maanantai 27. syyskuuta 2010

The Velvet Underground: Loaded (1970)


Levykeidas tarttuu Loadediin pelonsekaisin tuntein, onhan kyseinen albumi 1) maailman kaikkien aikojen arvostetuimman alternative-yhtyeen tuotantoa 2) jo noteerattu kaikkien aikojen parhaiden albumien listoilla 3) siihen liittyvine anekdootteineen varmaan useimmille umpituttu 4) neljästä alunperin julkaistusta Velvet Underground -albumista sekä John Calen että Maureen Tuckerin puuttuessa epäolennaisin. Levyhän on mitä mainioin.

Neljäkymmentä vuotta sitten syyskuussa julkaistu Loaded viittasi nimellään Atlantic-levymerkin pomon Ahmet Ertegunin toiveeseen, että VU tekisi yhtiölle albumin "loaded with hits". Myös yhtye itse pyrki menestymään kaupallisesti. Levy lienee helpommin lähestyttävä kuin Calen aikaiset klassikkoalbumit ja kolmas seesteisempi nimikkoälpee.

Kappaleiden sanoituksista ja sävellyksistä vastanneen Lou Reedin Rock & Roll on omaelämäkerrallinen ylistyslaulu rock 'n' rollille, yksi Reedin kaikkien aikojen tunnetuimmista ja rakastetuimmista biiseistä.



Paras kuulemani versio biisistä löytyy VU:n edellisenä vuonna San Franciscossa äänittämältä, huhtikuussa 1974 julkaistulta 1969 Velvet Underground Live -albumilta. Reed on elämänsä vedossa, ja Loaded-sessioista raskautensa takia poisjäänyt Tucker soittaa vielä rumpuja.



Edellisen VU-liven julkaisu oli levy-yhtiön reaktio Lou Reedin helmikuussa 1974 ilmestyneen Rock 'N' Roll Animal -levyn menestykseen. Reedin soololiven hard rock -sovitus Rock & Roll -biisistä toi kappaleen ensimmäistä kertaa laajemman yleisön tietoisuuteen. Taustabändin rytmiryhmä, suomalaissukuinen rumpali Pentti Glan ja basisti Prakash John, soitti myös Alice Cooperin bändissä.



Todella suuren yleisön suosikiksi Rock & Roll -kappale muuten kohosi vasta sitten, kun se oli mukana Ramonesin Rock 'n' Roll High School -elokuvan soundtrackilla vuonna 1979.

Edellistä liveversiota verevämpi, kuukausi Transformerin ilmestymisen jälkeen joulukuussa 1972 taltioitu Rock & Roll julkaistiin virallisesti ensimmäistä kertaa On Stage -livellä vuonna 1991. Reedin taustabändinä toimi The Tots -niminen yhtye.



Loadedin toisen ison klassikkobiisin Sweet Janen alkuperäiselle albumille päätynyt editoitu versio herätti närää yhtyeestä kuukausi ennen albumin julkaisua eronneessa Reedissä. Alla biisi kuullaan kokonaisena.



Tällä hetkellä Spotifysta löytyvän Loaded-albumin Sweet Jane on jostain syystä sama kuin 1969 Velvet Underground Liven hidastempoisempi versio.



Sweet Jane tuli yleisempään tietoisuuteen vuonna 1972 Mott The Hooplen All The Young Dudes -albumiraitana. Mott julkaisi coverinsa myös singlenä. Seuraavana vuonna Brownsville Station -yhtyekin teki biisistä version. Reed itse sisällytti VU-klassikkonsa Rock 'N' Roll Animal -livelle.



Herkutellaan vielä hetki kunnon livevideon parissa. Pornoelokuvista napatun näköisiä viiksekkäitä hunkseja, valkoinen funkbändi ja sekaisena pidäkkeettömästi tanssahteleva blondattu Lou Reed: Sweet Jane '74.



Reed siis erosi bändistä juuri ennen Loadedin julkaisua. Syyt olivat moninaiset: rahaa niukasti, alkuperäinen kokoonpano hajonnut ja nykyinen kokoonpano natisemassa liitoksistaan, jäsenten intressit kulkemassa eri suuntiin, ristiriitoja manageri Steve Sesnickin kanssa, joka pyrki nostamaan innokasta Doug Yulea Reedin ohi bändin keulahahmoksi...

Reed oli kadottanut äänensä Max's Kansas City -keikoilla, eikä kyennyt laulamaan kaikkien biisien vokaaleita itse. Yule lauloi levylle Who Loves The Sunin, New Agen (joka myös joutui editoinnin kohteeksi), kirjailija William Burroughsista kertovan Lonesome Cowboy Billin ja Oh! Sweet Nuthin'in. Jälkeenpäin Yule on korostanut rooliaan myös Reedin laulamien biisien vokaalisovittajana.

Levyn kannessa biisit kreditoidaan koko bändin nimiin, ja Reedin nimi on tiputettu nöyryyttävästi kolmanneksi multi-instrumentalisti Yulen ja kitaristi Sterling Morrisonin jälkeen. Tucker on kreditoitu levylle rumpaliksi. Oikeasti rumpuja soittavat albumilla Yule, hänen veljensä Bill Yule ja Adrian Barber.

Albumin aloittava Who Loves The Sun on pop-klassikko ja ultimaattisen ironinen statement. Huhtikuussa 1971 singlenä julkaistun biisin Record Mirror -lehden arviossa kehuttiin asiantuntevasti Nicon lauluääntä.



Lou Reed palasi esiintymislavalle seuraavan kerran 1972 huhtikuussa. Doug Yulen johtama Velvet Underground jatkoi vuoteen 1973 asti kutistuen lopulta miehen sooloprojektiksi. Helmikuussa 1973 julkaistun, VU-diskografioista yleensä poisjätetyn Squeezen kannen suunnitteli Loadedin tyyliin Stanislaw Zagorski. Loadedin kantta piirtäessään oli puolalainen taiteilija käsittänyt undergroundin kirjaimellisesti maanalaisen sisäänkäynniksi.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

The Smashing Pumpkins: MACHINA II / the friends & enemies of modern music (2000)


Smashing Pumpkins tuntuu kadonneen marginaaliin. Classic rockin ystäville yhtye on liian moderni ja uutta musiikkia aktiivisesti seuraaville homeinen reliikki. Kelkasta pudonneet x-sukupolven nostalgikot pysyvät uskollisesti bändin vanhojen klassikkohittien parissa ja Billy Corganin sooloprojektin uusiotuotanto jää harvojen herkuksi.

Itse tutustuin Pumpkinsiin lähemmin vasta New Ordermaisesti popahtavan Adoren myötä, ja bändin nopea katoaminen kartalta jätti nälkäiseksi. Koska yhtyeen vanhempaan tuotantoon ei liity omakohtaista nostalgiaa, uppoaa jäähyväisvuoden 2000 materiaali jokseenkin täysillä, ja etanavauhtia julkaistava Teargarden by Kaleidyscope kuulostaa sekin tähän mennessä ihan mainiolta.

Karkauspäivänä 2000 ilmestyneen MACHINAn jälkeen Smashing Pumpkinsin tarina oli joutsenlaulua vaille valmis. Kieltäydyttyään julkaisemasta Corganin alun perin suunnittelemaa tuplateemalevyä Virgin-yhtiö torppasi myös jatko-osan julkaisemisen. Tästä suivaantunut Corgan yllätti kaikki syyskuun alussa julkaisemalla MACHINA II / the friends & enemies of modern music -albumin itse omalla Constantinople Records -merkillään.

MACHINA II:n kahdenkymmenenviiden kappaleen (!) painos sisälsi tuplavinyylille prässätyn varsinaisen albumin lisäksi kolme kymmenentuumaista EP-levyä. Levyt jaettiin yhtyeen jäsenille ja yhteistyökumppaneille. Maailmanlaajuinen levitys tapahtui ilmaisen nettilatauksen avulla. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun kokonaista albumia jaettiin virallisesti interwebissä? Materiaali mahtui mukavasti kahdelle CD-R -levylle.

MACHINA II:n EP-levyillä on yksitoista b-puolimateriaaliksi kaavailtua kappaletta, joilla on yhteensä pituutta reilut 41 minuuttia. MACHINAn Heavy Metal Machinesta on mukana hälyinen industrialmiksaus. Stand Inside Your Love -singlen b-puolesta Speed Kills löytyy hyvä versio. Try, Try, Try -singlen vaihtoehtoinen versio julkaistiin seuraavana vuonna Untitled-singlen b-puolella. EP:illä on myös kolmesta MACHINA II:n biisistä erilaiset (kehnommat) variaatiot ja James Brown -cover Soul Power.



Varsinaisella albumilla on neljätoista biisiä ja se kestää vajaat 49 minuuttia. MACHINAa kompaktimpi paketti oli ilmestyessään ladattavaksi iloinen yllätys jo aikaisemmin hajoamisestaan ilmoittaneelta yhtyeeltä. Viimeistelemättömästä ja silottelemattomasta tuotannostaan johtuen se vaikutti jopa edeltäjäänsä paremmalta. Albumi käynnistyy erittäin lupaavasti. MACHINA-tarinan päähenkilön tilitys Glass Theme muistuttaa suoraviivaisella punk-kaahauksellaan siitä nuoresta ja ketterästä Pumpkinsista, mikä kuulijansa 1990-luvun alussa ensi-ihastutti.



Rumpali Jimmy Chamberlinin näytöstyyliin mestaroima Cash Car Star jatkaa esimerkillisen reipashenkisesti.



Cash Car Starin studiolive Jay Lenon The Tonight Showssa oli Pumpkinsien viimeinen televisioesiintyminen ennen vuoden 2007 inkarnaatiota. Leno sai talkshow-isännän ominaisuudessa itselleen oman kappaleen MACHINA II -vinyyliä. Missäköhän arvokas levy luuraa nykyään?



MACHINA II:n aloittava loistelias voimakolmikko täydentyy raa'alla ja raskaalla Dross-kappaleella.



Myös Rotten Apples -kokoelmalta löytyvä My Bloody Valentine -henkinen Real Love on yksi Pumpkinsin parhaista melodisista shoegazing-biiseistä.



Kitaristi James Ihan Go on levollinen dream pop -biisi, jonka tekijä itse laulaa.



Alunperin Adore-albumille sävelletystä Let Me Give The World To Yousta kaavailtiin singlelohkaisua. Suunnitelmasta luovuttiin Virginin hylättyä MACHINA II:n julkaisun. Biisi on sisältynyt Pumpkinsin uuden kokoonpanon liveohjelmistoon.



Innosense (huomatkaa kirjoitusasu) on intiimi akustinen välipala.



Hyvällä maulla rakennetussa äänivallissa leijuva Home jatkaa Pumpkinsin parhaimpien biisien perinteitä.



Blue Skies Bring Tears (Version Electrique) on vaihteeksi hieman kulkevampi biisi, Chamberlinin komppi kunkkuna.



Täpösti industrialsäröllä soiva White Spyder kuulostaa siltä, miltä MACHINAn pömpöösin Heavy Metal Machinen olisi todennäköisesti pitänyt kuulostaa. Soitin biisin Zeitgeistin imussa Dynamossa vuonna 2007, ja se herätti yleisössä samankaltaisia reaktioita kuin Psychocandyn kappaleiden soittaminen edelleen saa aikaan. Ehdottoman kova biisi.



MACHINA II:n loppupuolella Pumpkins seestyy jälleen: In My Body.



If There Is A God (Full Band) kuulostaa lopetusbiisiltä.



Jatkoa seuraa kuitenkin vielä kahden raidan verran. Hyvin epä-pumpkinsmaiselta kuulostava La Deux Machina (Synth) on lyhyt synavälisoitto.



Albumin päättävä (Here's To The) Atom Bomb (New Wave Version) muistuttaa hieman yhtyeen 1979-hittiä.



Maaliskuista MACHINA-tekstiä kirjoittaessani minulla oli pienenpieni aavistus siitä, että MACHINA II julkaistaisiin 10-vuotisjuhlan kunniaksi kaupallisena (ja tietenkin hävyttömän kalliina) vinyyliuusintajulkaisuna. Veikkaukseni ei tällä kertaa osunut oikeaan. Ensi lauantaina onkin jaossa kaikkien aikojen lottopotti, yli 7 miljoonaa euroa.

tiistai 14. syyskuuta 2010

MC Tunes: The North At Its Heights (1990)

Manchesterilaisen rapperin Nicholas Lockettin alias MC Tunesin The Only Rhyme That Bites on yksi madchester-skenen ehdottomista klassikkobiiseistä. Miehen The North At Its Heights -albumi kuulostaa edelleenkin freesiltä, ja löytyy myös Spotifysta.

Vahvalla paikallisaksentilla räbäyttävä Tunes dominoi nimiinsä kreditoitua albumia, mutta poikkeuksellisen hienon levystä tekevät 808 State -yhtyeen biisit ja tuotanto. Rolandin legendaarisesta TR-808 -rumpukonemallista nimensä ottanut 808 State aloitti vuonna 1987 Hit Squad Manchester -nimisenä hip hop -ryhmänä, mutta siirtyi pian acid housen ja myöhemmin technon pariin.

Bändin ensimmäisen ison Pacific State -hitin jälkeen yhtyeen perustajajäsen Gerald Simpson lähti luomaan soolouraa A Guy Called Gerald -nimellä. Graham Masseyn johtama 808 State -kokoonpano julkaisi yhtyeen toisen albumin Ninety Trevor Hornin legendaarisella ZTT-merkillä. MC Tunes oli mukana 90:n kannen kiitoslistassa. Seuraavan vuoden 808 State viettikin tiiviissä yhteistyössä rapperin kanssa.

Prahan kaupungin filharmonisen orkesterin The Big Country -teosta sämpläävä The Only Rhyme That Bytes -single julkaistiin nimellä 808 State Vs MC Tunes. Se nousi Pacific State -sinkun tavoin brittilistan kymmenenneksi.



Hyvä menestys latasi suuria odotuksia jatkohitille, aikanaan tyypillisempää ja ensisingleä kaupallisempaa madchester-soundia edustaneelle biisille Tunes Splits The Atom. Liverumpuja tällä ja kahdella muulla albumiraidalla soittaa Yargo-rumpali Phil Kirby.



Nykyvinkkelistä Tunesin ja 808 Staten playback Top Of The Pops -ohjelmassa näyttää aika nololta. Single ylsi brittilistan kahdeksanneksitoista.



Seuraava paljon parempi videotallenne Word -televisio-ohjelmasta ei salli upotusta, mutta se kannattaa ehdottomasti tsekata Youtuben puolelta. Tunes pääsee biisinsä jälkeen turisemaan sohvalle esikuvansa L.L. Cool J:n viereen.

Tunes Splits The Atom

Albumi The North At Its Heights ja sen kolmas singlelohkaisu Primary Rhyming julkaistiinkin sitten pelkästään MC Tunesin nimellä. Primary Rhymingin julkaiseminen MC Tunes -singlenä oli omituinen veto, sillä biisin vokaaleista vastaavat puoliksi naispuolinen mc The Microphoness ja lapsirapperi Dewiz. "Huijaus" ylti vain brittilistan 67. sijalle.

Tunes oli Everlastin ja 3rd Bassin ohella ensimmäisiä cheese-vapaita valkoisia rappereita ja varmasti yksi ensimmäisistä levyllä reilusti brittiaksenttia käyttäneistä. 808 Staten tunnelmalliset taustat inspiroivat albuminostajia sinänsä kunnioitettavalle 26. sijalle. Suurin osa levyn hankkineista lienee ollut kotoisin Manchesterista, sen verran kotiseutuhengen läpitunkemia albumin lyriikat ovat. Itse löysin levyn kuinka ollakaan, talvella 1990/1991 vitosella Anttilasta. Albumi teki silloiseen musiikkimakuuni suuren vaikutuksen.



The North At Its Height -albumin jälkeen 808 State siirtyi omimman ilmaisunsa pariin ja julkaisi seuraavana vuonna isoimman menestyslevynsä ex:el. Yhtye saatiin tännekin ensimmäisiin Typpihappo-bileisiin Ruisrock 1991:n etkoille. Meininki oli hurjaa, vaikka en siitä paljon muistakaan.

Tunes jatkoi soolouraansa kaupallisessa laskusuhdanteessa. Yhteistyö A Guy Called Geraldin kanssa tuotti oivan jungle-singlen Digital Bad Boy vuonna 1992.



Tunesin 808 Staten Thermo Kings -albumille vuonna 1996 fiittaamasta Pump-biisistä kaavailtiin singleä, mutta se jäi lohkaisematta. Tunes keräsi keikkasuosiota brittipoppia ja rappia yhdistäneen "rapcore"-bändi The Dust Junkysin vokalistina. Vuonna 1997 yhtyeen esikoissingle What Time Is It nousi brittilistan sijalle 39.

Helmikuussa 1999 The Only Rhyme That Bites 99" lohkaistiin singleksi 808 Staten kokoelmalevyltä 808:88:98. Uusintajulkaisu käväisi brittilistan sijalla 53.



Tammikuussa neljäkymmentä vuotta täyttänyt Tunes asuu edelleen Manchesterissa. Vuonna 2007 hän esitti itseään independent-"dokumentissa" Diary of a Bad Lad.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Joan Jett: Joan Jett (1980)

Uuden The Runaways-elokuvan myötä on myös yhtyeen laulajakitaristi Joan Jett taas ajankohtainen. Meillä kuukauden päästä dvd:nä julkaistava leffa keskittyy lähinnä Twilight-tähtösten esittämien vokalisti Cherie Currien ja Jettin keskinäisiin suhteisiin ja päättyy Currien lähtöön.

Nelinaisinen Runaways-kokoonpano julkaisi vielä kaksi albumia, joilla Jett huolehti liidivokaaleista. Homma ei enää kuitenkaan saanut tuulta alleen, ja keväällä 1979 Jett ryhtyi soolouralle.

Soolomateriaalin nauhoitukset aloitettiin maaliskuussa 1979 Lontoossa. Sex Pistols -kitaristi Steve Jones oli jo vuotta aikaisemmin tehnyt Black Leather -biisin Runawaysin viimeiselle albumille. Jett, Jones ja Pistols-rumpali Paul Cook äänittivät Chappell Studiolla kolme biisiä, joista julkaistiin myöhemmin samana vuonna Hollannissa ja Skandinaviassa Vertigo-merkillä single You Don't Own Me /// I Love Rock'N Roll. Singlen b-puoli oli The Arrows -yhtyeen alkuperäiselle glamrock-pikkuhitille uskollinen raakaversio Jettin soolouran suurimmasta hitistä. Se ei päässyt esikoisalbumille, mutta studiosession kolmas kappale Don't Abuse Me sai armon.

You Don't Own Me oli 17-vuotiaan Lesley Goren esittämänä USA:n listakakkonen vuodelta 1964. Jettin versio ei radikaalisti poikkea alkuperäisestä nuoren naisen itsenäisyysjulistuksesta. Punk-henkeen sopivasti tekstitetty balladi olisi menestyäkseen kaivannut klassista tyttöpoppia modernimpaa sovitusta.



Jettin omaelämäkerrallinen Don't Abuse Me kuulostaa soitannollisesti Sex Pistols-biisiltä, mihin pitkän linjan brittimuusikko Jeff Bannisterin soittama piano lisää klassista rock 'n' roll -henkeä.



Mitäköhän ex-Pistolsien ja Jettin uralla olisi tapahtunut, mikäli yhteistyö olisi jatkunut? Jones ja Cook jatkoivat tästä eteenpäin levyttämistä The Professionals-nimikkeen alla ja Jett palasi Los Angelesiin tuottamaan The Germs- punkyhtyeen ainokaisen albumin GI.

Germs-session jälkeen Jett näytteli itseään Runaways-yhtyeen tarinaan perustuneessa We're All Crazy Now -elokuvassa, joka on tietääkseni jäänyt julkaisematta. Kuvauksien aikana Jett tutustui pitkän linjan pop-tuottaja Kenny Lagunaan ja jo 1960-luvulla Tommy Jamesille hittejä tehtailleeseen biisintekijä Ritchie Cordelliin. Kolmikon ensimmäinen yhteinen biisi You Don't Know What You've Got levytettiin Fidelity-studiolla elokuussa 1979. Biisi on aiempia tanakampisoundinen, vaikka videon äänentaso onkin valitettavan kälyinen. Laguna soittaa pianoa ja laulaa taustoja.



Seuraava Jett-albumille asti materiaalia poikinut studiosessio pidettiin joulukuussa 1979 The Who:n Ramport-studiolla Lontoossa. Jett-Laguna -yhteistyön hedelmä Jezebell on jälleen astetta parempi esitys, mitä varsinkin sessioissa soittaneen John Earlen saksofoni piristää. Kaksitoistakielistä akustista soittaa ex- Ducks Deluxe-kitaristi Sean Tyla.



Jälkeenpäin Joan Jettin soolouraa tarkastellessa huomaa, että se on perustunut liiaksi coverbiisien varaan. Puolustukseksi voi mainita, että glamrock ei ollut USA:ssa aikanaan erityisen suosittua, eikä seuraavia Gary Glitter -biisejä oltu kolmekymmentä vuotta sitten vielä puhkisoitettu muuallakaan. Pahamaineisessa English Discossa soinut musiikki on säilynyt Jettille rakkaimpana. Do You Wanna Touch Men glitterkompista tuli myös Jettin musiikin ominaispiirre. Biisi julkaistiin singlenä Jett-kuumeen poltellessa kuumimmillaan vuonna 1982, ja siinä yhteydessä myös promovideo.



Seuraavasta homostelevasta Doin' Alright With The Boys -biisistä olen aina pitänyt äskeistä enemmän. Glitter-biisien taustalauluja hoilaamassa oli paljon poikia, ja Cordellkin ehti kiireiltään projektin pariin.

'

Sessioita jatkettiin Lagunalle ja Cordellille tutummalla lainatavaralla. Ihan ensimmäisessä blogikirjoituksessani käsitelty Isley Brothers levytti Shoutin ensimmäistä kertaa jo 1950-luvulla. Seuraava The Blackheartsin kanssa Saksassa soitettu live on jälleen vuodelta 1982.



Ramport-studiolla pidetyt joulubileet huipentuivat tähän standardiin. Sam The Sham & The Pharaohs -coverin albumiversiolla soittivat Blondie-yhtyeen kitaristi Frank Infante ja rumpali Clem Burke. Blackheartsin Saksa-live ei soitannollisesti poikkea studioversiosta.



Studiotyöskentely Ramportissa jatkui tammikuun 1980 puolelle. Frank Infante soitti kitaraa myös tällä vähemmän kalutulla kantrilaulajatar Bobby Gentryn biisillä.



Under The Boardwalk -biisistään tunnetun lauluntekijä Artie Resnickin Too Bad On Your Birthday on sovitettu muistuttamaan Jettin esikuvan Suzi Quatron albumibiisejä.



Laguna ja Cordell saivat vielä tammikuussa aikaiseksi yhden kappaleen, viehättävän vanhanaikaisen ja melodisen tyttöpopbiisin Let Me Go.



Maaliskuussa 1980 äänitettiin Ramportissa alkuperäisen debyyttialbumin viimeinen kappale, Laguna-Cordell-Jett-Marty Kupersmith -nelikolle kreditoitu Bad Reputation. Euroopassa levy julkaistiin virallisesti, mutta peräti 23 levy-yhtiötä kieltäytyi julkaisemasta Jettin albumia jenkeissä, ja nainen päätyi myymään Lagunan omakustannetta The Blackhearts -yhtyeensä keikoilla.

Tammikuussa 1981 Boardwalk-merkillä julkaistu jenkkiversio Bad Reputation on nimeään ja biisijärjestystään lukuunottamatta identtinen Joan Jett -debyytin kanssa. Nimibiisistä tuli Jettin ensimmäinen pikkuhitti. Laguna näyttelee videolla Warner Brothers -pomoa.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Beyond the Valley of the Dolls - Original Soundtrack Album (1970)

Pehmopornon Felliniksi kehutun ohjaaja Russ Meyerin ensimmäinen mainstream-filmi Beyond the Valley of the Dolls oli 20th Century Fox -yhtiön "jatko-osa" Valley of the Dolls -leffalle. Bestsellerinsä filmatisointiin pettynyt kirjailija Jacqueline Susann kirjoitti jatko-osaa varten kaksi käsikirjoitusta. Ne hylättyään Fox palkkasi ohjaajaksi halpiselokuvillaan menestyneen Meyerin ja käsikirjoittajaksi leffakriitikko Roger Ebertin. Kaksikko muuten työsti myöhemmin puolitoista päivää Malcolm McLarenin Who Killed Bambi? -elokuvaa, mutta siitä ei nyt sen enempää.

Beyond the Valley of the Dolls -leffa on silkkaa rautaa, kuten alla seuraavista filminäytteistäkin voi päätellä. Colpix-levyfirman (Col = Columbia, Pix = Pictures) perustajan Stu Phillipsin säveltämä soundtrack taas on maukasta 1960-luvun lopun kukkaispoppia.

Phillipsin kauniin ja keveän pinnan alla uhkaavatunnelmaisen nimisävelmän esittää Herb Alpertin A&M-merkiltä lainassa ollut easy listening- ja folk-yhtye The Sandpipers.



Suurimman osan soundtrack-albumin biiseistä esittää studioyhtye The Carrie Nations. Carrie Nations on myös elokuvassa pääosaa näyttelevän ja playbackina esiintyvän bändin nimi. Vahvaääninen vokalisti on sinisilmäsoul-laulaja Lynn Carey, joka levytti myöhemmin hard rockia Mama Lion -bändin solistina.

Leffan alussa Dolly Reedin näyttelemän laulaja Kelly MacNamaran mukaan nimetty The Kelly Affair -yhtye matkustaa syntiseen länteen kultaa vuolemaan. Soundtrack-vinyylin hempeästi folkahtava kakkosraita Come With The Gentle People soi Meyerille tyypillisen leikkauspotpurin jälkeen.



Vähän Janis Joplinin tyyliin funkahtavalla biisillä Look On Up At The Bottom Carey pääsee toden teolla esittelemään sielukasta lauluarsenaaliaan.



Strawberry Alarm Clockin suurinta hittiä Incense And Peppermints kuullaan yhdessä leffan bilekohtauksessa. Kaksi vuotta aikaisemmin myös Psych Out -leffassa esiintyneeltä kevytpsykedeliabändiltä on soundtrackilla kaksi biisiä. Yhtyeen loppuaikojen vokalistin Paul Marshallin säveltämistä kappaleista ensimmäinen on countryrock-vaikutteinen (tietääkseni myös bändin viimeinen single) Girl From The City.



John LaZarin näyttelemän tuottaja Ronnie "Z-Man" Barzellin hahmon esikuvana pidetään Phil Spectoria, mutta miksipä ei myös svengali Kim Fowleya. Z-Man esittelee leffaan nähden takaperoisessa järjestyksessä ensin Carrie Nations -yhtyeen. Trio esittää mahtipontisen iskelmän In The Long Run.



Leffassa Kelly Affair rokkaa aidommin, sillä raaka rock-bisnes ei vielä ole stailannut ja puleerannut bändiä pilalle. Soundtrackin b-puolen avaava Sweet Talkin' Candy Man olisi sopinut vaikka Cherin ohjelmistoon.



Äskeinen kohtaus kopioitiin lähes sellaisenaan brittiläisen The Pipettes -yhtyeen vuonna 2006 ihastuttaneelle videolle Pull Shapes. Sugababesin tapaan kokoonpanonsa sittemmin kokonaan vaihtaneen trion perustaja Robert "Monster Bobby" Barry esittää luonnollisesti Z-Manin roolin.



Lynn Carey on kreditoitu Stu Phillipsin kanssa lauluntekijäksi kahdelle soundtrackin b-puolen biisille. Menevä jytäpala Find It osoittaa Carrie Nationsin osaavan rokata.



B-puoliskon kolmantena kappaleena kuullaan Phillipsin kitaraprogeileva instrumentaali Ampersand. Niinkuin kuvasta saattaa arvata, mies sävelsi myöhemmin musiikin myös mainioon Battlestar Galactica -televisiosarjaan (siihen alkuperäiseen tietenkin).



Careyn Phillipsin kanssa tekemää balladia Once I Had Love ei kuulla itse elokuvassa, eikä sitä ilmeisesti sen vuoksi ole sisällytetty soundtrackin cd-julkaisullekaan.



Toinen Strawberry Alarm Clockin biisi albumilla on bändin edellä kuultua näytettä raskaammin rokkaava I'm Coming Home. Yhtyeen elokuvassa kuultavaa instrumentaalia Toy Boy ei soundtrackilta löydy.



Vaikka myöhemmät sukupolvet ovatkin rehabilitoineet Beyond the Valley of the Dollsin, filmi kärsi aikoinaan sille lätkäistystä x-rated -luokituksesta. Russ Meyer oli tietoisesti siistinyt elokuvaa saadakseen siitä teiniyleisölle sallitun, mitä sitten harmittelikin jälkeenpäin. Ennen palaamistaan omimman ilmaisunsa pariin Meyer ohjasi Foxille vielä streiteimmän elokuvansa The Seven Minutes. Stu Phillipsin runsaan säveltuotannon kirkkaimmaksi helmeksi nousee näissä kirjoissa televisiosarja Ritari Ässän teema. Don't hassle the hoff.