehdotonta parhaimmistoa. B-puolen alkuun ja loppuun on sijoitettu vauhdikas biisi: Oh Lucinda (Love Becomes A Habit) ja My Way Out Of Here. Varsinkin jälkimmäisestä kappaleesta tulee perverssillä tavalla mieleen Buddy Holly. Tällaista musiikkia Holly olisi hyvinkin saattanut tehdä myöhempinä vuosinaan, tai todennäköisemmin ei. Strange Mouth on albumin suoraviivaisin ja kitaravetoisin rockbiisi, sellainen mitä Only Onesilta todennäköisesti odotettiin.

Kriitikoiden parhaiksi noteeraamat biisit ovat siirtyneet myöskin Only Onesin nykyiseen keikkasettiin. Verratkaapa huviksenne, miten albumin parhaaksi kappaleeksi yleensä kehuttu, Perrettin ex-tyttöystävälleen omistama Why Don't You Kill Yourself? on muuttunut, kun sitä vertaa vuoden 2009 Tukholman liveversioon. Eipä juuri. Hyvältä kuulostaa myös The Big Sleep. Bo Diddley- ja New York Dolls -henkinen jytistys Me And My Shadow oli myös setissä, mutta en löytänyt siitä hyvää linkkiä.

Yhtye hajosi, kun Alan Mair kyllästyi muiden jäsenten heroiinisekoiluun. Bändi demotti vielä neljättä albumiaan varten covereita - toivoen saavansa kehnon materiaalin takia kenkää CBS:ltä ja samalla 250 000 punnan velkansa levy-yhtiölle kuitattua. Niin myös kävi. Perrett pääsi ennen pitkää kuiville, mutta sortui vuonna 1996 The One -nimellä tekemänsä comeback-levyn jälkeen uudestaan kamaan. Tätä nykyä Perrett lienee säilötty ikiajoiksi metadoni-marinadiin ja ääni pysyy heleänä heliumin ansiosta. Uutta Only Ones -materiaalia on valmisteltu vuosia ja sitä on soitettu myös livenä keikoilla. Mikäli bändi joskus saapuu Suomeen, se on ehdottomasti syytä katsastaa.

Bob Dylan: Self Portrait (1970)

Tutulta diileriltä viime syksynä edullisesti hankkimani vinyylitupla Self Portrait oli kolmas Bob Dylan -albumini, ja on olemassa vaara, että tulen hankkimaan loputkin - tai ainakin pienen siivun - miehen valtavasta tuotannosta. Kriitikoiden ihan hyvistä syistä karsastama levy julkaistiin kesäkuun alussa neljäkymmentä vuotta sitten.

Tuoreessa Mojo-lehdessä (199) levystä on erinomainen artikkeli, mikä on koristeltu valokuvaaja John Cohenin Self Portraitin levynkansisessioissa ottamilla kuvilla. Levyn etukansihan on Dylanin itsestään "viidessä minuutissa" maalaama potretti. Varsinaisia "omakuvia" ovat Cohenin ottamat valokuvatkin: niissä Bob poseeraa valokuvaajan kanafarmilla New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Miljoonat levynkantta tiirailleet - minä mukaanlukien - ovat olettaneet, että kuvat on otettu Dylanin omalla maatilalla. Kolmisen vuotta Dylan asuikin perheineen Woodstockissa, mutta kyllästyi lopulta rauhaansa häirinneisiin pyhiinvaeltajiin ja muutti vuosien 1969 ja 1970 vaihteessa Greenwich Villageen.

Self Portraitilla Dylan pyrki karkoittamaan legendaansa palvovat massat niskastaan puolivillaisella levyllä. Yksi albumi roskaa ei Dylanille piisannut, se ei olisi ollut riittävä veto. Rolling Stone -lehden kriitikko Greil Marcusia lainatakseni: "paskaa" piti julkaista tuplaälpeellinen. Kahdenkymmenenviiden biisin kokoelma covereita, kepoisia versioita ja täyteraitoja ei kuulijoiden etäännyttämisessä onnistunut. Levy nousi brittien albumilistan ykköseksi ja USA:n listan neljänneksi. Toinen uskottava tarina albumista kertoo, että Dylan oli suivaantunut nimellään julkaistujen bootleg-levyjen määrään, ja halusi kyllästää laittomasti julkaistujen äänitteidensä markkinat omalla virallisella bootlegillaan. Oli "totuus" albumin takana mikä tahansa, Dylanin maine oman tiensä kulkijana vain kasvoi.

Koska Zimmermanin lakiosaston miehet ovat pitäneet Youtuben puhtaana Self Portraitin materiaalista, ei seuraavista linkeistä löydy Dylanin versioita albumin biiseistä. Katsotaan, mitä saadaan aikaan ilman niitä.

Levy alkaa tyrmäävästi. Viihdejousien koristelemalla avausraidalla All The Tired Horses on taustakuoron veisaamaa lyriikkaa vain kaksi riviä, ja Dylania ei kuulla ollenkaan. Kakkosbiisi Alberta #1 on Dylanin tyylinen folkkis, mutta ei omaa tuotantoa vaan vanha kansanlaulu. Kolmannella kappaleella I Forgot More Than You'll Ever Know pelin henki alkaa käydä selväksi. Dylan ei känise tuttuun tyyliinsä, vaan tulkitsee biisin edellisvuoden Nashville Skyline -albumin makealla country-tyylillä. Linkin alta löytyy laulajatar Skeeter Davisin The Davis Sisters -yhtyeensä kanssa levyttämä alkuperäisversio vuodelta 1953. Seuraava, Kalifornian kultaryntäyksestä kertova folkbiisi Days Of '49 on todennäköisesti peräisin jo 1800-luvun puolelta. Gordon Lightfootin Early Morning Rain -biisistä ehti folktrio Peter Paul & Mary saada "alkuperäisen" hitin vuonna 1965 ennen säveltäjän aiemmin levytetyn version julkaisua; Dylanin versio on pehmeä ja viihteellinen. Ykköspuolen päättävä (In Search of) Little Sadie on jälleen Dylanin "omalla" tyylillään esittämä, mutta trad. -tuotantoa 1900-luvun alkupuolelta.

Kakkospuolen aloittava ranskalaista alkuperää oleva viihdeiskelmä Let It Be Me on vieraillut eri listoilla useita kertoja. Dylanin versio on oikeastaan yksi parhaista kuulemistani. Little Sadie on hillbilly-versio ykköspuolen päättäneestä standardista. Instrumentaali Woogie Boogie on Fats Domino -tyylinen pianoboogie, silkka täyteraita. Belle Isle on viihdejousistaan huolimatta jälleen trad. -tuotantoa. Dylanin omaksi biisiksi merkitty Ray Charles- tai Little Milton -tyylinen Living The Blues kuulostaa jommalta kummalta r&b-artistilta pöllityltä kappaleelta. B-puolen päättävä Like A Rolling Stone on liveversio Dylanin ehkä tunnetuimmasta hitistä.

Kolmossivun aloittava Copper Kettle on Joan Baezin vuonna 1962 tunnetuksi tekemä Albert Frank Beddoen folk-sävelmä 1950-luvun alusta. Sitä seuraa countryrokahtavaksi modernisoitu versio Paul Claytonin säveltämästä Gotta Travel On -folkstandardista, jolla countrylaulaja Billy Grammer nousi USA:n listoille vuonna 1959. C-puolen kolmantena on Richard Rodgersin ja Lorenz Heartin Blue Moon -klassikkohituri. Olisin voinut hyvin elää (ja kuolla) kuulematta Dylanin viihteellistä versiota. Tarpeeton versio seuraa toistaan: Simon & Garfunkelin The Boxer on valtaisa hitti vain yhden vuoden takaa. Seuraavana soivan hittibiisin sisällyttäminen albumille on sentään perusteltua, sillä kyse on säveltäjän omasta versiosta. Vuoden 1969 Isle of Wight -festivaaleilla taltioitu The Mighty Quinn (Quinn The Eskimo) tunnetaan parhaiten brittiläisen Manfred Mann -yhtyeen vuonna 1968 esittämänä hittiversiona. Dylan oli äänittänyt biisin studioversion vuoden 1967 Basement Tapes -sessioissaan. Kolmospuolen päättää jälleen countrybiisi, tällä kertaa Felice ja Boudleaux Bryantin Take Me As I Am (Or Let Me Go).

D-puolen avaus, The Everly Brothers-duon tunnetuksi tekemä Take A Message To Mary on myös Bryantin avioparin tuotantoa. Dylanin versio on onneksi Everlyjen versiota rokkaavampi, sillä laulusuorituksessa miehellä ei ole mitään jakoa. Levypuoliskon toinen kappale It Hurts Me Too on kantrahtava trad. Nelossiivulla seuraa kolme rentoutunutta originaalia: Minstrel Boy -kantriballadi, vähän groovaavampi jami She Belongs To Me ja vain Dylanin scat-laulua sisältänyt Wigwam, josta lohkaistiin albumin ainoa, jenkkilistan 41. sijalle yltänyt single. Sanatonta laulua sisältävää singlelohkaisua voi pitää palvotulta sananikkarilta loistavana vitsinä! Tuplalevyn päättävä Alberta #2 on erilainen otto ykköspuolen kakkosbiisistä.

Dylanin kymmenes studioalbumi Self Portrait toimi verbaalineron lepovuorona ja välitilinpäätöksenä mainiosti. Lokakuussa 1970 ilmestynyt seuraava levy New Morning sai loistavan vastaanoton. Sillä oli mukana kaksi Self Portraitin sessioissa äänitettyä kappaletta, joita Dylan ei ollut halunnut hukata jämätuplalle: Went To See The Gypsy ja Time Passes Slowly. Linkin lopusta löytyy Nashville Skyline -albumin klassikkobiisi Lay Lady Lay.

The (International) Noise Conspiracy: Survival Sickness (2000)

Toissapäivänä Levyhylly-blogissa käsiteltiin vasemman laidan artisteja. Umeålaisen hardcore-yhtye Refusedin ex-vokalisti Dennis Lyxzénin perustama The (International) Noise Conspiracy oli ainakin vuosituhannen vaihteessa malliesimerkki pop-yhtyeestä, joka yhdisti musiikin ja politiikan.

(I)NC vastusti jyrkästi kapitalismia ja uusliberalismia, ja pyrki käyttämään kapitalistista populaarikulttuuria järjestelmän itsensä horjuttamiseen. Bändin sanoituksissa ja levynkansista löytyvässä lisämateriaalissa lainattiin 1950-luvulla Ranskassa syntyneen radikaalimarxilaisen ja avantgardistisen situationistiliikkeen kirjoituksia.

Musiikillisesti (I)NC oli paljon velkaa 1960-luvun brittiläisten The Kinksin ja The Whon rhythm & bluesille ja bändien amerikkalaisille garagerock -vastineille. Yhtyeen vauhdikas, räkäinen, melodinen ja sielukas tyyli ammensi vaikutteita sekä vanhasta soulista että punkista. Se ei ollut kaukana Elvis Costellon Pump It Up -biisin vihaisesta 1970-luvun lopun new wavesta mutta ei myöskään aikalaisbändi The Hivesin pidättelemättömästä garagepunk -hurjuudesta. Ja juuri kun olin kuvitellut rock 'n' rollin lopullisesti kesyyntyneen ja menettäneen mojonsa, tulivat sekä (I)NC että The Hives tutuiksi Miettisen legendaarisen Räkärodeo-radioshown kautta.

Dennis Lyxzénin ja Separation-kitaristi Lars Strömbergin perustama (I)NC pohjautui 1960-lukulaisen protestilaulaja Phil Ochsin kuningasidealle: täydellinen rockbändi yhdistäisi Elviksen ja t-paitojen kestoikoni Che Guevaran. (I)NC:n tapauksessa Presleyn tyyli ja soundi vain korvattiin Costellolla. Alkuperäisviisikon täydensivät basisti Inge "Inge Ansvar" Johansson The Female Anchor of Sade- ja Knugen Faller -yhtyeistä sekä urkuri Sara Almgren ja rumpali Ludwig Dahlberg Saidiwas-bändistä.

Bändin vuoden 1999 raakilemainen esikoisalbumi The First Conspiracy oli oikeastaan kokoelmalevy viidestä eri pikkumerkeillä julkaistusta seiskatuumaisesta. Tärkeintä on, että pitkäsoitto poiki sopimuksen Burning Heart -punk-levymerkin kanssa, ja yhtye onnistui saamaan ensimmäisen varsinaisen albumikokonaisuutensa Survival Sicknessin jakeluun Epitaph-merkin kautta myös USA:ssa.

Survival Sickness on säilyttänyt asemansa (International) Noise Conspiracyn ehkä parhaana albumina. Se on sielukas, huippuenerginen ja edelleen tuore - Lyxzén itse on kuvaillut musiikkia "The Hivesin kaltaiseksi, mutta kommunistisilla sanoituksilla". Jenkkimarkkinoita varten kuvattiin promovideo porvarillisen kulttuurin murskaamisesta kertovasta singlelohkaisusta Smash It Up. Myös biisi The Reproduction Of Death julkaistiin singlenä ja videona vuoden 2001 puolella. Tämän linkin lopusta löytyy biisin liveversio Floridan West Palm Beachilta samalta vuodelta. Linkin aloittava biisi on Waiting For Salvation, joka julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin Bigger Cages, Longer Chains EP:llä.

Survival Sicknessin singlelohkaisujakin parempi biisi on mielestäni intohimoinen Only Lovers Left Alive -rakkauslaulu. Albumin päättävän Ready Steady Go!-jamin liveversio todistaa edelleen (I)NC:n tiukasta livekunnosta vuonna 2001.

Koko albumi ei suinkaan ole suoraa paahtoa. Nimikappale (I've Got) Survival Sickness muistuttaa sävykkyydessään 22-Pistepirkkoja. Vinyylin a-puoli päättyy ja b-puoli alkaa pulputtavalla The Clashmaisella instrumentaalidubilla Intermission. Levollisesti keinahteleva Will It Ever Be Quiet? haikailee sivilisaatiomme kulutuskulttuurin läpitunkevaa taustameteliä edeltänyttä aikaa.

Vuosi Survival Sicknessin jälkeen brittiläinen Manic Street Preachers matkusti Kuubaan Fidel Castron vieraaksi. Kotomaan underground-piireissä nousi kovalla tohinalla myös radikaalia yhteiskunnallisuutta ja punkrockia yhdistänyt, ainakin omasta mielestään väärin ymmärretty; joka tapauksessa mielestäni suotta aliarvostettu Turun Romantiikka -yhtye. Myös TR pukeutui yhdenmukaisiin asuihin ja siinäkin oli naisjäsen.

(I)NC saapui keikalle kotikaupunkini Klubille pahasti myöhässä. Pari vuotta sitten näkemäni leipiintynyt hard rock -yhtye oli valovuosien päässä vuosituhannen alussa todistamastani pääni räjäyttäneestä (International) Noise Conspiracy -keikasta, joka oli tuonut mieleeni muiden muassa The Lords Of The New Churchin.

Kauko Röyhkä: Kaksi koiraa (1990)

Nykymittakaavassa hengästyttävä ensimmäisen kymmenen levytysvuoden julkaisutahti ei laskenut Kauko Röyhkän albumien taiteellista tasoa. Kaksi koiraa oli Jukka-Pekka "Välde" Välimaan ensimmäinen varsinainen sooloalbumi hänen Narttu-yhtyeen kanssa tekemiensä kymmenen LP-levyn jälkeen. Edeltävää Narttu-levyä Joko-tai minimalistisempi soundi työstettiin pääasiassa Narttu-kosketinsoittaja Pekka Gröhnin rytmisoitinten ja Shadowplay-kitaristi Timo Vikkulan voimin. Kahdelle koiralle ei nimetty varsinaista tuottajaa, mutta heti Nartun hajoamisen jälkeen tammi-helmikuussa 1990 äänitetyn levyn taltioi narulle Röyhkän kanssa perustamassaan Herodes -studiossa EMI:n tuotantopäällikkönä sittemmin toiminut Gabi Hakanen. Äänittäjän historiasta löytyi muun muassa mustahuuliyhtye Pin-Ups.

Röyhkälle tunnusomaisen "omaelämäkerrallisen" sattumuksen sisältävät avausbiisit Kaksi koiraa ja Iltapäivä Tainan kanssa nakuttavat hypnoottisesti. Ensinmainittua ryydittää viululla Hearthill-bändin Ufo Mustonen, jälkimmäisen tekstiä alleviivaa vetopasuunalla Stressi-yhtyeessä uransa aloittanut muusikko Mara Salminen.

Hitikäs Ei mikään helppo homma tarttuu taudin lailla. Vikkula soittaa sekä vangitsevat kitarat että basson, Gabi Hakanen heittää kehiin pikku taustalauluja. Soita se taas, Rainer -biisillä Gröhn soittaa rumpujen ja basson lisäksi myös komppikitaraa.

1990-luvulla Röyhkä otti etäisyyttä hittivuosiensa suosion mukana tulleeseen naistenlehtijulkisuuteen. Provosointiin taipuvaisena mies leimattiin seitsemän päivää -lehdistömme taholta saatananpalvojaksi. Saatana oli tietenkin ollut läsnä Röyhkän teksteissä aina ensimmäisestä Dora-radiohitistä (1980) lähtien, mutta vihtahousu oli vain yksi laulujen antisankari muiden joukossa. Yksi Kahden koiran vangitsevimmista esityksistä on duettona Maritta Kuulan kanssa esitetty Musta satu. Mustasta ruhtinaasta itsestään kertovan biisin sanoitus on runoilija Uuno Kailaan käsialaa. Musta satu ja toinen Kailas-teksti Verkon silmässä ovat Farfisa-urkuri Pupu Lihaviston sävellyksiä, ja niitä voi pitää jatkeena Röyhkän, Kuulan ja Lihaviston 1980-luvulla toimineen 500 kg lihaa -kokoonpanon tuotannolle.

Kaksi koiraa on suotta miltei kuoliaaksi vaiettu. Kymmenen vuotta sitten siitä sentään otettiin cd-uusintapainos, jonka saattaa vieläkin löytää levykaupasta. Youtube-maailmasta löytyy vain kaksi levyn biisiä. Virolaisen tv-kasvon mukaan nimetty Hardi Tiidus on linkissä Kauko Röyhkä Combon esittämänä playbackinä. Ilmeisesti Pekka Gröhn "laulaa" hauskan falsettiosuuden. Albumin ja tämän blogikirjoituksen päättää osuvasti pärähtävä Vladivostok.

Kiss: Unmasked (1980)

Maailman parhaan rock 'n' roll -bändin jalustalle itsensä nostanut Kiss on jyrypusu vailla vertaa - aina ja ikuisesti - onhan tuo jo tullut tähän päivään mennessä varsin selväksi? Jokaisen normaalin nuoren miehen herkimpään kehitysvaiheeseen kuuluva yhtye teki parhaat levynsä alkuperäisellä kokoonpanolla ja maskit naamassa ennen vuoden 1978 sooloalbumien aiheuttamaa rivien hajaannusta. Soolokitaristi Ace Frehleyllä nousi viinan lisäksi myös virtsa päähän, ja alati pomottamaan pyrkivää basisti Gene Simmonsia harmitti hänen oman soolonsa saama vaisu vastaanotto. Rumpali Peter Criss oli enemmän tai vähemmän pihalla bändistä sekä levynteosta (Anton Figin tuuratessa), ja päävokalisti ja rytmikitaristi Paul Stanley jatkoi häneltä luontevasti syntyvien tarttuvien pop-biisien tekemistä.

Unmasked on kappalemateriaalin hyvästä tasosta huolimatta saanut osakseen ankaraa kritiikkiä varsinkin Gene Simmonsilta ja Paul Stanleyltä. Hard rock -bändin melkein flopannut soft rock -albumi ei sovi viralliseen, johdonmukaisesti voitosta voittoon kirineeseen Kiss-tarinaan, mutta 1970- ja 1980-lukujen taitteessa eri tyylejä rohkeasti kokeillut yhtye eli luovaa huippukauttaan. Aktiivisesti biisintekoon osallistunutta tuottaja Vini Ponciaa on syytetty siloisista pop-soundeista, mutta hän toimi lähinnä bändin jäsenten omien visioiden ja toiveiden toteuttajana ja tukijana. Unmaskedilta löytyy hyviä pop-biisejä. Hitinhakuisessa yliyrittämisessään kehnompia ovat vain ensisinglen biisit Shandi ja She's So European.

Kiss-albumeille tavaksi tullut coverbiisi on tällä kertaa tyystin tuntemattoman biisintekijän Gerard McMahonin Is That You. McMahon loi itselleen sittemmin pitkän uran biisintekijänä, ja iski Gerard McMann -nimisenä artistinakin kerran kultasuoneen The Lost Boys -elokuvan soundtrackin Cry Little Sister -biisillä. Paul Stanleyn laulama Is That You on Love Gun -levyn tyylisine soundeineen albumin rockaavin ja kissmäisin kappale Ace Frehleyn biisien ohella.

Peter Crissin irtauduttua ydinnelikosta Frehley otti itselleen näkyvämmän roolin. Albumilla on peräti kolme hänen säveltämäänsä ja laulamaansa rockaavaa kappaletta, joilla Ace soittaa Simmonsin kiusaksi myös bassoa. Tarttuva Talk To Me nousi pikkuhitiksi Keski-Euroopassa. Oma suosikkini on singleä sävykkäämpi Two Sides Of The Coin. Unmaskedin vähäisestä arvostuksesta kertoo, ettei Frehleyn kolmatta, koukkuilevalla bassokuviolla varustettua kappaletta Torpedo Girl kelpuutettu edes alkuperäisen maskikokoonpanon vähemmän tunnettuja helmiäkin esitelleelle vuoden 2008 Kiss Ikons -kokoelmalle.

Unmaskedin kansainväliseksi hitiksi nousi Stanleyn sokerinen pop-kappale Shandi, ainoa albumin biisi, mitä Kiss on soittanut livenä myös myöhempien vuosien kiertueillaan. Kappaleen videonauhoitus oli Peter Crissin viimeinen esiintyminen bändin riveissä viiteentoista vuoteen, ja mies on kertonut jääneensä kuvausten jälkeen itkemään yksin pukuhuoneeseen. Singlebiisiä parempi on ensimmäisen levypuoliskon loppuun haudattu What Makes The World Go 'Round, aikalailla I Was Made For Lovin' You -tyyppinen discorock, joka saa kulkevaa jatkoa heti b-puolen samanhenkisestä avausraidasta Tomorrow. Saksassa pikkuhitiksi noussut Tomorrow on koukkuilevan tuotantonsakin ansiosta albumin parasta antia. Neljäs Stanleyn ja Poncian kynäilemä biisi Easy As It Seems on jälleen yksi unohdettu Kiss-helmi, Sure Know Something -henkinen, Poncian syntikkariffillä ja discobassolla kuorrutettu kappale.

She's So European on Gene Simmonsin yritys yhdistää mainio Kiss-hardrock-kitarariffi ja "nokkelan yhteiskuntakriittinen", sanomaltaan hämärä teksti. A-osa ja kertosäe kuulostavat kahdelta yhteen liimatulta, toisiinsa sopimattomalta biisiltä. Levyn päättävä You're All That I Want on edellistä parempi, kunnianhimoinen sävellys ja hymnimäinen biisi, jonka toteutus on kuitenkin albumilla jäänyt ikäänkuin puolitiehen. Simmonsin huippuhetki on Bob Kulickin riffiin perustuva Naked City, yksi albumin ja Kissin parhaista biiseistä. Näiden ideoiden pohjalta Billy Idol, Steve Stevens ja Keith Forsey työstivät omia sarjakuvarock-klassikoitaan muutaman vuoden päästä.