Carpenters: Made in America (1981)

Karen Carpenterin menehtyi anoreksian komplikaatioihin helmikuussa 1983, mutta hänen veljensä Richard Carpenter jatkoi duon materiaalin julkaisemista vielä useamman albumin ajan. Ristiriitaisia tunteita herättävä Made in America jäi kuitenkin Carpenters-duon viimeiseksi yhteiseksi albumiksi.

Koska vuonna 1978 ilmestynyttä joulualbumia ei tässä lasketa varsinaiseksi uutta materiaalia sisältäneeksi studioalbumiksi, edellisen Passage-levyn (1977) ilmestymisestä ehti kulua jo neljä vuotta, mikä oli tuohon aikaan todella pitkä tauko. Carpenters oli tipahtanut 70-luvun puolivälissä disco-kelkasta, eikä Passage hyvin ajoitetusta Klaatu-coveroinnista (Calling Occupants of Interplanetary Craft edelsi Steven Spielbergin Kolmannen asteen yhteys -hittileffan ensi-iltaa kuukaudella) huolimatta onnistunut kääntämään suosion laskusuhdannetta.

Made in Americaa edelsi vielä Karenin ja Richardin henkilökohtaisten kriisien kausi. Richard oli Quaalude-riippuvuutensa takia työkyvytön, hakeutui hoitoon tammikuussa 1979 ja toipui loppuvuoden ajan. Anoreksiasta kärsineellä Karenilla ei sitä vastoin ollut mitään halukkuutta parantumiseen, vaan hän käytti tauon 1979-1980 oman soolodebyyttinsä äänittämiseen tuottaja Phil Ramonen kanssa New Yorkissa.

Valmis sooloalbumi sai levy-yhtiö A&M:n pomoilta Herb Alpertilta ja Jerry Mossilta sekä duon urasta mustasukkaiselta Richardilta jäätävän vastaanoton. Karen oli käyttänyt levyntekoon 400 000 dollaria omaa rahaansa ja tapaus jäi jäytämään sisarusten välejä Karenin kuolemaan asti. Karen Carpenter -albumi julkaistiin vasta 1996, mutta Richard remiksasi sen neljä raitaa vuonna 1989 julkaisemalleen Carpenters-albumille Lovelines.

Jäädytetyn soolouran jälkeen duo teki ABC-yhtiölle viimeisen tv-spesiaalinsa. ABC oli tyytymätön sketsien puuttumiseen, mutta sisaruksilta taisivat olla vitsit vähissä. Karen meni suureellisesti naimisiin kiinteistönvälittäjä Tom Burnsin kanssa, ja onnistui saamaan osan painostaan takaisin. Kuherruskuukausi sujui hyvin, mutta avioliitto osoittautui fiaskoksi.

Kesäkuussa 1981 julkaistu Made in America oli comeback-levy, mikä palautti duon takaisin 70-luvun alkuvuosien taiteelliselle tasolle. Kaupallisesti levy menestyi keskinkertaisesti, mikä tarkoitti Passagen myyntilukuja = brittilistalla sama hyvä kahdestoista sija. Platinalevymyynneistä jäätiin selvästi, eikä kultalevyä herunut Karenin elinaikana.

Avausraita Those Good Old Dreams irroitettiin levyltä sen kolmanneksi/neljänneksi singleksi. Laskutavassa on pientä klappia, minkä pyrin selvittämään alempana. Biisi on toinen albumilta löytyvä Richardin sävellys ja Spectrum-yhtyeen ajoista asti sidekickinä toimineen John Bettisin pericarpentersmaiseen lapsuuden nostalgiaan nojautuva sanoitus. USA:n singlelistalla irtosi 63. sija.



Tässä vielä vaihtoehtoinen promovideo kappaleesta, josta pidän kuuntelu kuuntelulta enemmän. Made in America -albumin kappaleet eivät ole niin kuluneita kuin 70-luvun suosituimmat Carpenters-hitit. Karenin traagisen kohtalon vääjäämätön läheneminen tuo kaihoisiin sävelmiin ja sanoituksiin hirvittäviä lisäväristyksiä, mitkä tuntuvat voivan murentaa söpönä kiiltävän peilipinnan sirpaleiksi minä hetkenä tahansa.



Albumin tuoreeltaan coveroitu Strength Of A Woman on Hot-triossa 70-luvun lopulla laulaneen Juanita Curielin balladi. Alkuperäisversion oli vuotta aikaisemmin levyttänyt jazz-huilisti Hubert Lawsin sisko, soul-laulajatar Eloise Laws.



Levyn toiseksi/kolmanneksi singleksi irroitettiin vauhdikas (Want You) Back In My Life Again. Kappale kulkee rytmeineen fonisooloineen kaikkineen soft rock- / light disco -hittimuotissa täysin ajan hermolla. Single ei kuitenkaan puhutellut yhtyeen vanhoillista kuuntelijaryhmää, sillä noste USA:n listalla ei riittänyt 72. sijaa korkeammalle. Biisin jälkeen nähtävässä haastattelussa Karen ja uransa huipulla ollut Olivia Newton-John kertovat yhteisestä purjehdusretkestään.



Tahdon kerran vielä takaisin elämääsi, nyt brasilialaisen tv-yleisön edessä. Biisin säveltäjä, Young Girl -hitistään (1967) tunnetun Garry Puckett & Union Gap -bändin basistina aloittanut Kerry Chater on julkaissut yhden sooloalbumin (1978) ja urakoinut pitkän uran lauluntekijänä kulissien takana.



Monien Carpenters-hittien takaa löytyvän A&M:n hovisäveltäjä Roger Nicholsin When You've Got It on duolle tyypillinen optimistinen balladi, minkä taakse tuntuu kätkeytyvän pohjattomasti surua ja kärsimystä. Biisi on kaikessa makaaberiudessaan jälleen erittäin onnistunut esitys.



Levyn a-puoliskon päättää Burt Bacharachin ja Carole Bayer Sagerin havahduttava Somebody's Been Lyin', mikä viittaa tahattoman osuvasti Karenin murtumassa olevaan avioliittoon, sisarusten väliseen muuhun kuin ammatilliseen suhteeseen ja duon vanhan fanikannan uskollisuuteen. Biisi julkaistiin myös (Want You) Back In My Life Again -seiskan b-puolella.



Albumia kolme vuotta edeltänyt ja USA:n singlelistan sijalla 68 flopannut single I Believe You saa Made in Americalla uuden tilaisuuden b-puolen avaajana. Biisi on tavallaan albumin ensimmäinen singlelohkaisu, ja sekoittaa näin singlelohkaisujen loogista järjestystä. Alunperin soul-laulajatar Dorothy Mooren toiselle albumilleen vuonna 1977 levyttämä hieno balladi on kuin tuulahdus menneisyydestä ja soundillisesti hieman irrallaan kokonaisuudesta.



Albumin ensimmäinen "oikea" singlelohkaisu oli Touch Me When We're Dancing, studioyhtye Baman pikkuhitti vuodelta 1979. Kappale oli Carpentersin viimeinen Top-20 -hitti, sijoitus 16. USA:n singlelistalla. On arvioitu, että singlen verrattain vaatimattomaan myyntiin vaikutti sen rohkea nimi. Carpentersin core fanbase - seniorit, perheenäidit ja alle teini-ikäiset lapset - ei rohjennut pyytää levydiileriltään tuon nimistä pikkulevyä. Jälkikäteen ajateltuna biisi oli vain yksinkertaisesti liian pliisu ja virhevalinta comeback-singleksi.



Those Good Old Dreams -seiskan b-puolellekin laitettu lauluntekijä Randy Handleyn When It's Gone (It's Just Gone) on countryhenkisen pedal steelin maustama balladi, jonka lyriikat jälleen kerran enteilevät väistämätöntä loppua.



Levyn viimeisenä singlepoimintona julkaistiin alunperin The Marvelettes -tyttöyhtyeen vuonna 1962 levyttämä rock'n'roll-/r&b-jumputus Beechwood 4-5789. Vaikka Richard päätti yleensä versioitavista biiseistä diktatorisesti, oli biisivalinta tällä kertaa täysin Karenin. Coverointi tuntui Karenista hyvältä idealta, sillä Carpenters-versio saman bändin Please, Mr. Postman -biisistä oli noussut listaykköseksi vuonna 1975. Biisistä kuvattiin Happy Days -televisiosarjan henkinen musiikkivideo.



Beechwood 4-5789 -single julkaistiin Karenin 32-vuotissyntymäpäivänä 2.3.1982. Seiska kipusi USA:n singlelistan sijalle 74. Uudessa Seelannissa single nousi peräti kymmenenneksi. Tässä vielä playback-taltiointi saksalaiselta tv-kanavalta. Karen on jo niin riutunut, että pahaa tekee.



Albumin päättää Richardin sisarensa ja Bettisin ystävänsä Karenin häihin tekemä kappale Because We Are In Love (The Wedding Song). We've Only Just Begun -kappaleella alkaneen saagan lopullinen päätösosa esitettiin häissä 31.8.1980 ensimmäistä kertaa julkisesti. Kappale päätyi vielä Touch Me When We're Dancing -singlen b-puolelle. Kaikki päättyi kyyneliin jo vuoden 1981 lopussa.



Vuonna 1982 saamansa psykiatrisen hoidon ohella Karen söi valtavat määrät lääkkeitä. Aineenvaihduntaa kiihdyttävien pillereiden ja laksatiivien yliannostus heikensi Karenin sydämen toimintakykyä. Vuoden 1983 alussa hän oli jo innokas aloittamaan uudelleen studiotyöskentelyn, mutta kuoli äkilliseen sydämen pysähdykseen 4.2.1983.

Todd Rundgren: Runt. The Ballad of Todd Rundgren (1971)

Nazz-yhtyeensä hajoamisen jälkeen Todd Rundgren keskittyi muiden artistien tuottamiseen Bearsville-studioilla New Yorkissa. Mieli paloi kuitenkin omankin musiikin tekemiseen. Esikoinen Runt (1970) oli tavallaan Runt-nimisen bändin albumi, ja sellaisena suoraa jatkoa Nazzin musiikille.

Runtin keltanokkaiset jäsenet rumpali Hunt Sales (s. 1954) ja basisti Tony Sales (s. 1951, eli kolme vuotta Rundgrenia nuorempi), olivat komedianäyttelijä Soapy Salesin poikia. Veljekset nauttivat vauhdikkaan hard rockin soittamisesta, mutta hyljeksivät Rundgrenin balladeja.

Vaikka Runt-nimi on sekaannuksen aiheuttamiseksi edelleen läsnä, kesäkuussa 1971 ilmestynyt Runt. Ballad of Todd Rundgren on jo selkeästi soololevy. Tony Sales soittaa edelleen bassoa, mutta Hunt on mukana vain kahdella kappaleella. Biisit ovat pääosin rauhallisempia, lähempänä Rundgrenin tavoittelemaa pehmeää tyyliä. Laura Nyron ja Carole Kingin aikalaisvaikutus kuuluu selvästi.

Oman 2000-luvun puolella Tukholmasta ostamani jenkkiversion kannet kärsivät ringwearista, mutta itse vinyyliä ei ole juurikaan soitettu. Myyjällä oli laatikossaan USA:sta Eurooppaan kärrättyjä albumeita kokonainen pinkka, joiden kannet olivat yli kolmekymmentä vuotta hanganneet toisiaan vasten jossain varastossa.

Albumin kansikuva on itseironinen kommentti Rundgrenin ryhtymisestä loppuelämäkseen Billy Joelin kaltaiseksi balladilaulajaksi. Sparksin taiteellisempi puolisko Ron Mael suunnitteli aukeavien kansien sisäpuoliskon. Rundgren oli tuottanut tammikuussa 1971 julkaistun, tuolloin vielä Halfnelson-nimellä kulkeneen yhtyeen esikoislevyn.

Mitä yhteistä sitten on Hanttikortit-blogissa käsittelemälläni EPMD-biisillä Strictly Business ja Runt. The Ballad of Todd Rundgren -albumilla? Eipä olisi tullut heti mieleen: yhdistävä tekijä on rumpali Norman D. Smart, joka soitti puolellatoista ensimmäisellä Mountain-albumilla, ja siis myös EPMD:n Woodstockista sämpläämällä pätkällä.

Mountainin jälkeen Smart liittyi country rock -bändi The Great Speckled Birdiin, jonka esikoisalbumin tuottajaksi Rundgren rekrytoitiin 1970. Lounastauoilla Rundgren demosi kappaleita Runt. The Ballad of Todd Rundgren -levylle, ja Smart soitti rumpuja. Lopullisella albumilla Smart soittaa seitsemällä kappaleella.

Nopeampitempoisesta Long Flowing Robe -kappaleesta harkittiin singleä, ja sellainen tavallaan saatiinkin albumin toisen singlelohkaisun myötä. Biisin sisältävä single on kyllä erittäin harvinainen.



The Beach Boysin rauhallisia kappaleita muistuttava kakkosraita, "nimibiisi" The Ballad (Danny and Jean) näyttää avausraitaa paremmin suuntaa albumin tyylille. Rundgren soittaa raidalla myös pätkän talk boxia; levynkannessa instrumentti kulkee nimellä Waldo the Singing Guitar.



The Ballad (Danny and Jean) -biisin simppeli 'kitara ja mies' -live on vuodelta 1987.



Tukevakomppinen ja kitarasooloilua sisältävä rock Bleeding poikkeaa albumin yleislinjasta.



Lumoavan kaunis, pelkällä pianolla säestetty Wailing Wall on levyn parhaita kappaleita. Rundgren vastaa albumilla kitaroiden lisäksi myös kaikista lauluharmonioista ja kosketinsoittimista.



Countrybiisi The Range War edustaa Rundgrenin mustaa huumoria. Rundgren sanoi tavoitelleensa kappaleeseen samanlaista tunnelmaa, mitä oli kokenut äänittämissään The Bandin Stage Fright -albumisessioissa touko-kesäkuussa 1970. Rundgren oli vihannut jokaista hetkeä ja The Bandin edustamaa hilbillymusiikkia, mutta oli oppinut kärsivällisyyttä ja ansainnut samalla hitusen kunnioitusta Bearsville-levymerkin pomolta Albert Grossmanilta.



Vuonna 1978 the Bottom Line -klubilla New Yorkissa taltioidulla livellä rumpuja soittaa Smart. Snadisti glam Todd sanoo videolla jotain vitsikästä John Denveristä. Rundgrenilta ilmestyi vuonna 1978 retrospektiivinen livetupla Back to the Bars, mikä äänitettiin osaksi samalla klubilla. Livelevyn The Range War -versiolla vierailee Spencer Davis.



Levypuoliskon päättää aikaansa edellä oleva, vitsikkäästi sanoitettu soft rock Chain Letter, jonka lopun paisuteltu luuppi jää hienosti junnaamaan paikalleen.



Toisen levypuoliskon aloittaa A Long Time, A Long Way To Go. Kappaleesta julkaistiin albumin toinen single, mikä viipyi USA:n singlelistalla vaivoin kaksi viikkoa, yltäen vain sijalle 92. Osalla painoksesta oli levyprässäämön mokan takia etiketistä huolimatta a-puolella kappale Long Flowing Robe, joten singlejulkaisu saatiin tavallaan siitäkin biisistä. Siihen aikaan virhepainoksia ei keräilty, joten suurin osa virheellisistä singleistä hävitettiin.



Bostonin halki virtaavaan Charles-jokeen viittaava verkkaisesti käynnistyvä itsemurhaviesti Boat On The Charles kertoo Rundgrenin Nazzia edeltäneistä kovista nuoruusajoista Woody's Truck Blues Bandissa. Rundgren soittaa muiden instrumenttiensa ohella kappaleella myös saksofonia. Tällä biisillä Hunt Sales vierailee kongarummuissa.



Jazz rock -rumpali John Guerinin sekä Elviksen ja The Doorsin sessiobasisti Jerry Scheffin vahvistamasta Be Nice To Me -biisistä tulee jälleen mieleen Beach Boysin slovariosasto. Kappaleesta lohkaistiin huhtikuussa 1971 albumin ennakkomaistiaisiksi single, mikä roikkui USA:n singlelistan häntäpäässä viisi viikkoa. Korkeimmaksi sijoitukseksi jäi 71.



Hienoa sinisilmäsoulbiisiä Hope I'm Around oli suunniteltu alunperin Runt-albumille. Guerin ja Scheff soittavat myös tällä kappaleella.



Rokkaava Parole kuulostaa edellistä kappaletta enemmän Runtin ylijäämämateriaalilta. Biisi on levyn ainoa, millä Salesin veljesten komppiryhmä yhdessä vastaa rytmipuolesta. Kappale julkaistiin myös A Long Time, A Long Way To Go -singlen b-puolella.



Pianoballadi Remember Me on Rundgrenin lauluharmonioillaan kuorruttama kaunis outro.



Runt. The Ballad of Todd Rundgren sai kriitikoilta positiivisen vastaanoton, mutta myi julkaisuajankohtanaan ilman radiosoittoon kelpuutettua hittikappaletta vain 15 000 kappaletta, mikä on koko Rundgrenin uran pohjanoteeraus.

Albumiaan promotoidakseen Rungren kokosi uuden Runt-kokoonpanon edellisessäkin keikka-Runtissa soittaneen kosketinsoittajan Mark "Moogy" Klingmanin avustuksella. Klingman oli saanut yhden kappaleensa mukaan Brethren-nimisen country rock -bändin toiselle albumille. Hän pyysi yhtyeen kitaristi Tommy Cosgrovea ja basisti Stu Woodsia Runtiin. Albumilla soittanut N.D. Smart tuli rumpaliksi. Ensimmäiseen Runtiin verrattuna bändi oli monipuolinen ja ammattitaitoinen. Uusien jäsenten henkilökemiat vain eivät natsanneet Rundgrenin kanssa. Runt teki muutamia keikkoja ja äänitti kotikaupunkinsa Philadelphian Sigma Sound Studiolla radioshown.

Rundgrenin uran alkutaipale sekä tuottajana että artistina jatkui tämän albumin jälkeen taiteellisesti korkealla tasolla. Seuraava 2LP Something/Anything? (1972) osoittautui sitten uran suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi.

Salesin veljekset nousivat myöhemmin pintaan Iggy Popin säestäjinä ja Tin Machine -yhtyeen jäseninä. Veljekset hakeutuivat 2000-luvulla Myspace (R.I.P.) -kavereikseni ehkä nettiin tallentamieni soittolistojen perusteella.

Bran Van 3000: Discosis (2001)

Montrealissa majapaikkaa pitävän Bran Van 3000 -kollektiivin eli BV3:n perustajat James Di Salvio ja E.P. Bergen lyöttäytyivät yhteen vuonna 1994 New Yorkissa. Miesten ensimmäiset musiikilliset yhteistyöt päätyivät ranskankielisen laulajan Jean Leloupin Le Dome -albumille (1996). Leloupin kanssa äänitetty Forest-biisi julkaistiin ensimmäisellä BV3-albumilla Glee (1997), jolle sisältyi myös bändin kansainvälisesti menestynein hitti Drinking In LA.

Tuon biisin useimmat ovat kuulleetkin, mutta mitä ihmettä Bran Van 3000:lle sitten tapahtui? Kesäkuussa 2001 julkaistiin erinomainen Discosis-albumi, jota täkäläisetkin levykaupat ottivat reilusti myyntiin mainitun hitin lupaavan menekin perusteella. Levyä myytiin kuin leipää nykyään - eli aika vähän - ja ostin oman tyylikäskantisen tuplavinyylini pilkkahintaan Stupidon poistolaatikosta.

Discosis on aikamoinen sekametelisoppa, runsaiden artistivierailujen ansiosta itse asiassa hyvin tyylikäs kokoelmalevy. Genrejä miksailtiin saman biisinkin sisällä reippaasti. Aikana, jolloin dancemusiikin pienimpiäkin mikrogenrejä arvioitiin musalehdissä omilla arviopalstoillaan, ei tällainen eklektisyys ollut ihan jokapäiväistä.

Levy käynnistyy tunnetuimmalla kappaleellaan. Curtis Mayfieldin Move On Up -soulhittiä estottamasti lainaileva Astounded -discobiisi on tuttu jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien, mutta sillä tuntuu olevan ikuinen tuoreustakuu. Vaikka biisiin on lainattu Move On Up -biisiä, ei Mayfieldin laulua ole sämplätty, vaan se on viimeinen ennen hänen kuolemaansa vuonna 1999 levytetty vokaaliosuus. Tuottajana häärii Di Salvion lisäksi The Cars -yhtyeen Ric Ocasek.



Albumin kakkosraita on E.P. Bergenin säveltämä Loop Me, yhtyeen naislaulajien Jayne Hillin ja Sarah Johnstonin hyräilemä kevyen kesäinen viihdesoul-kappale.



7 Seconds -duetostaan (1994) Neneh Cherryn kanssa tuttu, Afrikan suosituimmaksi laulajaksi mainittu senegalilainen Yossou N'Dour vierailee Discosis-levyllä kahdella biisillä. Ensimmäinen on kepeä semirap-rallattelu nimeltä Montréal.



A-puolen päättävä yhtyeen nimikappale BV3 on lyhyt, albumin julkaisijasta, Grand Royal -merkin perustaneesta Beastie Boysista muistuttava räppibiisi.

B-puolen avaava kreikkalaisjuurisen ranskalaisen Dimitri from Parisin tuottama albumin nimiraita on sekoitus funkia, housea, latinorytmejä, rock-kitaraa ja rap-legenda Big Daddy Kanen toustausta.



Seuraavaksi on vuorossa albumin toiseksi tunnetuin kappale, jamaikalaisen reggae-artisti Eek-A-Mousen fiittaama Go Shoppin´. Biisi päätyi myös Alfonso Cuarónin ohjaamaan suosittuun elokuvaan Y tu mamá también (suom. Ja äitiäs kans). Heti perään kuullaan skottilaislähtöisen Momus-kulttiartistin tulkinta samasta teemasta: More Shopping.



Summer Rosen ja Dizzy D:n räppäämää electro hip hoppia The Answer en valitettavasti löytänyt YT:sta. Albumin b-puolen päättää yhteistyökumppani Leloupin Jean Leloup's Dirty Talk.



Tähän väliin on ihan pakko tunkea Budweiser-mainos aiheesta (ei Discosis-albumilla).



Ja nyt takaisin Discosis-albumiin! C-puolen avaa oma lempibiisini, Sarah Johnstonin säveltämä Loaded. Biisi alkaa kauniisti, muuttuu räyhäkkääksi päihteitä ja tähteyttä ylistäväksi rokiksi mutatoituen lopulta Big Daddy Kanen räbäyttämäksi hip hop -biisiksi. Kreisiä!



Niinikään Sarah Johnstonin säveltämä ja laulama Speed sisältää levyversiossaan kätketyn Run-DMC -sämplen. Loppupuolella dubstarmaisen kaunis kappale kiihtyy adrenaliinia erittäväksi Sympathy For The Devil -huuteluksi. Laulajattarien epävireisyyden armottomasti paljastava comeback-live on tallenne Montreal Jazz -festivaaleilta vuodelta 2008. Paikan päällä oli seuraamassa vaatimattomat 180 000 henkeä.



C-puolen kolmosraidan Predictable laulaa Jayne Hill. Kevyt kitarapoppaus vaihtuu kolmen ja puolen minuutin kohdalla imeväksi discobiitiksi.



Yossou N'Dourin toinen fiittaus, isänmaan ylistys Senegal päättää albumin c-puoliskon.



Adam Chaki, Sarah Johnston, Jayne Hill ja Jean Leloup jakavat vokaaliosuudet albumin viimeisen puoliskon avaavalla pahaenteisesti leijuvalla Dare I Say -kappaleella.



D-puolen kakkosraita on dub-biisinä starttaava, lähes jonkinlaiseen nu metal -fuusioon päätyvä Stepchild. Pakistanilainen, vuonna 2007 sydänkohtaukseen kuollut laulaja Badar Ali Khan fiittaa.



Levyn loppupuolelle haudattu tarttuva kitarapop Love Cliché voisi Rivers Cuomon laulamana olla melkein peräisin kuukautta aikaisemmin ilmestyneeltä myös Ric Ocasekin tuottamalta vihreältä albumilta. Tämä on musiikillisesti vähän viihteellisempi kuin Weezer, mutta kaikessa nörttimäisyydessään ja "ranskalaisuudessaankin" kiihkeämpi biisi kuin Island In The Sun.



Albumin päättää Johnstonin sarkastinen/ironinen ja tietenkin hyvin anti-rock indie-itsetilitys Rock Star.



Grand Royal -lafka lopetti toimintansa pian Discosis-levyn julkaisun jälkeen, ja BV3:n ura kärsi tapahtuneesta. Vasta kuuden vuoden päästä pikkumerkillä julkaistu seuraava albumi Rosé ja viime vuonna ilmestynyt The Garden jätettiin vaille kansainvälistä huomiota.

Kool Moe Dee: Funke Funke Wisdom (1991)

Hyviä viileitä räppääjiä ovat ainakin Kool G Rap ja Kool Keith. Tietenkään ei sovi unohtaa L.L. Cool J:tä. The Fat Boys -yhtyeen Kool Rock-ski useimmiten unohdetaan. Muistetaan myös ensimmäinen hip hop -DJ, Jamaikalta Bronxiin muuttanut Kool Herc. Aikojen alussa oli tietenkin myöhemmin discoon ja soft rockiin suuntautunut basisti Robert "Kool" Bellin viileä jazzfunkbändi Kool & The Gang.

Kool Moe Dee (Mohandas "Moe" Dewese, s. 1962 Manhattan NY) on originaaleista originaalein Kool-niminen räpperi, ja hänen aurinkolasinsa genren ehdottomasti tyylikkäimmät. Mies oli mukana jo vuonna 1978 aloittaneessa, Enjoy- ja Sugar Hill -merkeille levyttäneessä The Treacherous Three -kokoonpanossa yhdessä LA Sunshinen, Special K:n ja DJ Easy Leen kanssa. The Treacherous Threen ensimmäinen levytys The New Rap Language ilmestyi Spoonie G:n Love Rap -singlen (1980) b-puolella.

Ensimmäinen soolosingle Turn It Up (1985) julkaistiin vielä Sugar Hill Recordsilla, mutta seuraavana vuonna Moe aloitti menestyksellisen yhteistyönsä Jive-levymerkin kanssa. Menestys huipentui How Ya Like Me Now -albumin (1987) platinamyyntiin.

Moen kesäkuussa 1991 ilmestynyttä neljättä sooloälpeetä Funke Funke Wisdom edelsi single God Made Me Funke, jolle ei herunut USA:n R&B-singlelistalla 44. sijaa parempaa menestystä. Se jätettiin pois albumilta, mutta funky jäi edelleen levyn kantavaksi teemaksi.

Albumin avaussingle Rise 'N' Shine nousi Billboardin rap-listan ykköseksi, mutta sitä ei noteerattu R&B-tilastoissa lainkaan. Public Enemy -tyyppistä julistavaa hip hoppia ei R&B-radioasemilla soitettu. PE:n Chuck D ja Boogie Down Productionsin KRS-1 fiittaavat keskinäisen hyväksyvän nyökkäilyn merkeissä. Videolta voi bongata myös ainakin Redhead Kingpinin ja Run-DMC:n tyyppejä.

Chuck D jää lähes statistiksi, kun Moe nappaa miehen aggressiivisen räppäystyylin itselleen. KRS-1 maustaa riimejään tyypillisillä raggamuffin-sävyillään. Kertosäkeen vuoropuhelussa funky-teema pitää: "ain't that funke / yeah, that's funke". Tänä päivänä video on erittäin nautittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, ja siitä tulee hyvä mieli.



Albumin toinen singlelohkaisu, Moen yhdessä new jack swing -pioneeri Teddy Rileyn kanssa tuottama How Kool Can One Blackman Be noteerattiin R&B-listan sijalla 49, eli alaspäin mentiin edelleen. Nimen piti olla enne, eli How Ya Like Me Now:n kaltaista hittiä oltiin hakemassa. Tulos on James Brownin Papa Don't Take No Mess -sämpleineen ja matalalla rekisterillä kulkevan räpäytyksen Ice-T -vaikutteineen erinomainen.



Kolmas single, Moen ja Rileyn tuottama Death Blow -pilkkalaulu jatkaa Moen ja L.L. Cool J:n välistä kuuluisaa levytettyä battlea. JB- ja L.L.-sämpleillä ryyditetyllä biisillä ja videolla Ladies Love laitetaan niin matalaksi, ettei hänen vannoutunut faninsakaan voi olla myhäilemättä Moen nerokkuudelle.



To The Beat Y'All -oodi old school hip hopille on Teddy Rileyn ainoa yksinään albumille tuottama varsinainen biisi. B-puolen avaavaa lyhyttä Mo' Better -instrumentaalia ei lasketa.



Sony Music Entertainment on suuressa viisaudessaan estänyt kuuden tämän albumin biisin youtube-latauksen "näyttämisen maassamme". Näiden joukossa on muiden muassa tyylikkään alavireinen minneapolis-funk I Like It Nasty ja kliseinen rock-rap Bad, Bad, Bad.

Rileyn ja Moen yhdessä tuottama vetävä nimikappale, JB:n Make It Funky -klassikkobiisiä sämpläävä Funke Wisdom youtubesta vielä sentään löytyy.



Moe on tuottanut albumille kaksi kappaletta yhdessä God Made Me Funke -singlelläkin mukana olleiden Keith Spencerin ja Dale Hoganin kanssa. Toinen biiseistä on nimeltään Poetic Justice, toinen Gangsta Boogie.



Hip hop -biiseissä paljon käytetty hokema on peräisin Chicago Gangsters -nimisen funkbändin Gangster Boogie -albumiraidalta (1975).



Vaikka albumin parhaat kappaleet kuulostavat nykykorvaan mahtavilta, Moe oli 29-vuotiaana (!) jo kelkasta putoamassa oleva veteraani ja Funke Funke Wisdom vanhanaikainen levy. Tukeutuminen JB-sämpleihin oli muutaman vuoden takaisesta maailmasta. Moen ja Jive-merkin yhteistyö loppui tähän albumiin. Moe julkaisi vielä vuonna 1994 Wrap-levymerkillä Interlude -nimisen huonosti menestyneen sooloalbumin. Myös The Treacherous Tree yritti comebackia samana vuonna ja samalla levymerkillä.

Kool Moe Dee on hiljattain ilmoittanut selvittäneensä, miltä lähes 50-vuotiaan räpäyttäjän comeback-levyn pitäisi kuulostaa. Tuloksia on odoteltu parin vuoden ajan. Patsastelu Redmanin Rockin' Wit Da Best -videolla on tuorein elonmerkki.

The Moody Blues: Long Distance Voyager (1981)

Yläasteella luokkakaverillani oli hifistelijä-isoveli, jonka kautta pikkuveikankin musiikkimausta oli muodostunut tavallisuudesta poikkeava. Uppo-oudot nimet jätïn suosiolla väliin, mutta tutustuin hänen järjestämissään kuuntelusessioissa ainakin Pink Floydin progressiivisiin klassikoihin, 10cc:n art rockiin ja The Moody Bluesin semihippien sinfoniseen rockiin.

Birminghamissa vuonna 1964 perustettu The Moody Blues aloitti uransa pääasiassa covereita soittavana rhythm & blues -bändinä. Go Now oli iso hitti, mutta vasta kitaristi Justin Haywardin ja basisti John Lodgen rekrytointi vuonna 1966 sekä totaalinen tyylinvaihdos vuonna 1967 sinetöivät menestyksellisen uran.

Ensimmäinen itse hankkimani The Moody Blues -levy oli Long Distance Voyager, millä bändi nousi USA:n albumilistan kärkipaikalle ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen. Puolet albumin biiseistä rakentuu löyhästi Voyager-teemalle. NASA:n kuulu Voyager 1 oli otsikoissa marraskuussa 1980 sen ohittaessa Saturnuksen. Avaruusluotain löytyy levyn kannesta taivaalta, v-kirjaimen alta.



Levyn ensimmäinen singlepoiminta Gemini Dream oli Haywardin ja Lodgen omista biisiaihioistaan rakentama, kovasti Electric Light Orchestran hittejä muistuttava rallatus. Se oli ensimmäinen The Moody Blues -levylle tallennettu Haywardin ja Lodgen yhteinen kappale. Miehet olivat kyllä levyttäneet yhdessä kaksi kimppabiisiä jo Blue Jays -albumille (1975) The Moody Bluesin sapattivuosina.

Biisin video oli ensimmäinen, millä soitti bändin uusi kosketinsoittaja, Octave-albumin kiertueelle kiinnitetty ex-Yes -jäsen Patrick Moraz. Morazin vakinaistaminen merkitsi pitkäaikaisen mellotronisti Mike Pinderin lopullista eroa bändistä. Kaliforniaan asettunut Pinder olisi halunnut jatkaa levyttämistä yhtyeen kanssa, mutta yhtye oli tyytyväinen Morazin palveluksiin ja halusi samalla modernisoida soundiaan.

Soundin muuttumiseen vaikutti jonkin verran myös uusi tuottaja Pip Williams, joka korvasi yhtyeen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, Tony Clarken. Williamsin ura alkoi 70-luvulla tuottaja Phil Wainmanin luottokitaristina muun muassa Sweetin varhaisilla levytyksillä.

Tuottajana Pip Williams tunnetaan lähinnä lukuisista Status Quo -albumeista, joita pidetään vähän liian siisteinä bändin itse tuottamiin rosoisempiin levyihin verrattuina. Williamsin panos ei tuonut Moodiesinkaan sliipattuun saundiin ainakaan rockaavuutta, vaan hän oli pikemminkin ammattitaitoinen jees-mies Morazin Yes-miehen rinnalla (vitsi).

USA:n singlelistan sijalle 12 nousseen Gemini Dream -singlen b-puolella oli huilisti Ray Thomasin kappale Painted Smile. Yksi The Moody Bluesin kultakauden vahvuuksista oli viisi biisintekijää, joiden ansiosta albumikokonaisuuksista tuli paitsi monipuolisia, myös vahvoja. Kenenkään ei tarvinnut hukata aikaansa täytemateriaalin parissa. Kahdeksankymmentäluvulla korporaatioiden tuloshakuisuus alkoi kuitenkin painaa päälle, ja hitintekijäksi osoittautuneen Justin Haywardin materiaalin osuus kasvoi bändin muiden jäsenten kustannuksella.

Pinderin lähtö supisti yhtyeen biisintekijöiden määrän neljään. Myöhemmin Ray Thomasin kohtaloksi koitui instrumenttinsakin takia lähinnä taustalaulu keikoilla. Long Distance Voyagerille Thomas on kuitenkin kirjoittanut kolmen biisin sarjan, minkä avaa sirkuslaulu Painted Smile.



Haywardin säveltämä, heinäkuussa 1981 singlenä julkaistu The Voice lienee albumin tunnetuin kappale. Biisi käynnistyy majesteettisella introlla, ja jatkaa ensimmäisen singlen tanssipoljentoa.



The Voice nousi syyskuussa USA:n singlelistalla vakuuttavalle sijalle 15. Singlen b-puolella julkaistiin rumpali Graeme Edgen Moodiesin loistonpäivistä muistuttava mahtipontinen 22,000 Days.



Levyn kolmas singlepoiminta marraskuussa 1981 oli neljän minuutin edit John Lodgen säveltämästä kauniista Talking Out Of Turn -kappaleesta. Ohessa yli seitsemänminuuttinen albumijärkäle.



Single kipusi USA:n listalla vielä sijalle 65. B-puolelta löytyi jälleen Ray Thomasin kappale, albumin omaelämäkerrallinen progemainen päätösbiisi Veteran Cosmic Rocker. Oheisen klipin alussa kuullaan myös albumin toiseksi viimeinen raita, Thomasin runo Reflective Smile.



Albumin a-puolen päättää Haywardin meditatiivinen In My World. Lukemattomilla levyillä soittaneen virtuoosi B.J. Colen steel-kitara rauhoittaa mielen tehokkaammin kuin laineen liplatus.



Albumin b-puolen avaava Haywardin tarttuva Meanwhile on levyn ehkä kolmanneksi eniten hittipotentiaalia omaava biisi. Singleksi sitä ei enää kuitenkaan irroitettu.



Postauksen päättävä Lodgen balladi Nervous napsii vaikutteita vähän joka suunnasta.



Long Distance Voyager osoittautui makuuni liian viihteelliseksi, ja hukkasin levyn ja bändin jonnekin matkan varrelle. Tykästyin The Moody Bluesin post-rhythm & blues -materiaaliin kuitenkin uudestaan 90-luvun lopussa ja hankin tämänkin vinyylin uudestaan jo tänä keväänä! Näin tämä homma pikku hiljaa etenee.

Pip Williamsista on kuultu viimeksi Nightwish-yhtyeen kolmen viimeisimmän albumin, eli myös tulevan Imaginariumin orkesteriosuuksien tekijänä.