Levykeidas-spesiaali: vuoden 2021 ulkomaiset ennakkomaistiaiset

Melkoinen albumivuosi ja -ruljanssi alkaa taas olla takanapäin. Levykeitaan lisäksi alter egoni on ruotinut kymmenen vuoden takaisia albumeita Sue-lehden Replay-kolumnissa. Hommat jatkunevat, mutta joudun muuton vuoksi vuodenvaihteessa nettievakkoon, minkä johdosta kirjoittaminen ja varsinkin tiedonhankinta ja Youtube-videoiden etsiminen vaikeutuvat joksikin aikaa.

Mikäli Levykeidas on pystyssä vielä kymmenen vuoden päästä, on hyvinkin mahdollista, että siellä käsitellään kuluvan vuoden parhaiksi rankkaamiani pitkäsoittoja. Tervetuloa siis vuoden 2021 potentiaalisten ulkomaisten Levykeidas-albumien pariin!

Tämän vuoden albumisato oli runsas, mutta harmaasta massasta oli yhä vaikeampaa erottaa helmiä. Tähän vaikutti varmasti vuosikymmenten takaisten albumiklassikkojen runsas kuuntelu. Myös monet Replay-kolumnia varten kuuntelemani vuoden 2001 albumit olivat niin loistavia, että uutuudet vaikuttivat niiden rinnalla keskinkertaisilta. Lopetin lisäksi Spotifyn aktiivisen käytön palvelun muututtua maksulliseksi, ja niin jäi varmasti muutama potentiaalinen uusi suosikkialbumi kuulematta ja hankkimatta.

Tulin kuitenkin mainiosti toimeen fyysisten levyjen ja Groovesharkin kanssa. Entistä useampi uutuus oli mahdollista myös muissa osoitteissa kuunnella ennakkoon striiminä. Uskon hyvän musiikin aina lopulta kolahtavan, meni sen löytymiseen aikaa miten kauan tahansa. Listasin Sue-lehden avustajien ja toimittajien äänestyksessä vuoden 2011 ulkomaiset albumit seuraavasti:

1. Destroyer: Kaputt
2. Cut Copy: Zonoscope
3. Apparat Organ Quartet: Pólýfónía
4. Justice: Audio, Video, Disco
5. William Shatner: Seeking Major Tom

Yksikään näistä albumeista ei jostain käsittämättömästä syystä yltänyt Suen ulkomaiset levyt 2011 Top 10 -listalle. Johtopäätöksenä tästä vedettäköön, että meikä on tippunut kelkasta, ja tässä sitä nyt kynnetään umpihankeen. Oman listani neljä ensimmäistä levyä kuvaavat aika hyvin omaa seestynyttä musiikkimakuani. Olen kuunnellut noita albumeita tänä vuonna enemmän kuin mitään muita uutuuksia, ja palaan niiden pariin edelleen mielelläni. Rock 'n' rollia niistä on aika vaikea löytää.

Viidennellä sijalla on ikisuosikkini, Star Trekin Captain Kirkinä parhaiten tunnetun näyttelijä William Shatnerin uutuus, mitä kuuntelin eniten laatiessani listaa noin kuukausi sitten. Lou Reedin ja Metallican puhelevy oli juuri silloin kaikkien huulilla. Halusin puolustaa puhe- ja teemalevyjä noin yleensä ja esitellä omalla listallani positiivisen vaihtoehdon runsaasti potentiaalia omanneelle, mutta valitettavan keskinkertaiselta vaikuttaneelle Lululle.

David Bowien Space Oddity - Ashes To Ashes - Hallo Spaceboy -trilogian rinnakkaisuniversumin avaruusooppera Seeking Major Tom vilisee hittejä ja nimekkäitä muusikkovierailijoita. Futupop-klassikko Planet Earthillä kitaristina on Yes- ja Asia-legenda Steve Howe. Shatnerin albumi on mielestäni huumoria vakavalla pohjavireellä, hieman samaan tapaan kuin scifi-kirjailija L. Ron Hubbardin perustama skientologia-uskonto. Indieraamattu Pitchfork rankkasi albumin kannen vuoden huonoimpien levynkansien listalle.



Ranskalaisen Justice-duon kakkosalbumi Audio, Video, Disco oli joillekin ehkä pettymys, minulle ei. Justice ei voi toista kertaa tehdä kriitikoiden ja bloggareiden ylistämää †-debyyttiä (2007), koska Justice on sen jo kertaalleen tehnyt. Tai ehkä voisi, mutta kannattaisiko? Nyt duo teki albumillisen meditatiivisia ja melodisia biisejä, mitkä toimivat entistä paremmin myös kuuntelumusiikkina, ja toivottavasti laajentavat Justicen kuuntelijakuntaa soft rockin ja progen ystävien suuntaan.



Islantilaisen Apparat Organ Quartetin kahdeksan vuoden tauon jälkeen ilmestynyt toinen albumi Pólýfónía oli vuoden 2011 riemastuttavimpia levyjä, ja 1-2-3 Forever sen parhaita kappaleita. Kraftwerkin ja Aavikon saappaanjäljissä kulkeva neljän analogisen kosketinsoittajan ja rumpalin bändi on yksi Islannin Nordic Music Price 2011 -kandidaateista.



Cut Copyn kolmas pitkäsoitto Zonoscope taisi edustaa siinä määrin "vuoden 2010 soundia", että upeakantinen albumi on jo unohtunut useimmilta viimeisimpien trendien perässä juoksevilta. Australialaisen Dan Whitfordin bändin Beach Boysin ja elektropopin synteesiin oli tullut mukaan moderneja indie pop -sävyjä. Blink And You'll Miss A Revolution -singlestä on väsätty hulppea Apinoiden Planeetta -aiheinen video.



Kanadalaisen Dan Bejarin Destroyer löi itsensä läpi tänä vuonna. Mitä se läpilyönti sitten tarkoittaakaan laajemmalti. Kokoonpano vieraili elokuussa Flow-festivaaleilla, mutta kysypä tavan tallaajalta mikä on Destroyer, niin kyllä se vastaus Kiss-albumin tai metalliskenen puolelle liippaa.

Discolegenda Amanda Learin äänellä lauletulta Avalon-ajan Roxy Musicilta kuulostava Destroyerin peräti yhdeksäs pitkäsoitto (aiemmat levyt ovat hyvinkin erilaisia) Kaputt oli mielestäni vuoden kiehtovin levy. Nimikappaleen video kiinnostuksen alunperin herätti. Paljon blogimaailmassa pyörinyt klippi on myös julistettu yhdeksi vuoden 2011 parhaista musiikkivideoista.



Edellä mainittujen pitkäsoittojen lisäksi minua liikuttivat tänä vuonna erityisesti seuraavat erinomaiset ulkomaiset albumit (aakkosjärjestyksessä). Muutamat näistä olivat aivan hilkulla päästä viiden parhaan joukkoon:

Beastie Boys: Hot Sauce Committee, Part Two
The Black Keys: El Camino
Black Lips: Arabia Mountain
The Computers: This is The Computers
Cults: Cults
Duran Duran: All You Need is Now
Gorillaz: The Fall
PJ Harvey: Let England Shake
The Horrors: Skying
Ladytron: Gravity To Seducer
Lykke Li: Wounded Rhymes
M83: Hurry Up, We're Dreaming
Gil Scott-Heron & Jamie XX: We’re New Here
Twin Sister: In Heaven
Wire: Red Barked Tree
Zombi: Escape Velocity

Pidin toki kovasti monesta muustakin ulkomaisesta julkaisusta, mutta esimerkiksi Tom Waitsin ja Kate Bushin uutuudet eivät miellyttävyydestään huolimatta aivan omaan kärkikastiini kokonaisuudessaan mahtuneet. Jälkimmäinen tuntui ensikuulemalta melkoisen mitäänsanomattomalta pettymykseltä, mutta levy on kasvanut tutustumisen myötä. Niin käy usein. Kun Levykeidasta laaditaan vuonna 2021, moni nyt pannaan tuomitsemani levy on saanut synninpäästön (ja jokin suosikki on tietenkin vuorostaan kärsinyt pahan inflaation).

Koska aiemmin peräänkuuluttamastani rock 'n' rollista oli tämän vuoden listalla vajausta, poimin äskeisestä levyluettelosta esille brittiläisen The Computers-yhtyeen garage-/punk-/soul-yhtyeen pitkäsoiton This is The Computers. Bändi nakuttaa kuin varhaisempi The Hives ja jäsenet ovat melkein kaikki Joe Strummerin näköisiä ukkoja. Laulu on pätevää hc-huutoa. Fucked Up -yhtyeen kehuttu David Comes to Life jäi Damian Abrahamin keikalla antamasta kielisuudelmasta huolimatta maininnatta hirvittävän ennakkohypetyksen jälkeisen pettymyksen takia. Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä. Tässä The Computersin Music is Dead-video.



Atlantalainen garage rock -yhtye Black Lips teki niinikään mainion keikan viime kesänä Klubilla ja bändin Arabia Mountain -levy oli Groovesharkin kuukauden levynä. Sitä ei tullut kauheasti striimailtua, sillä poistin vinyylin kylkiäisseiskoineen levypuodista heti sen ilmestymispäivänä. Letkeää meininkiä ja karu video: Family Tree.



Koska tämän postauksen ensimmäinen video oli Duran Duran -cover, on luontevaa lopettaa se bändin paluulevyyn All You Need is Now. Albumi ilmestyi iUskovaisten ladattavaksi jo vuoden 2010 lopulla, mutta fyysinen lätty saapui kauppoihin vasta tukevasti tämän vuoden puolella. Albumi on arvioitsijan iästä riippuen Duran Duranin kaikkien aikojen toiseksi, kolmanneksi tai neljänneksi paras albumi, ja se ei ole suinkaan ihan vähän se. Levy oli kenties vahvin viiden parhaimmaksi rankkaamani levyn joukosta tipahtanut ehdokas. Vasta kuukausi sitten julkaistiin promovideo albumin Girls on Film -pastissista Girl Panic!



Levykeidas toivottaa hyvää vuodenvaihdetta! Palaan asiaan kun voin. Kommentoikaa ihmeessä vuoden ulkomaisia albumivalintojani ja kommentoikaa myös edellisen kirjoituksen yhteydessä kotimaisia lättyjä! Mitä tänä vuonna ilmestyneitä albumeita minun pitäisi ehkä tarkastaa Levykeitaan breikin aikana?

Levykeidas-spesiaali: vuoden 2021 kotimaiset ennakkomaistiaiset

Leikitäänpä taas sellaista ajatusleikkiä, että kirjoittaisin vuonna 2021 Levykeitaaseen kymmenen vuotta vanhoista albumeista. Ei se mahdotonta ole. Alter egoni kirjoittaa Sue-lehteen Replay-kolumnia, mutta lehtien juttusarjoilla on oma elinkaarensa, usein kirjoittajasta riippumaton.

Vuosi 2011 oli mielestäni erinomainen suomalainen levyvuosi, minkä julkaisuja kyllä kelpaisi hehkutella Levykeitaalla vuonna 2021. Erinomaisia ja vielä parempia kotimaisia albumeita ilmestyi mielestäni jopa ns. normaalia levyvuotta enemmän. Sue-lehden toimittajien ja avustajien äänestyksessä listasin viisi parasta kotimaista albumia seuraavasti:

1. TV-Resistori: TV-Resistori
2. Processory: Change is Gradual
3. Kakka-Hätä 77: Huoltoasemalle unohdettu mies
4. Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua pimeä tähti
5. Huminoida: Whiter Album

Viiden joukkoon oli tungosta. Haluan vielä erityisesti mainita seuraavat vuonna 2011 ilmestyneet erinomaiset kotimaiset albumit (aakkosjärjestyksessä):

Black Audio: Endurator
Samae Koskinen: Kuuluuko, kuuntelen
Michael Monroe: Sensory Overdrive
The New Tigers: The New Tigers
Pintandwefall: Time is Right For Romans, Baby
Regina: Soita mulle
Kauko Röyhkä & Riku Mattila: Kaksi lensi tuulen mukaan
Särkyneet: Ei enää

Näiden lisäksi oli vielä noin kymmenkunta muuta kotimaista albumia, joista tykkäsin, joku hyvä levy on voinut unohtuakin ja osa on edelleen kuulematta. Niinkuin näkyy, omasta viiden kärjestäni ainoastaan vuoden kovimman punkrock-albumin väsännyt Kakka-Hätä 77 ja oma ykköseni TV-Resistori pääsivät Suen kotimaiset albumit 2011 Top 10 -listalle. Molemmat yhtyeet ovat jo valitettavasti lopettaneet toimintansa. Postuumisti Emma-ehdokkaaksikin yltänyt Kakkis on ilmeisesti pistetty kokonaan naftaliiniin. Respa siirtyi määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Teemu Bergman keskittyy musisoimaan mm. The Heartburnsin kanssa, ja myös Yrjö Saarinen jatkaa musiikin tekemistä.

Oman listani kakkonen, Processoryn eli Jori Hulkkosen ja Jerry Valurin toinen pitkäsoitto Change is Gradual oli kyllä tasoonsa nähden jälleen käsittämättömän vähälle huomiolle julkisuudessa jätetty levy. Oliko syynä sitten se, ettei Processorya osata vieläkään yhdistää Hulkkosen jonkin verran tunnetumpaan nimeen? Tämä levy on kulttitavaraa, jota suitsutetaan kymmenen vuoden päästä enemmän kuin tällä hetkellä. Tunnelmallisen albumin kruunasi vielä kolme sen biiseistä koottua 12" vinyyliä, joilla biisejä remiksasi mm. Hercules & Love Affair.



Listallani neljänneksi yltänyt Eleanoora Rosenholm -yhtyeen synkeä Hyväile minua pimeä tähti oli tämän vuoden (ja aika monen vuoden) kovin teemallinen kokonaisuus. Levy ei sisältänyt Kodinrakennusohjeet- tai Pesulassa-kappaleen kaltaisia hittejä, ja jotkut leimasivat sen tekotaiteelliseksi. Jotkut olivat väärässä. Tämä kielimuuritkin ylittävä albumi on kymmenen vuoden kuluttua noussut arvoon arvaamattomaan. Tässä kokonaisuudesta irralleen revittynä outo maistiainen Sata Ave Mariaa:



Listallani viidentenä on Huminoida, muutamia vuosia operoinut kotimainen artisti, joka julkaisee ajatonta ja erittäin tyylikästä synamusiikkia. Huminoidan esikoisalbumi Whiter Album on toki julkaistu myös cd;nä, mutta edelleen saatavilla oleva valkoinen tuplavinyyli on ehdottomasti suositeltavin formaatti. Levyn keveintä ja elektropopahtavinta antia edustava 1000 Light Years -biisi tarjoilee lohduttoman tulevaisuudenkuvan ihmiskunnan viimeiseltä matkalta John Foxxin, Gary Numanin ja scifi-klassikoiden hengessä. Kymmenen vuoden päästä Huminoida on julkaissut useampia arvostettuja albumeita, ja Whiter Albumin ensipainos on haluttu harvinaisuus.




Haluan nostaa vielä pari jokeria kunniamainintojeni joukosta. Samae Koskinen on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana käsittämättömän upean levytysuran soolona ja Sister Flon riveissä, ja vaikka hänestä ei ole ainakaan vielä tullut suomirockin supertähteä, niin ehkä olisi pitänyt. Kymmenen vuoden päästä sitten muistetaan tämä kenties omaelämäkerrallinen Nuorelle miehelle -kappalekin. Kuunnelkaapa soitannolliset jipot loppuun asti huolella!



Lopuksi Särkyneet, jota media ei ole ainakaan liikaa hehkuttanut. Reginan Soita mulle on toki soundillisesti ja biisimateriaaliltaankin kova, mutta seuraamani blogit eivät ole juuri noteeranneet Särkyneet-yhtyeen raikasta ysärihenkistä Ei enää -debyyttiä. Bändissä on (kuulemma) punk-taustaisia miehiä ja nainen, jotka kuulostavat uskottavilta, biisit ovat tarttuvia ja hiomattomuudessaan riemastuttavia, ihastuttavan Millan laulamat sanoitukset suloisia. Särkyneet toimii keikallakin (rokkaa sopivasti levyä enemmän) vailla tarpeetonta diivailua tai poseerausta. Katselin salaa on biisin nimi.





Ensi kerralla esittelen sitten vuoden 2021 potentiaalisia ulkomaisia Levykeidas-albumeita!

PS. Onneksi en aloittanut kirjoitustani sanoilla "kuvitellaan tilanne". Nalle Österman on nyt blogissaan hyvin, hyvin vihainen.

Adam and The Ants: Prince Charming (1981)

Stuart Leslie Goddard alias Adam Ant lienee nykypolvelle tuttu Sofia Coppolan ohjaaman Marie Antoinette -elokuvan (2006) soundtrackiltä. Adam and The Antsien musiikki sopi leffan tyyliin kuin nakutettu. Punkin rähjäisyyden antiteesiksi kehitetyn uusioglamin ja uusromanttisen pukeutumistyylin aallonharjalla kulkenut yhtye oli kuin reväisty leffan teinikuningasparin hovista.

Punkin jokamiehistä erottautunut Adam Ant oli SANKARI: hahmoa vaihtava supersankari ja faniensa, ant peoplen, yläpuolelle asettautunut musiikillinen heeros, joka tarjosi punkin "kapinan" sijasta todellisuuspakoa siinä kuin seikkailuleffat tai sarjakuvat. Antsin musiikki oli burundirytmeillä kuorrutettua taiteellisen postpunkin, 60-luvun alun rautalankabändien sekä 70-lukulaisen glamrockin sekoitusta - tyyppinä ei-niinkään-kaukana Marc Bolanista - ja taatusti mainettaan parempaa tavaraa.

Olen käsitellyt Antin varhaisempaa uraa marraskuussa Hanttikortit-blogissani, joten lukaiskaapa sieltä, mikäli kiinnostaa. Miehen suosio huipentui vuoden 1981 marraskuussa ilmestyneeseen Adam and The Antsin kolmanteen ja viimeiseen Prince Charming -albumiin, joka myi valtavia määriä (Britannian vuoden 1981 yhdeksänneksi myydyin albumi), mutta osoittautui aikalaisten korvissa pettymykseksi. Täytebiisejä oli liikaa.

Tänä päivänä voimme jättää haihattelut Adam Antin uran suunnasta (huipulta ei pääse ylemmäs, joten alaspäin kävi matka) sikseen ja ihailla sydämemme kyllyydestä Youtubesta löytyneitä promoklippejä ja livevideoita albumia seuranneelta megalomaaniselta kiertueelta, Prince Charming Revuelta. Antin ja kitaristi Marco Pirronin nimiin kreditoidut biisit ovat Prince Charming -albumin mukaisessa järjestyksessä.

Albumin avaavan Scorpiosin liveversio kärsii suuresti levyllä avainasemassa olevien mariachi-puhaltimien puutteesta. Adam vaikuttaa soturitamineissaan hengästyneeltä, eikä kappale olekaan mikään helppo esitettävä. Biisi olisi sopinut hyvin jollekin Ze-levymerkin artistille tai The Fun Boy Threelle, mutta Ants-levyn aloitusbiisiksi se oli aivan liian kunnianhimoinen ja vaikea.



Kakkosraita Picasso Visits the Planet of the Apes kuulostaa tarttuvine kertosäkeineen ja yhteislauluineen tasokkaalta Ants-matskulta. Liveversiolla korostuvat Terry Lee Miallin ja tuottaja Chris "Merrick" Hughesin Glitter Band-tyyliset tuplarummut. Kahden rumpalin käyttö on aina komean näköistä ja todennäköinen mikittäjän helvetti. Pyhiinvaellus Barcelonan Picasso-museoon on takana, mutta en ole koskaan tajunnut, mistä tässä biisissä lauletaan. Ovatko espanjalaiset apinoita vai siellä visiteeraavat englantilaiset turistit?



Nimikappale ja vuoden 1981 kolmanneksi myydyin single Prince Charming on albumin seuraava biisi. Adam esittää promovideolla miespuolista Tuhkimoa. Hyvänä haltijattarena esiintyy takavuosien poviblondi Diana Dors. Keikoilla fanit jäljittelivät Adamin tyyliä, ja videon lopussa Adam pukeutuu vuorostaan omiksi sankareikseen: Clint Eastwoodiksi, Rudolph Valentinoksi ja Alice Cooperiksi.



Prince Charming pohjautui australialaisen Rolf Harrisin aboriginaaleilta 60-luvulla pöllimään War Canoe -sävelmään. Oikeuteen Pirronin ja Antin biisivarkaus ei koskaan päätynyt. Viime vuonna Harris kertoi BBC:n radiolähetyksessä saaneensa Ants-hitistä aikoinaan ison summan royalty-rahoja.



Prince Charmingin liveversiolla Merrick laskeutui parrasvaloihin soittamaan akustista kitaraa.



Western-tyylinen jippijaijee-ralli Five Guns West on albumiversiona Pirronin twang-kitaralle otollista materiaalia, mutta livenauhoituksessa korostuu ex-The Vibrators- ja ex-Roxy Music-jäsen Gary Tibbsin You're The One That I Want -henkisesti hölköttävä bassokuvio.



A-puolen päättävä That Voodoo on silkkaa ajantappoa, täytemateriaalia ja keikan hengähdystauko. Livenä Merrick soittaa biisin meksikolaiset torvikuviot koskettimilla.



Perinteisen vinyylialbumin kirjoittamattomissa säännöissä lukee, että levyn paras biisi on sijoitettava b-puolen ensimmäiseksi. Niin nytkin. Kakkospuolen avaava ikivihreä maantierosvolaulu Stand & Deliver oli aikoinaan varsinainen ensikosketukseni Adam Antin musiikkiin, ja Britanniassa vuoden 1981 toiseksi myydyin single Soft Cellin Tainted Loven jälkeen. Promovideolla ottaa näyttelijättärenä ensiaskeliaan Adamin tuolloinen tyttöystävä Amanda Donahue.



Ilmeisesti Japanin televisiossa esitetty Stand & Deliver on vakuuttava ja hyväsoundinen studiolive.



Mile High Club -täyteraitaa ei löytynyt Youtuben Prince Charming Revue -tallenteiden joukosta.



Grandmaster Flashin, Kurtis Blown, mutta todennäköisesti etenkin Blondien Rapture-hitin innoittama Ant Rap on Antin ja Pirronin tulkinta jälleen yhdestä "kansanmusiikki"-genrestä. Biisi saavutti brittisinglelistalla hämmästyttävän kolmannen sijan, ollen varmasti yksi aivan ensimmäisistä sikäläisistä rap-hiteistä. Jo 60-luvulla suosioon noussut pop-laulaja Lulu tekee cameo-roolin promovideolla. Antin sädehtivä ritarihahmo muistuttaa sekä Tenpole Tudorista että Gary Glitteristä.



Ant Rapin liveversio toimii yllättäen pelkästään perkussioihin perustuvaa studioversiota paremmin. Rapista ei ole juuri tietoakaan, mikä Antin yhteydessä on vain hyvä asia.



Vibrafoniriffin päälle rakennettu Mowhok on Antsien soturi-imagoon istuva modernin intiaaniheimon hoilotus. Liveversiossa Pirroni korvaa vibrafonin kitarakuviollaan, jotta Merrick ja Miall voivat jytäillä kahdestaan.



Antin touhuja varmasti seurannut Pertti Neumann nimesi Dingoa seuranneen lyhytaikaisen S.E.X.-yhtyeensä Prince Charming -albumin kappaleluettelossa viimeisenä seisovan biisin mukaan. S.E.X. on päätöskappaleeksi istuva, aika kiva luuppi, mutta Ants-bändin biisiksi jälleen enempi täytetavaraa. Livenä Adamin yksin mies ja kitara -pohjalta starttaava kappale kasvaa mukavasti, mutta ei missään vaiheessa oikein lähde. Se on tosin kivaa katsottavaa.



Adam and The Ants hajosi kiertueen jälkeen vuoden 1982 puolella. Edelleen kelkassa pysyneen Marco Pirronin kanssa lokakuussa 1982 julkaistu Adam Antin ensimmäinen sooloalbumi Friend Or Foe menestyi hyvin ja Antin viimeinen Britannian listaykkönen Goody Two Shoes nousi USA:n singlelistallakin kahdenneksitoista.

Piilobiisiä The Lost Hawaians voi väittää Prince Charmingin albumimitan täyttämiseksi äänitetyksi ajantapoksi. Nimensä mukainen, lyhyt, hyräilty aihio kuullaan blogin päätteeksi S.E.X. -luupin studioversion perään.

The Kinks: Muswell Hillbillies (1971)

En enää muista hetkeä, milloin tajusin The Kinksin nerouden. Lapsuudessani bändiä ei kuullut missään. Bändin biiseistä oli tehty käännösversioita (Juicen Paperitähdet ja Kontran Jerry Cotton) ja covereita (Pretendersin Stop Your Sobbing - Chrissie Hynde heilastelikin nokkamies Ray Daviesin kanssa - ja Van Halenin You Really Got Me). The Jamin johtaman mod-revivalin yhteydessä bändiä kehuttiin The Whon ohella. The Kinks-albumien uusintajulkaisujen arviot Soundissa herättivät kiinnostusta. Sieltä jostain se lähti.

90-luvun lopulla kiinnostuin The Kinksistä virinneen brittipsykedelia-innostuksen myötä. See My Friends -biisin raga-soundien väitetään vaikuttaneen aika paljon The Beatlesin psykedeeliseen kauteen ja loppu onkin historiaa. Toinen juttu oli Ray Daviesin tekstien vaikutus 90-luvun brittipoppiin, etenkin Blurin Modern Life is Rubbish -albumiin (1993) ja Pulpin Jarvis Cockeriin. Brittipopin jälkihuumassa tulin hankkineeksi myös vuoden 1998 remasteroinnin Muswell Hillbillies -albumista.

Pohjois-lontoolaisesta Muswell Hillin esikaupungista kotoisin ollut Ray Davies perusti The Ray Davies Quartetin kolme vuotta nuoremman veljensä Dave Daviesin ja luokkatoverinsa basisti Pete Quaifen kanssa. Ennen levytyssopimusta bändi toimi useilla eri nimillä ja vaihtelevilla kokoonpanoilla parin vuoden ajan. Yksi laulusolistikokelaista oli muuan Rod Stewart.

Vuoden 1964 alussa tuottaja Shel Talmy onnistui saamaan yhtyeelle levytyssopimuksen Pyen kanssa, ja The Rolling Stonesissakin piipahtaneen rumpali Mick Avoryn liityttyä bändiin nimi vakiintui The Kinksiksi. Elokuussa 1964 ilmestynyt kolmas single You Really Got Me löi bändin läpi Atlantin kummallakin puolella.

Seitsemän vuotta myöhemmin The Kinksillä oli takanaan kymmenittäin klassikkobiisejä ja vaiheikas ura. Bändi löi itsensä läpi brittiläisen beat-musiikin invaasion aallonharjalla, mutta todennäköisesti väkivaltaisiksi äityneiden esiintymisten takia amerkkalaisten muusikoiden ammattijärjestö eväsi yhtyeeltä keikkailun USA:ssa neljän vuoden ajaksi 1965-1969. Keikkakiellon seurauksena yhtye jäi päämarkkina-alueellaan merkittävästi The Beatlesin ja The Whon jalkoihin.

Britanniassa hittiputki jatkui vuoteen 1967 ja Dave Daviesin Death of a Clown -soolomenestykseen asti, mutta Daviesin Shel Talmyn jälkeinen kuivakkaampi tuotantotyyli sekä yhä nokkelampaa yhteiskuntakriittistä kommentointia sisältäneet tekstit karkoittivat purukumipopista innostuneen teiniyleisön vuosikymmenen lopussa. Teinisuosiota verotti myös kauniskasvoisen Peter Quaifen ero vuonna 1969. Hänen tilalleen basistiksi liittyi vuoteen 1976 saakka John Dalton.

Pye-yhtiö ei osannut markkinoida taiteellista kunnianhimoa ja näyttämisenhalua pursuavan Ray Daviesin säveltämiä teema-albumeita. Lola-single (1970) oli menestynyt hyvin myös USA:ssa, mutta kaksi Britannian top ten singleä sisältänyt kahdeksas studioalbumi Lola Versus Powerman and the Moneygoround, Part One myi siihen nähden kehnosti.

Koska USA:n auvoisammat keikkamarkkinat olivat jälleen avautuneet, bändi neuvotteli itselleen uuden ja paremman sopimuksen RCA-yhtiöllä. Nousussa olleen David Bowien rinnalla helposti markkinoitavaa art rock -yhtyettä uusi levy-yhtiö ei kuitenkaan palkkalistoilleen saanut. The Kinksin taival 70-luvun lopun ja 80-luvun alussa USA:ssa suosiota niittäneeksi yhtyeeksi lähti liikkeelle brittiläistä työväenluokkaa ja amerikkalaista juurimusiikkia yhdistäneestä Muswell Hillbilliesistä.

The Beverly Hillbillies -sitcomista nimen napannutta levyä pidetään yleisesti The Kinksin ns. kultakauden toiseksi viimeisenä albumina. Sitä ei hittibiisien puuttumisen takia yleensä nosteta bändin parhaimmistoon, enkä niin tee itsekään. Albumi pitää kuitenkin hyvin pintansa ajan amerikkalaisen juurimusavaikutteisen populaarirockin rinnalla. Vaikka Ray Davies oli ehkä aiemmin pilaillut countryn tai bluegrassin kustannuksella, nyt hän oli musiikillisesti täysin tosissaan.

Albumin avausraita ja ainoa singlelohkaisu 20th Century Man kertoo nykyaikaiseen teknologiaan ja taiteeseen tyytymättömästä vastahankaisesta miehestä. Biisi on albumin muusta vanhahtavammasta materiaalista poikkeava, neljänkymmenen vuoden takaisella modernilla kalustolla toteutettu hard rockiin vivahtava viisu. Kvartetin vakituiseksi kosketinsoittajaksi vuonna 1970 liittyneen John Goslingin raskaalla kädellä soittamat urut näyttelevät biisissä merkittävää roolia. Single ei yltänyt USA:ssa top 100:n joukkoon.



Daviesin isästä kertovalla, synkän svengaavalla Acute Schizophrenia Paranoia Blues -biisillä puhaltaa jazz-trio The Mike Cotton Sound. Mike Cottonista, John Beehamista ja Alan Holmesista tuli The Kinksin ulkojäseniä 70-luvun alussa. Oheinen tv-live on taltioitu pari vuotta albumin ilmestymisen jälkeen.



Humoristinen Holiday irtautuu työn ikeestä ja kaupungin kiireestä lomalle. Valitettavasti ranta on saastunut ja aurinkokaan ei paista, kuten proletariaatin lomaillessa asiaan tietysti kuuluukin.



Everybody's in Show-Biz -albumin (1972) jälkeen The Kinks keikkaili isoilla kokoonpanoilla ja teema-albumiensa yhteyteen rakennetuilla show-ohjelmistoilla seuraavan neljän vuoden ajan. Alla 20th Century Man -singlen b-puoli Skin & Bone ison kokoonpanon live-esityksenä Lontoon Rainbow-teatterissa vuonna 1974.



Yksi pakotie Muswell Hillistä oli alkoholi. Viinan kiroista kertova Alcohol on taltioitu saksalaiseen Beat Club -televisio-ohjelmaan vuonna 1972.



Complicated Life on edellä kuultuja lauluja hieman modernimpi ja rokahtavampi country rock -vaikutteinen viisu.



Yhden miehen vallankumousta harmaita armeijoita vastaan saarnaava Here Come The People In Grey olisi hiukan kaupallisemmin toteutettuna voinut olla menestyskappale. Eräs Youtube-kommentaattori vertaa biisiä Ian Hunterin Once Bitten Twice Shy -hittiin (1975). Miksei.



Have A Cuppa Tea kertoo Daviesin veljesten isoäidistä, todennäköisemmin Big Grannysta. Äidinäidillä, Big Grannylla, oli kaksikymmentäyksi lasta. Isänäiti Little Granny oli syntyjään Irlannista, ja lähetetty suurperheestään aikoinaan töihin Englantiin.



Have A Cuppa Tea televisioliven (1972) upottaminen on estetty, klikatkaa biisin nimeä.

Holloway Jail perustuu Daviesin vanhempien tuntemaan todelliseen henkilöön.



Oklahoma USA:n päähenkilö pakenee Muswell Hillin todellisuutta elokuvateatterissa esitettävän Oklahoma!-leffan (1955) pariin.



Uncle Son kertoo sekin Muswell Hillin tosielämän hahmosta.



Muswell Hillbilly -biisin Rosie Rooke oli veljesten lapsuudenystävä.



Muswell Hillbillyn liveversio Old Grey Whistle Test -ohjelmassa vuodelta 1977 kannattaa klikata auki vaikka sitten vain Dave Daviesin esittelyn takia. Mielenterveytensä kanssa painiskellut Dave kertoo elämäkerrassaan Kink - An Autobiography (1996) veljensä muuttuneen 70-luvun alussa lähes sietämättömän omahyväiseksi.

Ray oli bändin tuottaja ja musiikillinen diktaattori. Bändiä kahdeksan vuotta manageroinut Robert Wace sai potkut, sillä Ray ei muka tarvinnut enää tämän palveluksia. Toinen manageri Grenville Collins oli lähtenyt jo aikaisemmin. Daviesin veljesten viha-rakkaus -suhteelle vetää vertoja ehkä vain Gallagherien vastaava. Omahyväisyydestä huolimatta Raylla oli vielä 70-luvun alussa runsaasti paukkuja varastossa.

Albumia varten äänitettiin Morgan -studioilla viisitoista kappaletta, joista alkuperäiselle levylle pääsi edellä olleet kaksitoista. The Mountain Woman oli toinen vuoden 1998 remasteroidulle cd:lle sisälllytetty ennenjulkaisematon biisi.



Toinen ennenjulkaisematon biisi oli Kentucky Moon, josta alla minuutin mittainen pätkä.

Heavy D & The Boyz: Peaceful Journey (1991)

Stop the press. Levykeitaan tämänkertainen albumi on valitettavan ajankohtainen. 44-vuotias Heavy D eli Dwight Arrington Myers löydettiin eilen makaamasta jalkakäytävältä kotinsa edustalta Beverly Hillsissa. Myers oli löydettäessä tajuissaan, mutta hänellä oli hengitysvaikeuksia. Hän kuoli myöhemmin sairaalassa.

Jamaikalaissyntyinen, pikkulapsena vanhempiensa mukana New Yorkiin muuttanut Myers oli Heavy D & The Boyz -yhtyeineen - G-Whiz (Glen Parrish), "Trouble" T. Roy (Troy Dixon) ja DJ Eddie F (Edward Ferrell) - USA:n suosituimpia ellei suosituin crossover rap-akti 90-luvun alussa.

Räppääjänä ylipainoinen rakastaja oli taitava, ja tyyppinä karismaattinen vanhan koulukunnan viihdyttäjä. Levymenestyksen laantuessa hän suuntautui enemmän näyttelijäksi esiintyen muun muassa meilläkin pyörineessä, koulumaailmaan sijoittuneessa tv-sarjassa Boston Public (Käytäväpeliä).

Tuottaja Teddy Rileyn lanseerama tyylikäs ja puleerattu swingbeat-tyyli jaksoi kiinnostaa aikanaan vielä Heavy D:n toisella kaupallisella läpimurtoalbumilla Big Tyme (1989), mikä minultakin löytyy hyllystä. Kolmannen, heinäkuussa 1991 ilmestyneen Peaceful Journey -albumin hankkiminen ei sitten napannut juuri lainkaan. Onneksi nyt on interweb.

Hyllystä löytyy albumin matskusta kuitenkin Now That We Found Love -maksisingle. Swingbeatin lähes eurohouseen naittava jytkyttely nousi brittien singlelistalla ja USA:n dancelistalla peräti kakkoseksi. Se pyörii edelleen jatkuvasti maailman kaikilla tanssilattioilla, ja mainittiin aamun uutisissakin Heavy D:n tunnetuimmaksi kappaleeksi. Biisin laulusolistina kuullaan tuottaja Rileyn artistikaartista Guy-lauluyhtyeen jäsentä Aaron Hallia.



Biisissä sämplätään Third World -yhtyeen popahtavaa reggae-versiota (1978). Kappaleen ansiosta löysin kuitenkin alkuperäisen, Kenny Gamblen ja Leon Huffin The O'Jays -yhtyeelle säveltämän elegantin philly soul -klassikon (1973), minkä arvoa coverointi ei ole yhtään kuluttanut.



Peaceful Journey -albumin toiseksi tunnetuin biisi lienee Is It Good To You, mistä tuottaja Riley ja laulajatar Tammy Lucas julkaisivat myös uuden laulupainotteisemman version joulukuussa 1991 ilmestyneelle Juice-elokuvan soundtrackille. Siitäkin on video tuubissa, mutta liitin tähän postaukseen vain alkuperäisen Heavy D:n räppäämän version.



Kiireinen Riley tuotti albumille vain kaksi raitaa. Viisi kappaletta on näköjään tuottanut tuolloin vielä minulle täysin tuntematon Pete Rock. Miehen nimi krediiteissä nostaa kyllä tämänkin albumin arvoa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Albumin kolmas singlelohkaisu Do Not Curse nousi USA:n rap-singlelistan kahdeksanneksi. Kappale on vakuuttavan vierailijajoukkonsa: Q-Tipin, Kool G Rapin, Big Daddy Kanen, Grand Puban ja Pete Rockin yhteistyökumppani CL Smoothin ansiosta kiinnostavaa kuultavaa ja katseltavaa. Kulisseissa näkyvä "R.I.P. T-Roy" -teksti on omistettu kesällä 1990 tapaturmaisesti kuolleelle The Boyzin Dixonille.



DJ Eddie F:n tuottaman albumin nimikappaleen voi nyt omistaa Myersille. Biisillä fiittaa r&b-/ hip hop -lauluduo K-Ci & JoJo.



Kunnia sille, kelle kunnia kuuluu. Peaceful Journeyn gruuvaava sämple on napattu Michael Jacksonin säveltämästä The Jacksonsin kappaleesta This Place Hotel / Heartbreak Hotel (1980).



Naissukupuolta ylistävä Sister Sister on legendaarisen hip hop -tuottaja Marlon Williamsin alias Marley Marlin käsialaa. Marl on tuottanut albumille kolme kappaletta. Sister Sister on tehty lauluyhtye The Flexin fiittausta myöten LL Cool J:n Around The Way Girl -hitin (1990) kaavaan, ja Marl alkaa viihteellisyydessään lipsua huipputuotostensa tasosta.



Marlin tuottama The Lover's Got What U Need on kyllä aika mainio biisi. Kuulostaa vähän tutulta.



Kappaleen tarttuvan discosämplen Marl on tietenkin napannut Diana Rossin klassikosta Love Hangover (1976).



Olisin mieluusti liittänyt tänne vielä Daddy Freddyn leppoisasti fiittaaman raggabiisin Body And Mind, mutta en löytänyt sitä tuubista. Nuorisorikollisuutta vastaan saarnaavan, Pete Rockin tuottaman Letter To The Futuren tapauksessa biisin upotus blogiin on estetty, mutta sen voi käydä kuuntelemassa klikkaamalla kappaleen nimeä.

Heavy D & The Boyz julkaisi Peaceful Journeyn jälkeen vielä kaksi albumia, ja viimeinen, Nuttin' But Love (1994) oli yhtyeen suurin menestys. Ohessa miehen viimeinen live-esiintyminen BET Hip Hop Awardseissa lokakuussa 2011. Rauhallista matkaa, Heavy D.

Boney M: Boonoonoonoos (1981)

Boonoonoonoos-kappaleen Pink Floyd -lainailu on piireissä nykyään tuttu juttu, mutta omana aikanaan kahden genren kohtaaminen jäi varmaan täysin spottaamatta sekä Floydin että Boney M:n kuuntelijoilta. Itse ostin Boonoonoonoosin jonkin isomman vinyylisatsin mukana 90-luvulla, enkä voi edelleenkään kehuskella mitenkään sisäistäneeni levyn matskua. Jotakin perverssin kiehtovaa tässä tuottaja-biisintekijä-verhojen takainen artisti Frank Farianin konseptissa kuitenkin on.

Boney M:n hitit ja niiden 80- ja 90-lukujen remiksit olivat pitkään karvanoppaelvisten vakiomatskua ja junttidiskojen leipää. Vaikka olen pitkään puolihuolimattomasti koonnut Hansa-yhtiön levyjä ja Farianin tuotoksia, kynnys Boney M -levyjen KUUNTELEMISEEN on madaltunut vasta viimeisen vuosikymmenen aikana. Amerikkalaisetkin ovat viimein löytäneet Keith Forseyn järkähtämättömät kompit; Duck Saucen Barbra Streisand -hitin innoittamana kaivoin itsekin Gotta Go Home -biisin (1979) hyllystä discoillan viimeiseksi biisiksi. Alkuperäinenhän on aina alkuperäinen.

Yli kaksi vuotta edellisen studiolevyn Oceans of Fantasyn jälkeen ilmestynyt Boonoonoonoos floppasi Boney M:n aikaisempiin tuotoksiin verrattuna pahasti. Kolmea perättäistä listaykköstä seurannut levy ei mahtunut lainkaan Britannian albumilistan top 75:een, ja Saksassakin se ylsi vain kuudenneksitoista.

Boonoonoosia valmisteltiin pitkään ja hartaasti yhdeksässä studiossa (kolme noista sentään Münchenissa) ympäri maailmaa. Ensimmäiset albumille päätyneet raidat Boonoonoonoos, Train To Skaville ja I Shall Sing äänitettiin jo keväällä 1980, samalla toukokuussa 1980 ilmestyneelle The Magic of Boney M -kokoelmalle päätyneiden I See A Boat On The River ja The Smoke -cover My Friend Jackin kanssa.

Nimibiisin jälkeen kuultava, lähes tunnistamattomaksi muutettu ska- / rocksteady-cover Train To Skaville on ainoa Boney M -kappale, millä kvartetin kaikki jäsenet ovat laulaneet. Biisin koominen rap-osuus on tanssija Bobby Farrellin debyytti Boney M -levyllä. Bändin matalaääniset mieslauluosuudethan laulaa Farian itse. Myös hiljainen naisjäsen Maizie Williams teki alunperin Boney M -debyyttinsä tässä kappaleessa, mutta hänen osuutensa Liz Mitchell lauloi julkaistulle versiolle kuitenkin uusiksi.

Alla nähtävän medleyn kolmas kappale I Shall Sing on todennäköisesti jamaikalaisen rocksteady-kierrätyksen kautta löydetty, alunperin Van Morrisonin biisi Sing My Song. Alkuperäisestä esittäjästä minulla ei ole varmaa tietoa.



Farian antoi Bobby Farrellille potkut kohta albumin ilmestymisen jälkeen, mikä osaltaan vaikeutti levyn promotoimista. Oheisella Boonoonoonoos-livellä Bobbyna toimii yhtyeessä vuosina 1982-1986 paikkaajana ollut Reggie Ziboe.

Live on nauhoitettu vuonna 1984 Sun Cityssä, missä keikkaileminen ei tuottanut Boney M:lle tunnontuskia. Etelä-Afrikassa yli roturajojen valtavan suosittua bändiä ei kenties edes pyydetty mukaan Little Stevenin Artists United Against Apartheid -projektilevylle (1985)...



Toukokuussa 1981 Boney M matkusti Jamaikalle kuvaamaan albumin kansia ja tv-dokumenttia The Sound Goes Through The World. Molemmat Boney M -levyillä kuultavat naisvokalistit Mitchell ja Marcia Barrett ovat kotoisin Jamaikalta. Ohessa I Shall Sing -biisin livekuvaa.



Matkalla Boney M esiintyi myös Rita Marleyn konsertissa ja äänitti biisin Bob Marleyn Tuff Gong -studiolla Kingstonissa.

Ihan sivukaneettina olisi mielenkiintoista tietää, koska Boney M:n vierailu tapahtui. Bob Marley oli ollut kahdeksan kuukautta hoidettavana saksalaisella syöpäklinikalla ilman käännettä parempaan. Mies kuoli kesken kotimatkan Miamissa 11. toukokuuta. Jamaikan valtion kustantamat hautajaiset pidettiin kuun 21. päivä.

Marleyn studiolla äänitetty Silly Confusion on mainio, vähemmän kuultu elektroninen discopala. Biisillä on mukana myös bändin ulkopuolinen lauluryhmä La Mama, joka oli alunperin pestattu laulamaan taustoja Farianin tuottamalle ex-Eruption -vokalisti Precious Wilsonin levylle On The Right Track (1980).



La Mama laulaa kreditoimattomana myös toukokuussa 1981 julkaistun ennakkosinglen Malaika taustalla. Trad-sävelmällä oli kyseenalainen kunnia olla viiteen vuoteen ensimmäinen Saksassa top tenin ulkopuolelle jäänyt Boney M -single. Lauletaanpa nyt kaikki yhdessä: "Malaika, nakupelle, Malaika".



Malaikan b-puolella julkaistiin Consuela Biaz. Panhuilut EIVÄT VOI koskaan pettää, eiväthän?



Syyskuussa julkaistu single We Kill The World (Don't Kill The World) oli Belfastin (1977) jälkeen ensimmäinen Boney M -single, millä Marcia Barrett toimi yhtyeen päävokalistina. Jylhän apokalyptisella, selvästi fututurismivaikutteisella videolla siunattua teutonidiskoa, eikä mitään Michael Jacksonin Heal The World -mamoilua. Toimii, jos sellaisesta tykkää. Ja minähän tykkään!

Biisin puolivälissä mukaan astuvat Brian Paul (videolla) ja kreditoimaton Brian Sletten valitettavasti pehmentävät biisin tiukan sanoman. Pojat ovat laulaneet kahdestaan koko biisillä kuultavan lapsiköörin, videolla näkyvät muut lapset ovat vain rekvisiittaa. Onneksi Boney M -kitaristi Mats Björklund sentään räväyttää lopussa kunnon kitarasoolon.



Espanjassa ja Etelä-Afrikassa listakärkeen nousseen We Kill The Worldin b-puolella julkaistiin albumin nimikappale. Boonoonoonoosilta ei lohkottu enempää singlebiisejä, mutta ainakin Kanadassa Consuela Biaz julkaistiin singlen a-puolena We Kill The Worldin sijasta.

Boonoonoonoosin ilmestymiseen liittyy vielä sellainen erikoisuus, että alkuperäinen syyskuuksi suunniteltu julkaisupäivä siirtyi marraskuulle, sillä päävokalisti Liz Mitchell oli tyytymätön sisäpussissa olleeseen vesiputouskuvaan. Levyt vedettiin pois markkinoilta, ja uudessa kuvassa yhtye on kuvattu kanootissa.

Siirrytään siis loppujen albumiraitojen pariin. Ovelista cover-valinnoistaan kuulu Farian versioi brittisäveltäjä Mike Battin Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa levyttämän pop-progen Ride to Agadir (1977) lähes yksi yhteen alkuperäisen kanssa.



Farian-originaaliksi merkitty Jimmy on 70-luvun puolivälin ABBA-balladin tyylinen kaunis kappale.



Liz Mitchell on kreditoitu yhdeksi African Moon -reggaebiisin säveltäjäksi.



Seuraavana on jälleen mielenkiintoinen cover-valinta. Kenny Gamblen ja Leon Huffin philly soul -yhtye The O'Jaysille vuonna 1973 tekemä proge- ja psykedeliavaikutteinen sinfoninen soulbiisi Ship Ahoy on modernisoitu kevyesti Pink Floyd- ja Norman Whitfield -vaikuttein rullaavaksi karibiadiscoksi Homeland Africa (Ship Ahoy). Toimii.



Kelvin Jamesin alunperin Marcia Barrettin julkaisematta jääneelle soololevylle säveltämästä Breakaway-kappaleesta tehtiin Boonoonoonoosille uusi versio, missä Farian lauloi liidiosuudet.



Kantrilaulaja-lauluntekijä John D. Loudermilkin Sad Movies (Make Me Cry) oli vuonna 1961 iso pop-hitti Sue Thompson -nimisen laulajattaren esittämänä. Koska Farianin hittitutka ei yleensä katsonut tuohon suuntaan, veikkaan, että biisistä on olemassa rocksteady- tai saksalainen schlager-versio, minkä inspiroimana se on päätynyt Boney M:n ohjelmistoon.



Albumin päättävä Farian-originaali Goodbye My Friend toimi osuvana jäähyväisenä Bobby Farrellille, jonka erottamisen jälkeen yhtyeen alamäki syveni. Farian kiirehti julkaisemaan alunperin Liz Mitchellin sooloalbumiksi tarkoitetun Christmas Albumin Boney M:n nimellä vain kolme viikkoa Boonoonoonoosin jälkeen.

Yhtye hajosi vuoden 1986 alussa vähin äänin juhlittuaan ensin kymmenvuotista uraansa. Tämän jälkeen kaikki alkuperäisjäsenet ovat toimineet yhtyeen mandaatilla vaihtelevilla kokoonpanoilla.

Surkuhupaisin tapaus lienee Bobby Farrellin ilman Fariania Belgiassa järjestelemä uuden Boney M -albumin levytys, mikä kaatui siihen, ettei miestä edes näkynyt studiolla, eikä Maizie Williamsin ääntä oltu koskaan julkaistu levyllä. Farrell kuoli viime vuoden joulukuussa sydänkohtaukseen pietarilaisessa hotellissa, missä oli esiintymässä Boney M -kokoonpanonsa kanssa.

Little Richard: King of Rock and Roll (1971)

Richard Wayne Pennimanin alias Little Richardin 50-luvun rock 'n' roll -huippuvuodet alkavat olla jo niin kaukana takanapäin, ettei ketään Levykeitaan lukijoista voisi todennäköisesti vähempää kiinnostaa. Miehen vuosien 1955-1957 klassikoista ja niiden myöhemmistä versioista on julkaistu niin paljon kokoelmia, ettei niitä pysty hankkimaan kuin koko elämänsä artistille pyhittänyt keräilijä. Vähemmälläkin pärjää ja myöhempi tuotanto on jälkiviisaasti kiinnostavampaa.

Kun puhutaan "alkuperäisen" rock 'n' rollin kuninkaasta, niin muun muassa Elvis Presleyllä, Chuck Berryllä ja Buddy Hollylla on kullakin omat fanaattiset kannattajansa. Nämä jaksavat viidenkymmenen vuoden päästäkin jankuttaa, ettei Richard ollut originaali. Richardin hullulle lavapreesensille ja rock 'n' roll -lifestylelle ei kuitenkaan 50-luvulla vetänyt vertoja kukaan.

Tietenkään Little Richard ei keksinyt rock 'n' rollia. Richardin ensimmäiset levytykset vuosilta 1951-1954 olivat aikakaudelle tyypillistä jump bluesia. Richardin fraseeraus oli lainaa 30- ja 40-lukujen gospelartisteilta, hakkaava pianonsoitto Esqueritalta ja pukeutumistyyli jump blues / r&b -huutaja Billy "prince of the blues" Wrightilta, joka myös hankki Richardille ensimmäisen levytyssopimuksen.

Rock 'n' roll ei ole urheilukilpailu, vaikka siltä välillä tuntuukin. Richard synnytti omista vaikutteistaan jotain uutta, ja hänen lyhyt rock 'n' roll -kautensa vaikutti vuorostaan lukemattomiin seuraajiin. Miehen nimeen vannovat pitävät Richardin äänekästä tyyliä protopunkkina (vrt. The Sonics) ja jopa protometallina. On selvää, että Richard on säveltänyt joukon ikivihreitä rock 'n' roll -klassikkoja, ja että hänen näyttävä lavaesiintymisensä ja glam rock -pioneerityylinsä on vaikuttanut aina Princeen asti 70-luvun alun glamrockareista puhumattakaan.

Richard pamahti dramaattisesti uskoon vuoden 1957 lopulla ja vuoteen 1962 saakka hän esiintyi ja levytti tiukasti gospel-skenen sisällä. Kolme hengellistä laulua tosin nousi USA:n pop-listalle. Britanniassa Richardin rock 'n' roll -levyt myivät edelleen hyvin, ja lokakuussa 1962 hänet buukattiin sinne kiertueelle yhdessä The Beatlesin kanssa. Richard luuli voivansa soittaa gospel-keikkoja. Yleisö halusi rock 'n' rollia, ja sitä se saikin. Vuotta myöhemmin Richard kiersi Britanniaa The Rolling Stonesin kanssa, ja kesäkuussa 1964 comeback-single Bama Lama, Bama Loo palautti Richardin maallisille listoille.

Keikkarintamalla Richard teki selvää jälkeä, mutta mies joutui 60-luvulta lähtien USA:ssa radioasemien levyjensoittopolitiikan uhriksi. Mies äänitti mainioita soul- ja funklevyjä, mutta häntä pidettiin r&b-asemien linjaan sopimattomana rock 'n' roll -artistina. Kristillisten piirien käsissä olevat mustat radioasemat eivät enää halunneet soittaa miehen levyjä. Valkoiset pop-radioasemat soittivat vain Richardin vanhoja rock 'n' roll -levytyksiä, mutta nuorisolle suunnatut college-radioasemat pitivät miestä vanhanaikaisena.

60-luvun lopussa alkanut ja 70-luvun alussa jyllännyt rock 'n' roll -revivaali tarjosi Richardille mahdollisuuden laajamittaiseen comebackiin. Vuosina 1970-1972 Richard äänitti Reprise-yhtiölle neljä albumia, joista kolme julkaistiin. Vuonna 2005 Rhino julkaisi kaikki kokoelmalla Complete Reprise Recordings.

Toinen Reprise-albumeista oli King of Rock and Roll. Ostin provokatiivisesti nimetyn levyn noin kymmenen vuotta sitten Turun iltatorilla levyjään myymässä olleelta toimittaja-kirjailijapariskunta Esa Silanderilta ja Leena Landerilta. Hinta oli kolme euroa, ehkäpä jopa kolme markkaa, en muista vuotta varmasti. En ollut koskaan nähnyt levyä aikaisemmin, mutta sittemmin on keräilijöiden eläköidyttyä ja Rhino-julkaisun ansiosta albumia näkynyt silloin tällöin.

Nimestään huolimatta levy on eklektinen sekoitus rokahtavaa soulia ja funkkia, soulahtavaa rockia ja jopa kantria. Albumilla on vain kolme Richard-originaalia, joista kaksi on tuottaja-sovittaja H.B. Barnumin aikaansaannoksia. Richardin omaa In The Name -biisiä en valitettavasti löytänyt tuubista. Barnum on mielenkiintoinen, monessa viisikymmentä vuotta mukana ollut tuottaja ja artistikin, josta en tiedä oikeastaan yhtään mitään. Hän on näköjään vielä tuottanut yhdessä David Axelrodin kanssa Axelrodin vuonna 2001 ilmestyneen comebacklevyn, joten mikään turha heppu ei ole kyseessä.

Barnumin King of Rock and Roll -nimikappale on 70-luvun alun rock 'n' roll -retrotyyliin sovitettu feikkilive. Sanomaltaan biisi on aikansa "Vitun suomirokki". Youtube-näyte on ripattu vinyyliltä, eikä ala soida ihan heti. Olkaa kärsivällisiä.



King of Rock and Rollin kappaleiden enemmistö on teiniyleisölle suunnattuja cover-versioita. Lauluntekijä Hoyt Axtonin Joy To The World alkaa Richardin pitkällä saarnalla. Nimettömäksi jäävät taustalaulajat ovat albumilla liian pinnassa, ja biisejä voi oikeastaan pitää Richardin ja naisten duettoina.



Koska Richardin ääninäytteitä löytyi niukasti, olen liittänyt löpinäni oheen myös muutamia "alkuperäisversioita". Richardin auraalisen ylivoimaisuuden takia muilta esittäjiltä on peräti videoklippejä. Joy To The World nousi keväällä 1971 USA:n listaykköseksi Three Dog Night -yhtyeen esittämänä.



Kesän 1971 iso hitti Brown Sugar on Richardin versioinneista parhaita. Biisi on muuten niin kaluttu, että tanakampi soulahtava tyyli iskee lujasti. Tätä biisiä luukuttelin nolkytluvulla Dynamon Rock 'n' Roll High School -klubilla useasti.



The Rolling Stonesin Top of The Pops -live on playback, mutta silti hienoa katseltavaa.



Oheisella videolla tanssiesityksen taustalta kuuluva Dancing In The Street on albumin toinen soul-cover. Tämän videon kanssa olin kahden vaiheilla, mutta näytteitä löytyi todella niukasti. Toisesta kaiuttimesta alkaa kuulua ääntä 0:48 kohdalla, ja sitten soundi on kelvollinen. The Temptationsin The Way You Do The Things You Do:n Richard-versiointi on tähän verrattuna aivan loistava.



Ed Sullivanin tv-showssa vuonna 1965 taltioitu Martha & The Vandellas vetoaa sisäiseen tanssin ystävääni edellistä enemmän.



Blueslaulaja Huddie "Lead Belly" Ledbetterin vuonna 1934 levyttämä trad-sävelmä Midnight Special istuu Richardille kuin luonnostaan.



Syy Richardin coverointiin oli Creedence Clearwater Revival -yhtyeen Willy and The Poor Boys -albumille (1969) levyttämä hittiversio. John Fogertyn fraseerauksen alkulähde on selvä.



King of Rock and Rollilta löytyy toinenkin CCR-coverointi, mainio versio Fogerty-originaalista Born on The Bayou (1969). Jotta levyn kaikki potentiaaliset kohdeyleisöt tulisi varmasti huomioitua, on kaksi kappaletta napattu kantrilegenda Hank Williamsilta. Joko kaikki biisit tuli mainittua? Jäljellä on vielä yksi H.B. Barnumin jykevästi funkkaava originaalikappale, muodikkaasti luonnonsuojeluaiheinen Green Power.



King of Rock and Roll -albumilla on hetkensä, mutta listoilla se floppasi komeasti, osittain päälleliimatun "kaupallisuutensa", osittain edellä mainitun olemattoman radiosoiton takia. Seuraavalla LP:llään The Second Coming (1972) Richard palasi kiltisti luottotuottajansa Robert Blackwellin hoiviin.

Little Richardilta julkaistiin neljäkymmentä vuotta sitten kaksi uutta albumia. Ennen King Of Rock And Rollia ilmestynyt Mr. Big oli Vee-Jay:n kooste vuosina 1964 ja 1965 äänitetyistä singleraidoista ja kokonaan ennenjulkaisemattomasta materiaalista. Kolmella kappaleella soittaa Little Richardin bändissä tuolloin vaikuttanut Jimi Hendrix.

Tsekkasin, että pakkaa hieman sekoittaa samanniminen ja samalla kansikuvalla (!) ilmestynyt hittikokoelma vuodelta 1974, mutta sillä on vain ennenjulkaistuja hittejä. Jos tulee vastaan, ostan todennäköisesti pois...

Replay ja Hanttikortit

Syksyllä vuosi sitten alter egoani pyydettiin kirjoittamaan Sue-lehteen kuukausittaista kolumnia kymmenen vuotta sitten ilmestyneistä albumeista. Nyt Suen paperilehdessä ilmestyneet Replay-palstan jutut kuluvan vuoden alusta on siirretty myös Suen verkkolehden sivuille, Kolumnit-otsikon alle.

Päivitän Replay-palstalle tästä lähtien paperilehdessäkin ilmestyvien juttujen lisäksi myös ekslusiivisia postauksia vain verkkolehteen. Tänään postasin kirjoituksen Röyksoppin Melody A.M. -albumista. Vaikka levyjä maailmassa piisaa, aikaa on valitettavasti vain rajatusti. Pitäydyn Levykeitaan osalta vastedes vanhemmissa albumeissa.

Toinen asia. Aloitin toukokuussa uuden blogin nimeltä Hanttikortit. Hanttikorteissa käyn läpi noin 201 lempiartistini hienoimpia biisejä videonäytteiden kera. Sijalla #134 on Twisted Sisterin Burn In Hell. Lukekoon ken uskaltaa.

Tim Dog: Penicillin On Wax (1991)

Penicillin On Wax lasketaan hip hopin historian legendaarisimpien dissauslevyjen joukkoon - toki yksittäisiä joihinkin artisteihin kohdistuneita dissauskappaleita oli rapin alkuajoista asti esitetty battleissa ja levytettykin lukemattomia määriä. Kool Moe Deen ja LL Cool J:n välinen kuuluisa vuoropuhelu oli myös käyty aikaisemmin. Kokonainen albumillinen raivoamista oli kuitenkin harvinaisempi tapaus. "Rajuillakin" albumeilla oli useimmiten myös naisyleisölle suunnattuja rap-balladeja. Nyt ei.

New Yorkin Bronxista kotoisin oleva rapperi Timothy Blair alias Tim Dog aloitti levytysuransa vierailemalla Ultramagnetic MC's -ryhmän Traveling At The Speed of Thought -12" singlen b-puolen kappaleella A Chorus Line (1989).

UMC's -LP:tä Critical Beatdown (1988) pidetään rapin new schoolin klassikkona, mikä vaikutti mm. Public Enemyä tuottaneen Bomb Squadin tyyliin. UMC's oli edelläkävijä sämplejen käytössä, ja sen yhdestä MC:stä, Keith Thorntonista alias Kool Keithistä tuli myöhemmin yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä rappereista.



UMC's:n Ced Geen tuottama Tim Dogin ensimmäinen soolosingle Fuck Compton rakentui A Chorus Linen instrumentaaliversion päälle. N.W.A:n ja USA:n länsirannikon gangsta rapin nousu rap-median ja diggareiden kiinnostuksen keskipisteeksi otti Dogia niin sanotusti pattiin.

Comptonia kotipaikkanaan mainostaneet keskiluokkaiset electrobändi World Class Wreckin' Crun ex-jäsenet Dr Dre ja DJ Yella (levynkannen kuvassa keskellä) olivat Dogin mielestä pelkkää paperia oikeisiin gangstereihin tai Bronxin todellisiin kadun kasvatteihin verrattuna.

Fuck Comptonilla hyökkäyksen kohteiksi joutuivat N.W.A:n Dre, Eazy-E ja MC Ren sekä Dren Death Row -merkin hip hop-/ r&b-laulajatar Michel'le.



Dissauksellaan Tim Dog tuli aloittaneeksi idän ja lännen rappereiden välisen sanasodan, mikä myöhemmin eskaloitui kuolonuhrejakin vaatineeksi tulitaisteluksi. N.W.A:n vanavedessä gangsta rapin aallonharjalle noussut Compton's Most Wanted vastasi Dogin purkaukseen kolmannen albuminsa Music to Driveby (1992) kappaleella Who's Fuckin' Who.



Dr Dre ei itse reagoinut Tim Dogin hyökkäykseen, sillä hänellä oli riittävästi tekemistä N.W.A:n hajoamisessa ja ex-yhtyekumppani Eazy-E:n kanssa tapahtuneesta välirikosta selviytymisessä. The Chronic -klassikon (1992) Fuck Wit Dre Day -biisillä (video 1993) Tim Dog -tapausta sivusi Dren silloinen suojatti Snoop Doggy Dogg.



Videon saamasta maailmanlaajuisesta huomiosta riemastuivat sekä Eazy-E että Tim Dog, ja seuranneilla levytyksillä koston kierre jatkui. Herkullisesta aiheesta huolimatta palataan kuitenkin tämänkertaisen albumin murinan pariin.

Penicillin On Wax -albumi on tunnin mittainen adrenaliinipurkaus länsirannikon hip hop -artisteja ja myös itärannikon kaupallisia mainstream-rappereita kohtaan. Neljäntoista täysimittaisen biisin lisäksi levyllä on vielä kuusi lyhyempää sketsiä. Löysin cd:n noin vuosi julkaisun jälkeen Anttilan alelaarista, ja koska sitä on rahdattu maahamme suuret määrät, levyä näkyy välillä kirppareillakin. Viihdyttävämpää hardcore rap -levyä saa hakea, joten älä epäröi, kun kohdalle sattuu.

Intro käynnistää levyn ja tekee homman selväksi. Dog valjastaa N.W.A:n Kamurshol -skitissä (1990) käyttämän biitin omaan käyttöönsä: "I stole your beat and made it better, to show the whole world that you ain't nothing but a bunch of pussies!" Alla vertailun vuoksi N.W.A:n versio.





Clyde Stubblefieldin James Brownin Funky Drummer -kappaleella (1969) soittamaa rumpubreikkiä ovat sämplänneet lukemattomat artistit. Low Down Nigga on melko mielikuvitukseton välipala.



Fuck Compton singlen jälkeen albumilla on DJ Quik Beat Down -niminen sketsi, missä sananmukaisesti piestään DJ Quikia. Sitä seuraavaan Talking Headsin Once In A Lifetime -klassikkobiisiä sämpläävään Step To Me -biisiin sisältyy N.W.A -panettelujen lisäksi kuolematon säe "DJ Quik he can suck my dick" ("peace to Ice Cube, peace to Ice-T" -kohdan jälkeen, videolla valitettavasti hieman sensuroituna muiden rumien puheiden tavoin).



90-luvun alussa huippusuosittu MC ja tuottaja DJ Quik lienee Dr Dren jälkeen toiseksi tunnetuin comptomilaisartisti. Mies vastasi Dogin heittämään haasteeseen toisen albuminsa päätösraidalla Tha Last Word ja singlellä Way 2 Fonky (1992).



Herkullisella Yo! MTV Raps -ohjelmasta napatulla haastattelu + livepätkällä Tim Dog Panee N.W.A:ta halvalla ja promotoi Step To Me -singlelohkaisuaan. Singlen radioille tarkoitetun version b-puolella oli muuten ensisinglestä siistitty "Cee Lo Green -versio" Forget Compton.



Penicillin On Waxin kolmannesta singlestä Bronx Nigga lienee olemassa jonkinlainen promovideo, mutta ihan täyttä varmuutta minulla ei siitä ole. Kappaleen taustalle on sämplätty Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuvan (1997) ikimuistoiseen alkukohtaukseen myöhemmin päätynyttä Bobby Womackin tekemää Across 110th Street -blaxploitaatioleffan (1972) nimibiisiä.



Seuraavaa svengaavaa kappaletta You Ain't Shit ei valitettavasti löytynyt tähän hätään Youtubesta. Kappaleella hyökätään heikkoja mainstream-räppäreitä Kwamea, Kid 'N Playta ja MC Hammeria vastaan.

Discogs ei tunne I Ain't Takin' No Shorts -singleä, mutta sellainen on ilmeisesti julkaistu promokäyttöön. Dogin flow on hyvin lähellä Public Enemyn Chuck D:tä ja biisin rokkaava tausta juuri julkaistun PE:n Apocalypse 91... The Enemy Strikes Black -albumin tyylinen.



Rufus Thomasin Do The Funky Penquinia (1971) sämpläävällä I'll Wax Anybody -biisillä Dog dissaa mm. Monie Lovea.



Tähän väliin sijoittuu sketsi Michel'le Conversation, missä Fuck Compton -videolla esiintynyt Death Row:n suojatti syyttää Dogia ensin itseään ja muita naisia epäkunnioittavista puheista, mutta kääntyy lopuksi Tim Dogin kannattajaksi.

Can't Fuck Around -biisi on hyvää, kulkevaa Dog-peruskamaa.



Mukaansatempaavalla mutta varmasti mielipiteitä jakavalla Dogs Gonna Getcha -raidalla Dogilla keittää yli. Mies HUUTAA ja HUUTAA ja HUUTAA ja myös KARJUU. Erittäin viihdyttävä ja monia varmasti erittäin ärsyttävä biisi. Kuunnelkaa ja muodostakaa oma mielipiteenne.



Fuck Compton -singlen b-puolella julkaistun Goin' Wild In The Penile -biisin alussa Dog pääsee linnasta, minne on joutunut hoideltuaan "yhden tyypin Comptonista". Penile on tietysti jorma.



Seuraavankin biisin nimessä on jorma. Get Off The Dick -kappaleessa räpperin ympärillä parveilevat onnenonkija-naiset kilpailevat siitä. Ice Cubekaan ei ole kyennyt tiivistämään aihetta paremmin.



Kool Keithin kanssa äänitetyllä I Ain't Havin' It -kappaleella Dog panee hittiräppärit, kukkaisrapin ja Vanilla Icen järjestykseen.



Patriotic Pimp on mukavasti svengaavaa täytekamaa, ei sen enempää.



Albumin lopusta löytyy yllättäen rap-balladi, mutta hardcore-sellainen. Dogin Kool Keithin kanssa räppäämä Secret Fantasies (oikeaa Sexual Fantasies -nimeä ei ole uskallettu painaa levyn kanteen) paljastaa Dogin ja Keithin kuvitellut kohtaamiset r&b-kaunotar Pebblesin ja En Vogue -yhtyeen kanssa. Tuhmaa hauskaa piisaa kuin Blowflyn levyillä.



Tim Dogin seuraavan Do or Die -albumin (1993) jälkeen Dog ja Keith yhdistivät voimansa Ultra-duoksi, mikä julkaisi vuonna 1996 albumin Big Time. 2000-luvulla Dog on julkaissut kaksi soololevyä, mutta hänen tuorein Project X -yhteistyöprojektinsa (2008) Keithin kanssa hautautui Dogin luottokorttipetoksista käymien oikeudenkäyntien vuoksi.

Klaatu: Magentalane (1981)

Kanadalaiset basisti-kitaristi-vokalisti John Woloshuck ja kosketinsoittaja-kitaristi-vokalisti Dee Long perustivat proge- / art rock- / power pop-duo Klaatun Torontossa vuonna 1973. Nimi napattiin Robert Wisen ohjaaman scifi-klassikkoleffan The Day The Earth Stood Still (1951) päähenkilöltä.



Vuosina 1973-1975 yhtye julkaisi tukun singlejä, joista kahden ensimmäisen jälkeen mukaan liittynyt rumpali Terry Draper täydensi Klaatun trioksi. Kolmas single California Jam (1974) nousi Kanadan singlelistalle ja yhtye esiintyi myös Kanadan televisiossa. Neljännen singlen jälkeen bändi onnistui tekemään levytyssopimuksen Capitolin kanssa ja singlebiisit äänitettiin uudestaan esikoisalbumille 3:47 ET tai yksinkertaisesti vain Klaatu (1976).

Esikois-LP:n kansista ei löytynyt soittajista mitään tietoja, edes nimiä tai kuvia,ja bändi esiintyi täysin anonyymina. Aiemmilla singlejulkaisuilla joko Longin tai Woloshuckin ja bändin ulkopuolisen biisintekijän Dino Tomen nimiin kreditoidut biisit oli nyt merkitty koko bändin tekemiksi. Bändin musiikki kuulosti etäisesti The Beatlesilta, ja helmikuussa 1977 Providence Journal -lehden kriitikko arveli, että ehkä Beatles olisi Klaatu-projektin takana. Beatles-fanit menivät halpaan ja löysivät lisätodisteita.

Klaatu oli esiintynyt rumpali Ringo Starrin soololevyn Goodnight Viennan (1974) kannessa. Seuranneen levymyynnin piristymisen (pian myös The Carpentersin coveroima Calling Occupants of Interplanetary Craft -hitti) takia Capitol lisäsi vettä huhumyllyyn, ja piti Klaatun jäsenten henkilöllisyydet pimennossa. Yhtye itse oli samaan aikaan levyttämässä Hope-kakkosalbumiaan (1977) Englannissa.

Vaikka Klaatun Beatles-yhteydet osoitettiin kappaleiden virallisten tekijänoikeustietojen perusteella vääriksi, väitteet jäivät sitkeästi ihmisten mieleen vuosikausiksi. Vielä kolmannella Sir Army Suit-albumillakaan (1978) biisien soittajista tai tekijöistä ei paljastettu mitään tietoja. Klaatu ei myöskään keikkaillut. Viimeisellä Capitol-albumillaan Endangered Species (1980) yhtye menetti lopulta projektin hallinnan ulkopuolisen tuottajan ja sessiomuusikoiden käsiin. Bändin jäsenten nimet ja biisintekijät sentään paljastettiin.

Koska neljäs pitkäsoitto floppasi pahasti, ei Klaatun viimeistä Magentalane-albumia julkaistu lainkaan USA:ssa. Kanadalainen painos sen sijaan löytyi pilkkahintaan Kane Recordsin viimetalvisesta poistomyynnistä. Magentalanen ilmestyessä lokakuussa 1981 John Lennonin murhasta oli kulunut jo melkein vuosi, eikä sitkeinkään salaliittoteorioitsija ei enää luullut Klaatua Beatlesiksi. Mutta ehkäpä Klaatun ero Beatlesiin olikin se, ettei Lennon ollut alunperinkään mukana triossa...

Albumin avauskappale, Woloshuckin yksinään säveltämä ja sanoittama A Million Miles Away on tarttuvamelodinen ja tanssittavarytminen, sokerisen laulusuorituksensa ansiosta lähes purkkapopmainen biisi. Kappaleessa on Electric Light Orchestran mieleen tuova jousisovitus ja c-osa. Tämä olisi voinut olla hitti.



Woloshuckin The Love of A Woman on The Bee Geesin keskitempoisten biisien tavoin kevyesti funkahtava soft rock -kappale. Mieleen tulee vähän Gibbin veljesten pari vuotta aikaisemmin Rare Earthille tekemä Warm Ride (1978).



Woloshuckin ja Dino Tomen rouheasti liikkelle lähtevä Blue Smoke on perus- tai jopa lähes southernrockmainen kappale, mutta mukana helähtävä sitari, brassit ja jopa väliin sijoitettu kellopeliosio sotkevat palettia sopivasti.



Woloshuckin I Don't Wanna Go Home voisi olla Paul McCartneyn täytebiisi, leppoisa ja hyvin sovitettu ralli - ei kuitenkaan mitään sen kummempaa.



Woloshuckin ja Terry Draperin yhteistyönä syntynyt a-puolen päätösbiisi December Dream on vähän ELO:n alkuvuosista muistuttava mahtipontinen balladi.



Woloshuckin ja Tomen tekemä albumin nimikappale on beatlesmainen, edetessään kivasti kasvava, huoleton psych pop -biisi.



Ensimmäisellä Dee Long -tuotoksella At The End of The Rainbow Long yhtyy vokaaleihin Woloshuckin kanssa. Woloshuckin laulusoundissa on aavistus sekä Nick Lowea että Paul Carrackia. Melodisessa kitarasoolossa on kiva progemainen sointi.



Woloshuckin ja Tomen Mrs. Toad's Cookies on leppoisa brittipsykedeliahenkinen lastenlaulu.



Longin toinen biisi, välillä utuisessa falsetissa leijaileva Maybe I'll Move To Mars on paluuta Klaatun ensimmäisen levyn scifi-tunnelmiin. Biisin tyyli muuttuu c-osassa mahtipontiseksi, jopa Sparks-tyyliin vauhdikkaaksi kabaree-iloitteluksi - vain vaihtuakseen uudelleen kertosäkeen utuiluksi.



Woloshuckin ja Tomen Magentalane (... It Feels So Good) on albumin rallatteleva outro.



Levy-yhtiön kanssa tekemänsä sopimukset täyttääkseen Klaatu aloitti keikkailun marraskuussa 1981 promotakseen Magentalane-albumia. Jotta livesoundi saatiin paremmin vastaamaan levyjä, kokoonpanoon otettiin kolme uutta jäsentä. Keikkailua karsastanut Long erosi Klaatusta huhtikuussa 1982 ja koko bändi lopetti virallisesti toimintansa seuraavan kesän lopussa.

Vuonna 1988 Klaatu-trio äänitti George Martinin studiolla vain Saksassa julkaistun singlen Woman. Trio kokoontui vuonna 2005 Torontossa kuuden biisin akustiselle keikalle. I Don't Wanna Go Home, Magentalane ja At The End of The Rainbow sisältyivät kuuden biisin settiin, mutta en onnistunut löytämään livenäytteitä Youtubesta. Postauksen lopuksi niiden sijaan Woman.