keskiviikko 31. elokuuta 2011

HIM: Deep Shadows and Brilliant Highlights (2001)


Suhteeni HIM-yhtyeeseen oli bändin suosion huippuvuosina kohteliaan etäinen. Alkuaikojen raskaampi soundi miellytti korvaani jopa siinä määrin, että hankin yhtyeen debyyttialbumin. Jatkossa Ville Hermanni Valon kiistämätön karisma ja yltiöromanttiset sanoitukset eivät onnistuneet täysin puhuttelemaan sisäistä goottityttöäni. Vuosituhannen vaihteen jälkeen näkemieni suoraan sanoen tylsien keikkojen perusteella otin bändiin välimatkaa.

Suomalaisten kansallisylpeyden vaiheet ovat yleisesti tiedossa. Valo ja basisti Mikko "Mige Amour" Paananen perustivat His Infernal Majesty -yhtyeen varhaisen version vuonna 1991 Oulunkylässä.

Poikien Kafferi-yhtyeeseen liittyi vuonna 1993 kitaristi Mikko "Linde" Lindström myöh. "Daniel Lioneye", joka tuli mukaan myös vuonna 1995 aktivoituun His Infernal Majestyyn. Näyttävä ex-Kyyria -rumpali Mika "Gas Lipstick" Karppinen liittyi bändiin alkuvuodesta 1999.

Vuonna 2004 HIM:n sopimus BMG:n kanssa päättyi. Levy-yhtiö lypsi vanhaa materiaalia kokoelmalevyllä ja julkaisemalla bändin toisen, kolmannen ja neljännen albumin rajoitettuina vinyylipainoksina. Puuduttavan ensikuuntelun jälkeen lähtien levyt ovat lojuneet hyllyssäni lähes koskemattomina, mutta nyt otan tarkasteluun elokuun lopussa 2001 ilmestyneen Deep Shadows and Brilliant Highlights -albumin.

Tyylikkään elektronakutuksen ja iskelmäkitaran maustama avausraita Salt In Our Wounds on albumin parasta antia. Biisi käynnistyy hiipien, mutta puhkeaa tarttuvaan kertosäkeeseen, ja Linden kitarasoolossakin on riittävästi ajatusta.



Menestysdebyytin jälkeen tulevaa kakkoslevyä sanotaan yleensä vaikeaksi toiseksi albumiksi. HIM joutui paineiden alaiseksi vasta tällä toisella kansainvälisellä julkaisullaan. Levyn tuottajana aloitti biisit demottanut suomalainen legenda T.T. Oksala, mutta BMG halusi tuottajanpallille kansainvälisesti tunnetumman, Aerosmithiä ja Iron Maidenia tuottaneen Kevin Shirleyn. Levyn kansikuvakin vaihdettiin. Totean jälkiviisaasti, että Valon retusoitu kuva myi muutaman levyn.

Kauhuelokuvan tunnaria muistuttava kosketinkilkatus käynnistää albumilta kolmanneksi singlelohkaisuksi vuoden 2002 puolella irroitetun videobiisin Heartache Every Moment. Takuuvarmaksi jatkohitiksi räätälöity biisi menestyi Suomessa erinomaisesti, ja single ylti Saksassakin top 20:een. Oksalan ja Shirleyn tuotanto noudattaa uskollisesti bändin alkuaikojen tyyliä.



Kosketinsoittajan vaihtaminen näyttäisi ulospäin sujuneen kivuttomasti. Yhtyeessä läpimurtovuosina soittanut Juska "Zoltan Pluto" Salminen erosi bändistä vuodenvaihteessa 2000/2001. Cowboyhattuinen Janne "Emerson Burton" Puurtinen Suburban Tribe -yhtyeestä teki Deep Shadowsilla HIM-debyyttinsä.

Albumin kolmas kappale Lose You Tonight lienee kevyesti efektoituine vokaaleineen tarkoitettu "rankaksi" Marilyn Manson -vaikutteiseksi biisiksi. Rummuissa on aavistus Oksalan läiskesoundista, mutta kitara ei potki. Sanoitus on silkkaa huttua.



Pari vuotta myöhemmin Rothenburg ob der Tauberissa Baijerissa kuvatulla videolla biisistä oli muotoutunut hittien väliin kaivattu vauhtipala. Valon hulvattoman huuruisesta laulusuorituksesta ja Linden kitarasoolosta huolimatta biisi oli keikallakin vain täytemateriaalia.



HIM:n suomalaisesta iskelmästä ja metallisävyillä kuorrutetusta 80-lukulaisesta goottipopista ammentava tyyli sai ovelasti love metaliksi nimettynä sekä Valon rappioromanttista imagoa ihailevien että rankemman metallin kuuntelijoiden hyväksynnän.

Deep Shadows and Brilliant Highlights maistuu kuitenkin välityöltä, sillä albumin tuotannosta puuttuu Kai "Hiili" Hiilesmaan usvainen rankkuus ja The Mission -tuottaja Tim Palmerin goottipop -sensibiliteetti.

Pateettinen In Joy And Sorrow onnistui silti sulattamaan muutaman goottitytön sydämen ainakin Suomessa ja Saksassa. Toisena singlelohkaisuna biisi saavutti Saksassa vakuuttavan 17. sijan. Kappaleella vieraili Apocalyptica-yhtyeen sellisti Eicca Toppinen. Promovideon ohjasi australialaissyntyinen John Hillcoat.



Albumin vinyyliversion a-puolen päättää sen ensimmäinen singlevalinta Pretending. Shirleyn tuottama biisi on oikeastaan aika outo singlevalinta. Biisi on tylsä ja videon ohjannut ex-10cc -legenda Kevin Godley on tuhlannut Valon kehuman miljoonan markan videobudjetin johonkin karusellihärpäkkeeseen, jossa yhtyeen kauniskasvoisia soittajia kiikutetaan edestakaisin.



Kriitikot olivat tietenkin väärässä. Pretending nousi Suomen singlelistan kärkeen ja Saksassa kymmenenneksi, mikä oli bändin siihen mennessä toiseksi paras noteeraus Join Me in Death -listaykkösen jälkeen. Liveversio on nauhoitettu kesäkuussa 2001 Rock Am Ring -festivaaleilla Nürburgringissa.



Pretending alkoi sanoilla "Love is a flame", ja Deep Shadows and Brilliant Highlights -vinyylin kääntöpuoli alkaa kappaleella Close To The Flame. Tämä ei varmasti ole sattumaa. Epätyypillisellä HIM-hissuttelulla ei lyhyttä ja maltillista sooloa lukuunottamatta kuulla lainkaan kitaraa. Taustalla laahaavat Burtonin koskettimillaan soittamat jousisämplet.



Älkää nukahtako. Vuotta myöhemmin Heartache Every Moment -kappaleen kanssa tuplasingleksi lohkaistu biisi kuulosti kotikaupunkini Caribia-hotellissa livenä tältä.



Mielenkiintoisesti starttaava Please Don't Let It Go on jälleen lyyrisesti hirveä ruikutus. Kappaleen kivasti kasvavaan sovitukseen on selvästi panostettu.



Ateenassa 2001 kuvattu liveversio on suoraviivaisempi goottipop. Keskinkertaisesta biisistä mehustellaan tässä kaikki mitä voidaan.



Kevyesti industriaalitaustainen Beautiful-balladi paisuu loppua kohti sellaiseksi siirapiksi, ettei sitä kestä kuuluisa Erkkikään.



Edellisen kappaleen jälleen vauhdikkaampi Don't Close Your Heart kuulostaa erinomaiselta. Se ei kuitenkaan ole HIM-asteikolla kuin keskinkertainen biisi.



Tähän asti koko Deep Shadows and Brilliant Highlightsin b-puoli on mennyt tavalla tai toisella metsään. Puoliskon päättävä Love You Like I Do on kuitenkin täysin toista maata. Biisistä puuttuvat kaikki aiemmalle albumille tyypilliset hitinkalasteluainekset. Mikäli koko levy olisi kuulostanut tältä, albumin nimeksi "vakavasti harkittu" Ozzymandias Dargunum olisi ollut oikeutettu.

Valon laulu ja koko bändin soittokin kulkee alavireessä. Pirulliset erikoisefektit pistävät päät pyörälle. Kellot soivat ja vapaamuurarit pitävät saatanallista messuaan kirkon kellarissa. Tämä on joko hyvää huonoa huumoria, tai sitten tämä ei ole huumoria lainkaan. Suosittelen biisiä joka tapauksessa lämpimästi.



Deep Shadows and Brilliant Highlights ei ollut bändin toivottu läpimurtoalbumi Britanniassa, mutta Suomessa ja Itävallassa levy nousi listaykköseksi. Saksassa ja Sveitsissä irtosi kakkossija. USA:ssa albumi nousi sijalle 190. Tällä hetkellä HIM valmistelee todennäköisesti vuonna 2012 ilmestyvää kahdeksatta albumiaan.

maanantai 29. elokuuta 2011

Army Of Lovers: Massive Luxury Overdose (1991)


Skandinavian vanhimmassa kylpyläkaupungissa Medevissä vuonna 1961 syntynyt filosofi ja kirjailija Alexander Bard on kansainvälisesti menestyneimpiä ruotsalaisia poplauluntekijöitä. Harvemmin hänen nimensä kuitenkaan tohditaan mainita mainstream-menestykseen yltäneiden Abban Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeusin tai Roxetten Per Gesslen seurassa. Bardin musiikki ja hahmo herättävät aivan liikaa ristiriitaisia tunteita.

Lukion jälkeen Bard opiskeli USA:ssa ja Amsterdamissa, missä kertomansa mukaan hankki lisätienestejä prostituoituna. Palattuaan Ruotsiin Bard opiskeli kauppakorkeakoulussa, mutta oli kiinnostunut myös filosofiasta ja sosiologiasta. Valmistuttuaan hän on julkaissut useita teoksia, mitkä ovat käsitelleet ns. interaktiivisen vallankumouksen yhteiskunnallisia vaikutuksia, ja myös luennoinut samasta aiheesta. Bard on aktiivisesti mukana puoluepolitiikassa, ja ajanut seksuaalisten vähemmistöjen aseman parantamista ja mietojen huumeiden vapauttamista.

Näppituntumalta musiikkiblogeissa ei paljon käsitellä Bardin musiikkia. En keksi mitään syytä, miksei trendi- ja genrevapaa Levykeidas voisi tarttua aiheeseen. Eurodance-roskan tekijäksi leimatulla Bardilla on pettämätön pop-vainu, ja hänellä on silmää kitschille ja campille. Jos Bard ottikin alussa paljon vaikutteita muilta artisteilta, ovat myöhemmin mm. Madonna (jonka tarjoaman levytyssopimuksen Bard hylkäsi) ja paljon myöhemmin Lady Gaga olleet silmä ja korva tarkkana.

Bard on mielenkiintoinen hahmo, sillä mies on aina nuuskinut häpeilemättömästi vallitsevia dance-virtauksia, ja löytänyt musiikilleen uusia väyliä. Kaikkein lähimpänä lopullista kansainvälistä läpimurtoa jonkinlaiseksi Ruotsin Dave Stewartiksi Bard oli tällä Army Of Lovers -trion kakkosalbumilla Massive Luxury Overdose.

Kahdeksankymmentäluvulla naiseksi pukeutunut Bard lauloi mikkihiirivokaaleitaan disco-/hi-NRG -kokoonpano Barbiessa. Vuonna 1985 ilmestynyt LP on camp-kuriositeetti, jota ei voi suositella musiikillisten arvojen perusteella. Seuraavana vuonna Barbien taustalaulajiksi liittyivät Pariisissa syntynyt algerianjuutalainen Farouk (Jean-Pierre Barda) ja puoliksi nigerialainen valokuvamalli Katanga (La Camilla Henemark).

Barbien pohjalta perustettiin vuonna 1987 trio, jonka kaksi muuta jäsentä olivat laulavan ohjelmoija Bardin lisäksi laulava "rumpali" Barda ja laulava "basisti" Henemark. Massive Luxury Overdose -albumin on tuottanut Army Of Loversin näkymätön neljäs jäsen lauluntekijä-tuottaja Anders Wollbeck yhdessä Bardin kanssa. Vaativammista naisvokaaliosuuksista vastaa mm. Titiyon esikoislevyllä vieraillut Katarina Wilczewski.

Trion ja Wollbeckin nimiin kreditoitu avausraita We Stand United on silkkaa Nile Rodgers & Bernard Edwards -discofunkia. Naisten ja miesten yhdessä napakasti laulama melodinen pastissi olisi ollut kuin kotonaan Chicin Real People -albumilla (1980); vain Bardan hönkäilemät ranskankieliset riimit erottavat kappaleen aidosta asiasta.



Massive Luxury Overdosen ensimmäinen singlelohkaisu, kristinuskolle naurava Bardin, Wollbeckin ja Bardan Crucified lienee edelleen trion tunnetuin kappale. Bardan puhelaulama biisi oli listaykkönen Belgiassa ja dancelistan kuudes USA:ssa. Toinen julkaisuyrittämä toi singlelle bändin korkeimman listasijoituksen Britanniassa.

Interwebistä löytyvien tietojen mukaan single olisi ollut ykkönen myös Suomessa, mutta Timo Pennasen yleensä luotettava listakirja ei noteeraa singlelle listasijoitusta lainkaan.

Ruotsin kuningasta Kaarle XIV Kustaata muistuttavaan muotokuvaan zoomataan videolla kohdassa 2:22. Tämä todennäköisesti inspiroi hänen majesteettiaan hakeutumaan myöhemmin sensaatiolehdistössä raportoituun lähikontaktiin La Camillan kanssa.



La Camillan puhelaulaman Candyman Messiah -singlelohkaisun aikaan diiva oli jo eronnut bändistä. Synapopbiisissä on muistumia ainakin Talk Talkin Life's What You Make It -biisistä ja The Flying Lizardsin Money-kilkutuksesta.

Promovideolla La Camillan tilalle katseenvangitsijaksi on tullut Michaela Dornonville de La Cour. Kokeilin katsella videota 3D-lasien kanssa, mutta kuvan utuisuus ei valitettavasti niillä parane.

Videon alussa nähdään yhtyeen jäsenet Bard ja Barda "nykyaikana" Malesiassa. Pätkä on todennäköisesti peräisin vuonna 2005 julkaistulta Hurrah Hurrah Apocalypse – The Definitive Video Collection -DVD:ltä.



Bardin ja Wollbeckin säveltämä, Bardin itsensä hyräilemä, hiukan Pet Shop Boysia muistuttava albumin toinen single Obsession nousi meikäläisen singlelistan viidenneksi vuoden 1991 lopulla. USA:n dancelistalla irtosi vakuuttava 11. sija, ja ympäri Eurooppaa mukavia listasijoituksia.



Bardin, Wollbeckin ja Bardan house-vaikutteista biisiä I Cross The Rubicon ei löydy Youtubesta. Sen vahvoista naisvokaaleista vastaa vierailija Annette Lindwall.

Supernatural-kappale julkaistiin ensimmäistä kertaa jo yhtyeen debyyttialbumilla Disco Extravaganza. Massive Luxury Overdosen 1991 Remixiä ei Youtubesta löydy, mutta se ei mielestäni tästä Ruotsin televisiossa vuonna 1990 esitetystä versiosta paljon eroa. Trion jäsenet vuorottelevat laulussa, ja taustoja vahvistaa The Army Tabernacle Choir.



Myös Ride The Bullet julkaistiin jo edellisellä albumilla ja lohkaistiin singleksi ensimmäisen kerran vuonna 1990. Katsotaan La Camillan performanssin takia ensin discobiisin originaaliversio.



Uusi Ride The Bullet 1991 Remix -versio aloittaa Massive Luxury Overdosen b-puolen. Biisin toisen singlejulkaisun ja Michaelan jäsenyyden johdosta kappaleesta tehtiin uusi promovideo. Katarina Wilczewski on merkitty vierailevaksi päävokalistiksi. Single nousi Suomen listan kuudenneksi.



Bardin laulamaa Say Goodbye To Babylon -biisiä ei löydy Youtubesta. Musiikillisesti biisi muistuttaa Obsession -biisiä, mutta Wilczewskin vahvat taustavokaalit tuovat kappaleeseen lisäsäväystä. Zarahustralaisuuteen vuonna 1983 tutustunut Bard liittyi persialaisen uskonnon harjoittajaksi virallisessa seremoniassa vuonna 1997.

La Camillan puhelaulama Flying High on hyvin erikoinen Army Of Lovers -biisi. Kuten edelliseen biisiin, ei tähänkään ole liimattu päälle mitään humoristista elementtiä. Kappaleen lievästi techno-vaikutteiset taustat ja Wollbeckin syntovox-vokaalit yhdistettynä Wilczewskin leijuvaan lauluun tekevät kappaleesta tyylikkäästi ajattoman kokeilun.



Walking With A Zombie on omituinen kappale, missä tyyliteltyjen New Orleans -haitarien, voodookuoron manauksen, Dire Straits -kitaroinnin ja korkealta kulkevan efektoidun laulun taustalta erottuu zombieiden uhrien lähinnä koomisilta kuulostavia kauhunhuutoja.



Yhtyeen nimiraita My Army Of Lovers on La Camillan puhelaulama, albumin kolmas jo Disco Extravaganzalta löytynyt biisi. Kun Massive Luxury Overdose julkaistiin seuraavana vuonna USA:ssa, tämä ja Supernatural jätettiin pois ja tilalle otettiin neljä kokonaan uutta biisiä.



USA:n lopullinen valloitus kariutui, kun yhtyeen kolmatta albumia The Gods of Earth and Heaven (1993) ei julkaistu maassa lainkaan sen provokatiivisten sanoitusten takia. Rohkeat promovideot juuttuivat sensorien hampaisiin. Samana vuonna Army Of Loversista tuli nelijäseninen, kun Dominika Peczynski liittyi yhtyeeseen.

Dornoville de la Cour lähti kahta vuotta myöhemmin ja Henemark liittyi takaisin yhtyeeseen. Bändi laitettiin jäihin seuraavana vuonna, kun Bard ja Wollbeck perustivat Mattias Lindblomin kanssa Vacuum-trion. Bard erosi Vacuumista kahden albumin jälkeen ja ryhtyi Alcazarin tuottajaksi.

Army Of Lovers palasi vuosituhannen vaihteessa lyhyen comebackin ajaksi, mutta sittemmin Bard on jatkanut musiikillista uraansa yhtyeissä BWO (Bodies Without Organs) ja tällä hetkellä Gravitonas.



La Camilla ja Dominika ovat perustaneet Miss Ingan kanssa trion, jonka ensimmäinen julkaisu on nimeltään Limelight.

perjantai 26. elokuuta 2011

Devo: New Traditionalists (1981)


Elokuussa 1981 ilmestynyt New Traditionalists on tasaiselta soundaava kokonaisuus, jolla Devo ei osaa päättää, pitäisikö jatkaa nykivien hittien tekemistä vai karkoittaa idioottimaisten hokemien houkuttamat idiootit tiehensä jollain vakavammalla uudella tyylillä. Hyvä biisejä sisältävää albumia voi suositella Devo-harrastuksessaan hieman alkeita pitemmälle ehtineille.

Bändin debyytti Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! (1978) on yleisesti kohotettu klassikoksi, toinen albumi Duty Now for The Future (1979) on väliinputoajana suosikkilevyn asemassa ja kolmas albumi Freedom of Choice (1980) suuren yleisön keskuudessa tunnetuin hittilevy. New Traditionalists on edeltäjiään syntetisoijavoittoisempi. Mukaansatempaavuudestaan huolimatta levy on tunnelmiltaan aika synkkä, kylmän kyyninen ja jopa vähän tosikkomainen. Edellisen albumin vanavedessä se kuitenkin kipusi lähes yhtä korkeille listasijoituksille.

Levyn kylkiäisenä tuli seiskatuumainen Working in the Coal Mine, josta tuli samaan aikaan erikseen myytynä bändin toiseksi suurin hitti. Myös Heavy Metal -piirroselokuvan soundtrackille päässyt Lee Dorsey -cover nousi USA:n singlelistalla 44. ja dancelistalla 30. sijalle. Mikäli singleä ei olisi jaettu albumin mukana, se olisi noussut listoilla varmasti korkeammalle. Biisin Youtubesta löytyvistä klipeistä on tekijänoikeussyistä poistettu ääniraita, joten ei siitä sen enempää.

New Traditionalists esitteli Devon uuden "utopian boy scout" -imagon. Lampunvarjostinpäähineet oli korvattu edesmenneen presidentti John F. Kennedyn tukkalaitteen näköisellä muovisella hiuslisäkkeellä. Takakannessa (USA- ja Australia-version etukansi) bändi on pukeutunut sinisiin t-paitoihin, joiden mustissa hihoissa näkyy new traditionalists -astronauttilogo. Euroopassa julkaistun version kannessa bändin jäsenet ovat pukeutuneet nenään ja korviin asti ulottuviin maksi-korkeakauluksisiin t-paitoihin.

Varsinaisen albumin kolmas single ja avausraita Through Being Cool hyökkää Devon Whip It -hitin perusteella "väärin" ymmärtänyttä suurta yleisöä vastaan. Valkoinen electrofunk kuulostaa hämmästyttävän samankaltaiselta kuin kuukautta myöhemmin ilmestyneen sheffieldiläisen Heaven 17 -trion Penthouse And Pavement -debyytin materiaali.

Through Being Coolin kolmanneksi tekijäksi on kreditoitu albumin biisintekijöiden, vokalisti Mark Mothersbaughin ja basisti Gerald Casalen, lisäksi myös kitaristi Bob Mothersbaugh. Single ei yltänyt USA:n singlelistalla 107. sijaa ylemmäksi.



Toinen singlelohkaisu Jerkin' Back 'N' Forth oli albumin isoin hitti: USA:n dancelistan 32. sija vuoden 1982 puolella.



ABC-kanavan Fridays-showssa bändi esittää instrumentaali-intron ja Jerkin' Back 'N' Forthin kansikuvasta tutuissa kreikkalaisissa lavasteissa. Myös astronauttilogo vilahtaa introbiisin alussa.



Albumin kolmatta raitaa, Pity Youta ei löydy Youtubesta studioversiona. Seuraava kuriositeetti kuitenkin löytyi. Samana vuonna levytetyn coverversion You Gotta Problem laulaa Toni Basil, Devo soittaa taustalla.



Pity You -live on vuodelta 1988.



Soft Things -kappaletta ei löydy tällä hetkellä Youtubesta yksinään. Se on seuraavan audioklipin alussa, kaksi seuraavaa kirjoituksessa käsiteltävää biisiä kuuluu sen perästä.



Going Under julkaistiin USA:ssa Through Being Cool -singlen b-puolena. Olisi ehkä kannattanut vaihtaa puoliskoja keskenään? Biisi on jonkinlaista proto-EBM:ää, DAF-tyyliin monotoninen ja jankuttava, samalla koukuttava pogo-anthem.



Going Under pääsi soimaan myös legendaariseen Miami Vice -televisiosarjaan.



Albumin B-puoliskon avaava Race Of Doom julkaistiin myös Through Being Cool -singlen brittiversion b-puolena.



Love Without Anger -kappaleesta tehtiin hupsu promovideo, missä kuvataan kukon ja kanan sekä Barbien ja Kenin välistä suhdetta. Sohvan yläpuolella seinällä vilahtaa J.R. "Bob" Dobbsin, skientologeja parodioivan Church of The SubGeniusin "perustajan" muotokuva.



The Super Thing julkaistiin Euroopassa myös Beautiful World -singlen b-puolella. Teräsmiehellä ei ole biisin kanssa mitään tekemistä.



New Traditionalistsin ensimmäinen singlelohkaisu Beautiful World jäi 102. sijallaan nipin napin USA:n top 100 -singlelistauksen ulkopuolelle. Biisistä tuli top 20 -hitti Australiassa ja Uudessa Seelannissa, missä yhtye nautti suurinta suosiota.

Videolla seikkailee myös Devo-mytologiassa keskeinen Mark Mothersbaughin näyttelemä Booji Boy -hahmo, joka näkyy albumin kansikuvassa. Biisin yltiöpositiivinen sanoma kääntyy videon puolivälin jälkeen päinvastaiseksi, ja lopun toteamus "it's a beautiful world for you, not me" jättää surumielisen jälkimaun.

Video oli pommeineen ja Ku Klux Klan -hahmoineen liian rankka amerikkalaiseen televisioon. ABC:n Countdown-musiikkiohjelma sensuroi "palavan" naisen, vaikka liekit ovat selvästi jälkeenpäin lisätty erikoisefekti. Rage Against The Machine coveroi biisin myöhemmin melko varmasti juuri videon takia.



Albumin päättää Enough Said - Beautiful World -singlen b-puoli USA:ssa ja Australiassa. Biisin kolmanneksi tekijäksi on kreditoitu General Boy, Booji Boyn ja Mothersbaughin veljesten isä, Robert Mothersbaugh Senior.



Smooth Noodle Maps-levyä käsitellessäni ounastelin, että Devolta saattaisi ilmestyä kesällä 2010 uusi studioalbumi. Se, että Something For Everybody tosiaan ilmestyi, oli yllätys. Levy ei kuitenkaan saanut hirveästi huomiota, eikä se näkynyt paljon missään. Devo-kontekstissa Fresh-biisin nimen käsittää automaattisesti ironiseksi, vai onko se - hui kauhistus - post-ironinen kommentti?

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Eddie Kendricks: All By Myself (1971)

Tenori ja falsettilaulaja Eddie Kendricksin tunnetuimmat kappaleet ovat varmasti hänen The Temptations-yhtyeen riveissä liidaamansa klassikot The Way You Do The Things You Do (1964), Get Ready (1966) ja Just My Imagination (Running Away With Me) (1971). Viimeksi mainitun singlen julkaisun aikaan Kendricks oli jo eronnut yhtyeestä.

Miehen ensimmäinen sooloalbumi, Motownin ykköskaartiin kuuluneen Frank Wilsonin tuottama All By Myself on vähän tunnettu ja suotta väheksytty platta. Levyllä on korkeat tuotantoarvot, kaksi hyvää vauhtisoulbiisiä, kaksi legendaarisen lauluntekijän Jimmy Webbin sävellystä, pari hienoa balladia ja yksi kokeellisempi kappale.

Levy käynnistyy psykedeelisellä kaiulla ja särökitarasoundilla. Moderni ja imevä Gloria Jonesin ja Patrice Hollowayn proto-discofunk Let's Go Back To Day One aloittaa Kendricksin uran puhtaalta pöydältä.

Youtubesta ei löydy alkuperäisestä kappaleesta kokonaista versiota, mutta Kendricksin versiota hieman nopeampi Diana Rossin Mahogany -soundtrackilta (1975) löytyvä katkelma siellä on. Lähes identtinen The Commodores -tuottaja James Carmichaelin sovittama versio on julkaistu Motownilla samana vuonna myös The Magic Disco Machine -studiobändin nimissä.



Eddie James Kendrick kasvoi Alabaman Birminghamissa, mistä hän muutti Detroitiin Paul Williamsin kanssa vuonna 1956. Detroitissa pojat perustivat The Primes -nimisen doo-wop -kvartetin, johon The Distants-jäsenet Otis Williams ja Melvin Franklin liittyivät välivaiheiden kautta.

All By Myselfin toinen kappale on Kendricksin ensimmäisellä soolosinglelläkin julkaistu Leonard Castonin ja Samuel Smallin hieno balladi This Used To Be The Home Of Johnnie Mae. Kendricks laulaa kappaleen poikkeuksellisesti oikealla tenoriäänellään. Discogsin mukaan tämä olisi ollut singlen a-puoli, mutta Billboardin listasijoitukset on merkitty seiskan toiselle puoliskolle.



Kendricks löysi The Supremes -tähti Florence Ballardin, joka sai aloittaa laulajanuransa The Primesin taustalauljana. Kendricks myös suositteli Diana Rossia Ballardin perustaman sisaryhtyeen The Primettesin jäseneksi eronneen Betty Travisin tilalle. Kendricks oli kiinnostunut Rossista romanttisessa mielessä ja myöhemmin Mary Wilson on juorunnut, että myös hänellä ja Kendricksillä oli jotain vispilänkauppaa. Ei ihme, että Motown-pomo Berry Gordyn ja Kendricksin välit pysyivät viileinä.

Vuonna 1960 The Primes muutti nimensä Gordyn ehdotuksesta The Temptationsiksi. Soolouraa yrittänyt David Ruffin liittyi viidenneksi jäseneksi tammikuussa 1964. Vaikka Kendricks menetti päävokalistin paikkansa pian Ruffinille, hän viihtyi roolissaan yhtyeen vokaalisovituksista vastaavana jäsenenä.

All By Myselfin kolmas kappale on tuottaja Wilsonin ja Jimmy Webbin philly soul -vaikutteinen, kevyesti svengaileva I Did It All For You. Kappale julkaistiin myös Kendricksin toisen soolosinglen b-puolena.



The Temptationsin sisällä oli bändin 60-luvun huippusuosion vuosina keskenään kaksi eripuraista klikkiä: The Primes- ja The Distants-kaverukset ja lisäksi omapäinen Ruffin, jolla oli henkilökohtaiset uratavoitteensa. 60-luvun lopulla Paul Williamsin fyysinen ja psyykkinen terveys alkoi horjua, eikä hän enää kyennyt tukemaan ystäväänsä Kendricksiä bändin keskinäisissä kiistoissa.

All By Myselfin a-puolen päättää debyyttisinglenä julkaistu Pam Sawyerin ja Wilsonin It's So Hard For Me To Say Good-Bye. Taidolla sovitettu biisi ei ole mikään ihan kertaheitolla mieleen jäävä ralli, joten sen vaatimattomat listasijoitukset eivät ole yllätyksiä. This Used To Be The Home Of Johnnie Mae toisena puoliskonaan soul-seiska on todellinen helmi, mikä sekin kannattaa poimia käsiinsä, mikäli jostain löytää. USA:n pop-listalla single kipusi 88. sijalle ja R&B-listallakin käsittämättömän alhaiselle sijalle 37.



Kerrotaan, ettei Kendricks vanhan koulun soul-miehenä ollut tyytyväinen tuottaja Norman Whitfieldin The Temptationsille räätälöimään psykedeeliseen tyyliin, missä instrumentaaliosuuksien osuus kasvoi vokalistien kustannuksella. Ruffinin saatua kenkää vuonna 1968 Kendricks ystävystyi tämän kanssa, ja idea soolourasta kypsyi käytännön tasolle.

All By Myselfin b-puolen avaa albumin toinen vauhtipala, Elvis Presleyn In The Ghetto- ja Charro-kappaleista "tunnetun" Scott "Mac" Davisin Kendricksille säveltämä Something's Burning. Kendricksin versio hakkaa Youtubesta löytyvän biisintekijän tulkinnan 6-0.

B-puolen erikoisuus on kokeellinen jazz folk -balladi Can I, joka jostain käsittämättömästä syystä julkaistiin albumin toisena singlenä. Ehkäpä levy-yhtiössä uskottiin ykköshitti Just My Imaginationin leimanneen Kendricksin balladilaulajaksi. Hieno biisihän tämä on, ja puolivälissä kappale riehaantuu torvisektion ryydittämäksi "See me, feel me, touch me" -swingiksi. The Whon rockooppera Tommy oli ilmestynyt edellisenä vuonna.

Can I jäi nippa nappa pop-listalla top 100:n ulkopuolelle ja R&B-listasijoitus oli jo toisen kerran peräkkäin 37.



Kendricksin The Temptations -ura päättyi ilmiriitaan Franklinin ja Otis Williamsin kanssa. Julkisuudessa ero sujui ystävällisissä merkeissä, ja Kendricks solmi pitkäaikaisen levytyssopimuksen Motownin kanssa. All By Myselfin takakannessa The Temptationsin jäsenet kehuvat entistä yhtyetoveriaan kilvan. Kiittäjien joukossa on myös Paul Williams, joka joutui itse jättämään yhtyeen terveyssyistä huhtikuussa 1971.

R&B-albumilistan kuudenneksi ja pop-albumilistan 80. sijalle nousseen albumin päättää Jimmy Webbin musikaaliin säveltämä Didn't We. Me teimme sen melkein, teimmehän. Laulu ei valitettavasti kerro Paul Williamsista, joka teki itsemurhan elokuussa 1973. Samassa kuussa julkaistiin Kendricksin läpimurtohitti Keep On Truckin', mikä nousi sekä USA:n R&B- että pop-listojen ykköseksi.



Kendricks oli ennen Williamsin kuolemaa tuottanut ja kirjoittanut tämän soolosinglen Feel Like Givin' Up, mikä hyllytettiin liian kirjaimellisena. Ketjupolttaja Kendricksille tuli noutaja lokakuussa 1992. Toinen keuhko oli vuotta aikaisemmin poistettu syövän takia, mutta toistakaan ei pystytty pelastamaan.

maanantai 22. elokuuta 2011

New Order: Get Ready (2001)


New Orderin basisti Peter Hookin ja kitaristilaulaja Bernard Sumnerin brittilööpeissä käymä vuoropuhelu yhtyeen kohtalosta oli 2000-luvun lopun surullisimpia saippuaoopperoita. Kymmenen vuotta sitten asiat olivat vielä mallillaan.

Silloin miesten spekulointi New Orderin tiimoilta huipentui Steve Osbornen tuottamaan kitaravetoiseen Get Ready -albumiin ja julkaisua seuranneisiin kiertueisiin. Meikäläisellä oli ilo todistaa hienoa festivaalikeikkaa Roskildessa kesällä 2002, missä Get Ready -materiaalin lisäksi kohokohdiksi muodostuivat livenä ennenkuulemattomat Joy Division -coverit She's Lost Control ja - kyllä kyllä - iki-ihana Love Will Tear Us Apart.

New Order vietti 90-luvulla viisi vuotta (1993-1998) sapattia, minkä aikana yhtyeen jäsenet keskittyivät omiin sooloprojekteihinsa: rumpali Stephen Morris ja kosketinsoittaja-kitaristi Gillian Gilbert -aviopari The Other Twohon, Bernard Sumner Electroniciin ja Peter Hook Monacoon.

Vuonna 1998 yhtyeen manageri Rob Gretton sai viimein taivuteltua nelikon esiintymään Readingin festivaaleilla. Kohu Ian Curtisin Deborah-lesken elämäkerrasta oli nostanut Love Will Tear Us Apartin jo kolmatta kertaa Britannian singlelistan top 20:iin, ja Joy Divisionilta oli julkaistu useita hyvin menestyneitä kokoelmalevyjä.

New Order alkoi olla sujut menneisyytensä kanssa, ja esitti ensimmäistä kertaa myös Divisionin tuotantoa livenä. Paluu vanhan kitaravetoisemman materiaalin soittamiseen vaikutti myös uusien biisien tyyliin. Uuden levyn äänittäminen kuitenkin lykkääntyi manageri Grettonin kuollessa äkillisesti toukokuussa 1999.

The Other Two ja Electronic julkaisivat kumpikin vielä yhden albumin. London-levymerkki antoi The Other Twolle kenkää julkaisun aattona, ja kakkosalbumi hädintuskin ilmestyi kauppoihin kesäkuussa 1999. Se on kuulemma hyvätasoinen, ja julkaistiin uudestaan viime vuonna.

Electronicin huhtikuussa 1999 ilmestynyt kolmas albumi sai Britanniassa hyvän vastaanoton, mutta New Orderin paluu varjosti duon tulevaisuudensuunnitelmia. Sumnerin ja The Smithsin ex-kitaristi Johnny Marrin duo laitettiin jäihin määrättömäksi ajaksi - syyskuussa 2006 julkaistu best of -kokoelma ei enää menestynyt.

New Order äänitti ensimmäisen uuden kappaleensa Brutal vasta lokakuussa 1999. Se julkaistiin Trainspotting-ohjaaja Danny Boylen The Beach -leffan soundtrackillä helmikuussa 2000.



Myös Monaco julkaisi toisen, Polydor-yhtiön vuotta aikaisemmin hylkäämän, albuminsa Chrysalisin surullisenkuuluisalla Papillon-alamerkillä elokuussa 2000. Ilman kunnollista promootiota levy upposi totaalisesti; Hookin ja David Pottsin tiet erkanivat. Kun kaikki sooloprojektit olivat ajautuneet umpikujaan, aika manageri Grettonin muistolle omistetulle New Orderin paluulevylle alkoi olla kypsä.

Tasan kymmenen vuotta sitten julkaistu Crystal-single on mielestäni yksi New Orderin kaikkien aikojen parhaista singlebiiseistä. Se on paljon sanottu, sillä New Orderilla hyviä singlejä riittää. Biisissä on voimaa, mikä nostaa sen muun albumin yläpuolelle. Ajoittain kappaleeseen kyllästyy, ja silloin tekee mieli löytää albumilta vielä parempi biisi. Crystalin pariin kuitenkin palaa kerta toisensa jälkeen. Hienolla promovideolla esiintyy anonyymi The Killers -yhtye (sic).



New Order promotoi uuden levynsä julkaisua myös Jools Hollandin Later... with Jools Holland -showssa. Morris tuuraa vaimoaan koskettimissa ja kitarassa, ja Hookin bassosoolon ohella huomio kiinnittyy laulajatar Dawn Zeehen, jonka koukuttava taustalaulu lienee Crystal-biisissä SE ratkaiseva juttu. Single nousi brittilistan kahdeksanneksi, Suomessa peräti seitsemänneksi ja mm. Bedrockin ja Lee Coombsin remiksaamina versioina 12":sta sukeutui bändin neljäs USA:n dancelistan ykkönen.



Get Ready äänitettiin Morrisin ja Gilbertin maatilalla sijaitsevassa studiossa Derbyshiressä. Jo yhdessä Brutal-biisin kanssa äänitettiin myöhemmin albumin toisena singlenä marraskuussa 2001 julkaistu 60 Miles An Hour. Kappaleen rumpukomppikin oli alunperin identtinen Brutalin kanssa. Single kipusi nipin napin Britannian top 30:iin.



Kesäkuussa 2002 Finsbury Parkissa nauhoitettu 60 Miles An Hourin liveversio julkaistiin 511-nimisellä DVD:llä saman vuoden joulukuussa. Gilbert vetäytyi keikoilta voidakseen hoitaa lapsia kotona. Hänen tilalleen pestattiin vakituiseksi kitaristiksi Phil Cunningham.



Ennen Cunnighamia tarjolla oli muita tuuraajia. Smashing Pumpkins -yhtyeen hajoamisen jälkeen Billy Corganilla oli ylimääräistä vapaa-aikaa. Hook oli tavannut Corganin ensimmäistä kertaa, kun tämä oli ollut vasta 15-vuotias omasta bändistä ja rocktähteydestä haaveileva New Order-fani.

Corgan teki Starchildren-nimellä Isolation-biisin Joy Division -tribuuttilevylle vuonna 1995. Transmission -kappaletta Smashing Pumpkins soitti keikoillaan, ja Pumpkinsien myöhemmillä levyillä oli useita New Order -vaikutteisia kappaleita.

Sumner ja Hook diggailivat Corganin metallista lauluääntä ja päättivät tarjota Turn My Way -kappaletta miehen laulettavaksi. Corgan matkusti studiolle seuraavalla viikolla, ja oli mukana laulajakitaristina myös idoliensa heinäkuisella Liverpoolin keikalla. Yhteistyö oli menestys.

Corganin pestautuminen Gilbertin tilalle New Orderin vakituiseksi jäseneksi ei ollut kaukana. Corgan tarjoutui kitaristiksi myös Euroopan keikoille, mutta bändi oli jo aikaisemmin ehtinyt pyytää Primal Screamin Bobby Gillespietä Gilbertin paikkaajaksi.



Hitikkään aloituskolmikon jälkeen seuraa kolme albumiraitaa, joilla jännitettä nostetaan vähitellen kohti Gillespien fiittaamaa biisiä. Vicious Streak on miellyttävä välipala.



Primitive Notion on edellistä rokkaavampi ja kulkevampi biisi.



Vinyyliversion b-puolen avaa Slow Jam.



Kiitoksena Sumnerin fiittauksesta Xtmntr-albumin Shoot Speed/Kill Light -biisillä (2000) Primal Scream -vokalisti Gillespie ja -kitaristi Andrew Innes vierailevat Rock The Shack -biisillä. Floodin ja New Orderin kimpassa tuottama kappale on suoraviivaista rockia, ja New Orderin biisiksi lähes tunnistamaton.



Joulukuussa albumilta lohkaistiin vielä kolmas single Someone Like You. Biisi on sellaisenaankin Get Readyn tanssittavimpia kappaleita, mutta maksilta löytyi tukku remiksauksia mm. Futureshockilta.



Tarttuva, Sumnerin ja Dawn Zeen dueton ryydittämä Close Range löysi tiensä myös bändin livesettiin. Ensin kuitenkin albumiversio.



Vuoden 2002 Finsbury Parkin keikalla heitetty maukas keikkaversio löytyy edellisen keikkapätkän tapaan 511-DVD:ltä.



Get Ready menestyi mukavasti, vaikka saavutti Britannian tilastoissa "vain" kuudennen sijan. Hitaasti lämpiävässä Suomessa se on 11. listasijallaan korkeimmalle noussut New Order -albumi. USA:ssa se on albumilistan sijalla 41. bändin neljänneksi korkeimmalle kivunnut pitkäsoitto. Albumin päättää kaunis Run Wild.



Mehustellaan nyt vielä oikein kunnolla. Run Wild -biisiä soitettiin livenä ainakin New Yorkin Hammerstein Ballroomissa vuonna 2005.



Hyde Parkissa vuonna 2005 nauhoitettu Run Wild löytyy bonuksena lokakuussa 2006 tallennetulta Live In Glasgow -DVD:ltä.



Huhtikuussa 2002 sai ensi-iltansa Michael Winterbottomin 24 Hour Party People -leffa, mikä pani Manchesterin musiikkihistorian vuodet 1977-1997 pakettiin. New Order sai soundtrackiltä irtohitin Here To Stay. Menestyksekäs matka kohti joutsenlaulu Waiting For The Siren's Callia (2005) jatkui vielä.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Donna Summer: Mistaken Identity (1991)


Koko 80-luvun eri tuottajien kanssa työskennellyt ja erilaisten musiikkityylien välillä risteillyt laulajatar ajautui 90-luvun alussa kaupalliseen aallonpohjaansa. Mistaken Identity -albumi ja siltä irroitetut singlet saivat enää vaivoin minkäänlaisia listasijoituksia.

Tähän oli monia syitä. A) Donna Summerin vaalea peruukki harhautti fanit oikeasti. B) Summer oli huippukautenaan leimautunut 70-lukulaiseksi discoartistiksi, eikä Moroder-disco tai edes hi-NRG ollut erityisen kovassa huudossa C) edes seksuaalisten vähemmistöjen keskuudessa, joita uskoon tullut homoikoni oli arvostellut julkisuudessa. D) Britanniassa ja Euroopassa tulosta tuottanut yhteistyö Stock-Aitken-Waterman -tuottajatrion kanssa jäi yhteen albumiin. SAW:n laulajattarelle tekemän jatkosinglen Happenin' All Over Again (1990) levytti Lonnie Gordon, ja nousi sillä brittilistan neljänneksi.

E) Suurimmaksi virheeksi osoittautui uuden yleisön hakeminen R&B-puolelta. Siinä jäätiin pahasti jalkoihin. Aivan 90-luvun alussa urban soul, swingbeat, new jack swing, street soul tms. kaikkine rapilla ja housella maustettuine variaatioineen oli varmaan levytetyin musiikin alue. Seurasin genreä tuolloin melko aktiivisesti Soul Express- Blues & Soul- ja Billboard -lehtien sekä MTV:n kautta. Hankin levyjä mihin rahkeeni riittivät. En tätä. Donna oli ns. ulkona. Tämän poimin vasta muutama vuosi sitten.

Donna Summer nousee tyyppinä ja laulajana tyypillisen R&B-tähdenlennon yläpuolelle. Mikäli noin yleensä pidät Donnan äänestä ja laulutyylistä, kannattaa albumiin ainakin tutustua oheisten näytteiden perusteella. Levy löytynee kirpputoreilta edelleen noin kahden euron kokonaisedulliseen hintaan.

Mistaken Identityn materiaalista vastasi laulajattaren itsensä kanssa tuottaja Keith Diamond, joka oli tuottanut Billy Oceanille pari rytmisesti kiintoisaa hittiä. Myös Diamond pyrki ajanmukaistamaan omaa soundiaan swingbeat-muodin mukaiseksi, mutta albumin nakuttavan avaussinglen Work That Magic voisi hyvin kuvitella myös Oceanin laulamaksi. Ei hassumpaa.



Ohessa Summer vierailee tv-studiossa promoamassa tuoretta singleään. CD-single nousi Britannian tilastoissa ei-niin-mairittelevalle 74. sijalle, vaikka mukaan oli täkyksi pakattu vanhoja hittejä: Stock-Aitken-Watermanin This Time I Know It's For Real (1989), Brenda Russellin Dinner With Gershwin (1987) ja Quincy Jonesin tuottama Jon & Vangelis -cover State Of Independence (1982).



Amerikkalaiseen makuun iski varmaan paremmin swingbeat-rytminen When Love Cries, joka nousi R&B-singlelistan 18. sijalle. USA:n pop-singlelistalla oli tyytyminen 77. sijaan.



Albumin avausraita Get Ethnic muistuttaa rytmeiltään ja varsinkin kitaraiskujensa takia aika paljon C+C Music Factoryn hittejä.



C+C Music Factory tulee mieleen myös kakkosraita Body Talkin taustamurinasta. Miksei myös Jimmy Jamin ja Terry Lewisin tuottama Janet Jackson, tai Paula Abdul, jotka Donna laulajana päihittää maanantaisuorituksellaankin.



Tyylit vaihtuvat. Mikä vielä eilen kuulosti väsyneeltä ja kuluneelta, saattaakin juuri nyt olla pirteää ja ajanmukaista, ja päinvastoin. Äskeinen biisi saattaisi istua vaikkapa Shine 2009:n materiaalin seuraan mukavasti. Heaven's Just A Whisper Away taas on ajaton soulballadi - kenties Mistaken Identity -albumin tunnetuin biisi. Tästä voi kiittää quiet storm -laulajatar Regina Belleä, joka coveroi kappaleen kaksi vuotta myöhemmin hyvin menestyneelle albumilleen Passion.



Oheinen singback-esitys on Britannian neloskanavan ohjelmasta The Word.



Cry Of A Waking Heartin säveltäjä on Bruce Woolley. Mies "tunnetaan" yhtenä Bugglesin Video Killed The Radio Star -hitin tekijänä (ja biisin alkuperäisenä esittäjänä Camera Club -bändinsä kanssa) sekä Grace Jonesin Slave To The Rhythm -albumin tärkeänä taustavaikuttajana.

Biisissä on kiehtova melodia ja tuotantokin mukavasti ajaton. Kappale kuuluu ehdottomasti albumin parhaaseen kastiin.



Seuraava Friends Unknown edustaa kaikkein geneerisintä ja rasittavinta balladiosastoa.



Albumiversiota mieluummin kuuntelee ja katselee ruttuista VHS-nauhakuvaa Hollannin tv:stä. Taustalla on oikea livebändi rumpaleineen, joka sattuneesta syystä ei paljon pääse tässä biisissä revittelemään.



Fred Astaire -kappaleen mieleenpainuvin juttu taitaa olla intron sovitus, mikä noudattelee Donnan ja Barbra Streisandin No More Tears -hitin (1979) kaavaa. Itse biisi on sitten varsinainen antikliimaksi.



Lukihäiriöinen Save A Little Prayer ei ole SE Say A Little Prayer, mistä Bomb The Bass teki definitiivisen version vuonna 1988. Valitettavan yhdentekevää.



Nimikappaleella on normaalisti jotain erityistä merkitystä. Nyt on tuotantotiimiltä jäänyt biisistä pihvi pois ja sävelmä säveltämättä.



What Is It You Want julkaistiin myös USA:ssa ja Euroopassa When Love Cries -singlen b-puolella. Kappale on Mel & Kim -tyylinen säksätys, missä vanha Frank Sinatran ja Dean Martinin levyttämä Irving Taylorin Everybody Loves Somebody -värssy väännetään muotoon "everybody WANTS somebody sometimes".



Albumin kolmas balladi on rauhanjulistus, mikä starttaa idearikkaasti sodan äänillä. Omaperäisyyden multihuipentumasta tulee kovasti mieleen We Are The World.



Mistaken Identity osoittautuu jälkikäteenkin tarkasteltuna hutilaukaukseksi, eikä USA:n R&B-albumilistan 97. sijaa tarvitse hämmästellä. Laulajattaren identiteetti oli todellakin hukassa. Pari-kolme kivaa biisiä albumilta löytyy, ja hankinta on jokaisen Donna Summer -fanin omalla vastuulla.

Huikean flopin jälkeen Summerin uutta ei-jouluista studiomateriaalia saatiin odottaa aina vuoden 2008 Crayons -comebacklevyyn saakka. Tuottaja Keith Diamond ei saanut uraansa nousuun. Hän kuoli sydänkohtaukseen tammikuussa 1997.

torstai 11. elokuuta 2011

Debbie Harry: Koo Koo (1981)


Blondien Panic of Girls -albumin fyysisen julkaisun kunniaksi Levykeidas ottaa tarkasteluun vokalisti Debbie Harryn kolmenkymmenen vuoden takaisen ensimmäisen sooloalbumin Koo Koo. Tämä aikanaan vieroksuttu ja vähälle kuuntelulle jäänyt levy on erittäin virkeältä kuulostava. Itse asiassa Harryn uraa jälkikäteen tarkastellessa Koo Koo päihittää kaikki myöhemmin ilmestyneet Blondie-levyt ja Deborahin tuoreemmat sooloalbumit. Levy oli aikaansa edellä.

Blondien sapattivuoden Koo Koo oli suoraa jatkoa Rapture-biisin flirttailulle modernin mustan musiikin kanssa. Alunperin Harry ja yhtyeen nokkamies Chris Stein olisivatkin halunneet Eat To The Beat -albumin (1979) äänityksissä tapaamansa Chic-yhtyeen kitaristi Nile Rodgersin ja basisti Bernard Edwardsin tuottamaan jo seuraavaa Autoamerican-albumia (1980).

Yhteistyö oli aika luontevaa, sillä samaan aikaan kun Blondie-pariskunta haki menestystä disco- ja hip hop -yleisön keskuudessa, Chic-miehet haalivat crossover-yleisöä rock-puolelta. Koo Koon pop-funk fuusio oli prototyyppi Rodgersin myöhemmille menestyksellisille tuotannoille kuten David Bowien Let's Dance (1983) ja Madonnan Like A Virgin (1984).

Koo Koon kappalevalikoima oli tarkkaan harkittu. Sekä tuottajapari Rodgers-Edwards että aviopari Harry-Stein ovat säveltäneet levylle neljä kappaletta, neljästään on tehty yksi biisi, ja tuottajapari on vielä tehnyt Harryn kanssa kolmistaan yhden kappaleen.

Albumin kansitaiteesta vastasi sveitsiläinen kyberpunk-taiteilija H. R. Giger. Jo Emerson, Lake & Palmer -trion Brain Salad Surgeryn (1973) kannen suunnitellut Giger oli noussut pinnalle Alien-scifileffan (1979) visuaalisena suunnittelijana.

Gigerin punkia, akupunktuuria ja scifiä yhdistävän kansikuvan neljä neulaa symbolisoivat Aristoteleen neljää elementtiä: maata, ilmaa, tulta ja vettä. Harry ei allekirjoittanut Gigerin punk-viitteitä, mutta piti kantta makean näköisenä, ja irtiottoa vanhasta imagostaan virkistävänä.

Suuri yleisö ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Blondien laulajan piti värjätä hiuksensa. Lävistyksiä pidettiin luotaantyöntävinä, ja Lontoon maanalaiseen suunniteltu julistekampanja kiellettiin viranomaisten toimesta. TV-mainoskampanja toteutui ja albumi nousi brittilistan kuudenneksi. USA:ssa oli tyytyminen top 30 -sijoitukseen.

Rodgersin ja Edwardsin Backfired valittiin albumin ensimmäiseksi singleksi. Rodgersin, Edwardsin ja Chic-rumpali Tony Thompsonin välittömästi tunnistettavaa groovea maustetaan Debbien ja todennäköisesti Chic-laulaja Fonzi Thorntonin räpillä. Ainakin Thornton on kreditoitu biisiin vokalistiksi. Kolhon promoklipin ohjasi Giger. Videolla kuullaan introna pari tahtia Steinin ja Harryn perinteisemmästä Chrome-albumiraidasta.



Vain puoli vuotta aikaisemmin singlenä julkaistu Rapture oli noussut listaykköseksi, mutta Backfired otti nimensä mukaisesti melkoisesti takapakkia. Biisi menestyi Harryn soolosingleistä USA:n pop-listalla parhaiten, mutta se ei riittänyt 43. sijaa ylemmäksi. Britanniassakin irtosi vain singlelistan 32. sija.

Giger ohjasi promovideon myös tyypilliseen Chic-balladiin Now I Know You Know, mitä kappaleen ripeämmällä loppupuolella maustetaan Vinnie Della Roccan ja Ray Maldonadon herkullisilla puhallinosuuksilla. Giger-kulisseissa kuvattu simppelin sensuelli video hakkaa kevyesti Backfired-yritelmän. Harry näyttää tummassa peruukissaan aikamoiselta kissalta.



Koska ensimmäinen singlelohkaisu oli flopannut, ei äskeisestä balladista rohjettu julkaista jatkosingleä. Hittiä yritettiin sen sijaan kalastella kappaleella The Jam Was Moving. Rodgersin ja Edwardsin rock 'n' roll -svengailu on vetävä biisi, mutta albumilta olisi löytynyt ainakin yksi potentiaalisempi singlevaihtoehto. Kappaleesta ei tehty varsinaista promoklippiä. Oheisella videolla Debbie laulaa kappaletta levytysstudiossa.



The Jam Was Moving ei menestynyt listoilla. Singlen b-puoleltakin löytyvä Steinin ja Harryn hieman liikaa kitarasooloileva Chrome olisi ollut kotonaan myös Blondie-albumilla.



Albumin avausraita Jump Jump on Steinin ja Harryn Chic-tyyliin sovitettu funk-kokeilu. Loppupuolella taustalla räppäävät Spud & Pud Devo. Salanimien takana studiossa ilveilivät suosionsa huipulla olleen Devo-yhtyeen Gerald Casale ja Mark Mothersbaugh.



Rodgersin ja Edwardsin vetävän kitaranakutuksen ja sointukierron omaava ytimekäs Surrender on mielestäni albumin paras pop-funk. Sen sävelletyt kitarasoolotkin kuulostavat luontevilta.



Levyn a-puolen päättää Steinin ja Harryn reggae-rytminen Inner City Spillover, unohdettu Blondie-tyyppinen helmi.



Debbien yhdessä Rodgersin ja Edwardsin kanssa säveltämä Under Arrest on levyn pirtein poprock-biisi, mikä voisi ihan hyvin olla peräisin vuoden 1978 klassisilta albumeiltakin. Taustoja laulavat sekä Thornton, Devo-miehet että sessioapuri Gordon Grody.



Tässä on albumin huippuhetki. Välittömästi edellisen tunnelmaa nostaneen kappaleen jälkeen alkaa Steinin ja Harryn nopeatempoinen punk-funk Military Rap. Debbie räppää ja puhaltimet soivat komeasti. Biisi julkaistiin myös Backfired-singlen b-puolella.



Nelikon nimiin yhteisesti kreditoitu, runsaasti Sammy Figueroan, Manuel Badrenan ja Roger Squiteron perkussioita ja eksoottisia mausteita sisältävä Oasis on säästetty albumin viimeiseksi kappaleeksi. Biisi ennakoi mielestäni hyvin Blondien ensimmäisen inkarnaation viimeistä albumia The Hunter (1982).

torstai 4. elokuuta 2011

The Dells: Freedom Means.... (1971)


Yksi kaikkien aikojen pitkäikäisimmistä laulusoul-yhtyeistä - The Dells - perustettiin Chicagosta parikymmentä kilometriä etelään sijaitsevassa Harveyn pikkukaupungissa vuonna 1952. Lukioikäisten poikien bändi levytti ensimmäisen kerran The El-Rays -nimellä seuraavana vuonna, ja vakiinnutti nimensä The Dellsiksi vuosikymmenen puolessa välissä. Bändin kokoonpano: päävokalisti ja baritoni Marvin Junior, toinen päävokalisti ja tenori Johnny Carter, tenori Verne Allison, baritoni Mickey McGill sekä basso Chuck Barksdale pysyi muuttumattomana vuodesta 1960 aina vuoteen 2009, Carterin kuolemaan saakka.

Aikalaistensa tapaan The Dells siirtyi vähitellen 50-lukulaisesta R&B:stä ja doo-wopista souliin 50- ja 60-lukujen vaihteessa. The Dells hioi ilmaisunsa poikkeuksellisen taitavaksi, sillä se keikkaili runsaasti jazz-klubeilla, ja esitti soul-keikoillaankin jazzbiisejä ja Broadwayn viihdekappaleita. Yhtye lauloi myös Dinah Washingtonin ja Ray Charlesin taustalla ja oli mukana jälkimmäisen kiertueilla.

The Dellsin varsinainen läpimurto tapahtui vuonna 1967, kun levy-yhtiö Chess kiinnitti yhtyeen uudelle taiteellisesti kunnianhimoisille julkaisuille varatulle Cadet-alamerkilleen, ja pestasi Bobby Millerin vakinaiseksi tuottajaksi ja Charles Stepneyn sovittajaksi. Miesten yhteistyö tuotti The Dellsille viisitoista USA:n R&B- ja pop-tilastoihin kirjattua hittiä ja neljä albumia, joista yksi on soulklassikko, kaksi hyvää levyä ja yksi ristiitaisia tunteita herättävä kooste.

Yritystä ei todellakaan puuttunut. Millerin biisit olivat tasokkaita ja Stepneyn sovitukset miehen psykedeelistä soulia esittävän pääprojektin The Rotary Connectionin tapaan kunnianhimoisia. Molemmat R&B-listan kärkeen ja pop-listan top 10:een nousseet singlet Stay In My Corner ja The Dellsin "tavaramerkki" Oh, What A Night olivat kuitenkin uusintaversioita bändin aikaisemmista hiteistä, joten suuren yleisön silmissä bändi taisi jo 60-luvun lopussa leimautua nostalgia-aktiksi.

Chess-yhtiön myrskyisät taustakuviot vaikuttivat ratkaisevasti nyt käsiteltävään albumiin. Juutalaiset omistajaveljekset Leonard ja Phil Chess myivät yhtiön vuonna 1969 GRT:lle. Alkoi Chessin henkilökunnan joukkopako, ja myös Bobby Miller siirtyi Motownin leipiin kesällä 1970. Leonard Chess kuoli saman vuoden lokakuussa, ja johtoon noussut Len Levy siirsi pääkonttorin Chicagosta New Yorkiin. Lafkan artistit saivat potkuja tai lähtivät itse. Vasta Levyn maaliskuussa 1971 nimitetty seuraaja Marvin Schlacter sai vakautettua Chessin tilanteen.

Charles Stepney istui ensimmäistä kertaa nyt myös The Dellsin tuottajanpallille. Yhteistyön ensimmäinen tulos Freedom Means.... -albumi sisältää kuusi jazz folk -artisti Terry Callierin kappaletta. Callier oli levyttänyt nykyään himoitun debyyttialbuminsa jo vuonna 1965, mutta se julkaistiin vasta kolme vuotta myöhemmin. Vuonna 1970 Callier liittyi Jerry Butlerin lauluntekijätiimiin, missä vaikutti myös The Dells -albumin kappaleiden toinen tekijä Al Wade.

Freedom Means.... -levyn hittisingle The Love We Had (Stays On My Mind) tuotti Callierille kolmen albumin levytyssopimuksen Cadetilla. Biisi kannattaa kuunnella huolella. Kun Marvin Junior aloittaa oman osuutensa, pää räjähtää. Tämän biisin perusteella miestä voidaan pitää yhtenä sielukkaimmista soul-laulajista ikinä. Piste.



Vauhdikas It's All Up To You oli albumin toinen singlelohkaisu. Kappaleen voi ainakin toistaiseksi kuunnella youtubessa, mutta sen upotus on estetty. Suorastaan upeasti sovitettu biisi noteerattiin -tosin edellistä vaatimattomammin - sekä USA:n R&B- että pop-singletilastoissa.

Youtubesta löytyy tällä hetkellä vielä kolme muuta Callierin säveltämää albumiraitaa. Albumin Impressions-vaikutteinen nimibiisi on ladattu tuubiin niin hiljaisella volyymilla, että jätin sen tarkoituksella pois tästä kirjoituksesta.

Pari päivää sitten löytyi vielä yksi erinomainen biisi lisää, mutta Universal Music Group on nyt ehtinyt "kieltää videon näyttämisen maassasi". Ketä tällainen idiotismi palvelee? The Dells tai Terry Callier eivät saa täältä uusia kuulijoita suurten levy-yhtiöiden nykykäytännöllä.

Näillä mennään. Ison orkesterin isossa tilassa hienosti kaikuva hippisoul Free And Easy sisältää hienojen laulusuoritusten lisäksi komeat brassit ja Phil Upchurchin niukkaa mutta sävykästä kitaratiluttelua.



Raukealla Rather Be With You -kappaleella koko The Dells -miehistö pääsee väläyttelemään soolovokaalejaan. Myös Jerry Butlerin nimi löytyy biisin krediiteistä.



Kuuden Callier-Wade -tuotoksen lisäksi Freedom Means.... -albumilla on vielä teemaan sopiva Stepneyn originaali Freedom Theme ja ajan soul-albumeiden tapaan covereita tuoreista hittikappaleista. Burt Bacharachin One Less Bell To Answer oli psykedeelisen viihdesoulyhtye The Fifth Dimensionin versiona USA:n pop-listan kakkonen vuonna 1970. Biisi sopii The Dellsille hyvin, sillä ryhmän keveä jazz-vaikutteinen taustalaulu soundaa pitkälti samalta kuin hittiversiolla.

Monen nimiartistin levyttämä Rod McKuenin Jacques Brel -käännös If You Go Away on sovitettu Francis Lain sokerisen Oscar-palkitun Love Story -teeman (1970) medley-pariksi. Tämän biisin muut kuin innokkaimmat masokistit voivat skipata sen jazzahtavasta toteutuksesta huolimatta.

Bread-yhtyeen sievästä lievästi countryrokahtavasta USA:n ykköshitistä Make It With You (1970) on sovitettu mahtipontisesti orkesteroitu easy listening- tai loungekappale.

Freedom Means.... oli lupaava aloitus The Dellsin post-Miller -kaudelle, mutta seuraava albumi, The Dells Sing Dionne Warwicke's Greatest Hits (1972) oli epätoivoinen coverlevy. Callier siirtyi tekemään omia soololevyjään ja Stepney olisi kipeästi tarvinnut The Dellsille uutta säveltäjää. Idea pantiin kuitenkin merkille Philadelphiassa. Kaksi vuotta myöhemmin Thom Bellin tuottama The Spinners "pariutui" Dionne Warwickin kanssa paljon The Dellsiä tuloksekkaammin: Then Came You -duetosta tuli USA:n listaykkönen.

Vielä yhden Stepneyn tuottaman albumin jälkeen yhtye siirtyi tuottaja Don Davisille menestyksekkäin tuloksin. Viimeinen uutta materiaalia sisältänyt The Dells -levy Open Up My Heart: The 9/11 Album ilmestyi vuonna 2002. Noin kahdeksankymppiset miehet eivät enää välttämättä levytä albumille seuraajaa.

Charles Stepney tuotti vielä muiden muassa Terry Callierin, Ramsey Lewisin ja Earth, Wind & Fire -yhtyeen levyjä. Hän kuoli sydänkohtaukseen kesken viimeksi mainitun bändin Spirit-albumin (1976) äänitysten.

Terry Callier jättäytyi 80-luvun alussa pois musiikin parista. Mies toimi vakivirassa Chicagon yliopistossa, kun brittiläiset acid jazz -dj:t alkoivat soittaa hänen vanhoja levyjään klubeilla 80- ja 90-lukujen taitteessa. Kiinnostus johti vähitellen miehen uudelleen aktivoitumiseen, ja lomilla Callier vieraili Britanniassa soittamassa ja levyttämässäkin. Kun Callierin työpaikalla vuonna 1998 viimein kuultiin miehen hämäristä sivubisneksistä, hän sai potkut. Callier esiintyi Flow-festivaaleilla neljä vuotta sitten.

tiistai 2. elokuuta 2011

Human League: Secrets (2001)


Ensi viikon lauantaina Flow-festivaaleille saapuva Human League -trio julkaisee tämän kuun aikana tuoreimman Credo-albuminsa USA:ssa. Julkaisun kanssa ei ole liikoja hötkyilty, sillä ensimmäinen singlelohkaisu Night People ilmestyi EU:ssa jo marraskuussa 2010. Ulospäin näyttääkin siltä, että bändillä ei ole enää kiire mihinkään. Kasarijuna meni jo. 90-luvun nostalgia, neogrunge, dream pop ja R&B-artistien esittämä mutatoitunut eurodance puskevat päälle kaikkialta.

Vaikka kriitikot tasan kymmenen vuotta sitten innoissaan liioittelivat Secrets-albumia yhtyeen parhaaksi levyksi Daren jälkeen, ei se ajanmukaisesta soundistaan huolimatta menestynyt. Albumi ei kyennyt hyödyntämään 2000-luvun alun electroclash-buumiakaan, sillä genren lähtölaukauksena pidetty Electroclash-festivaali pidettiin New Yorkissa vasta lokakuussa 2001.

Secretsin menestymättömyys meni suurimmaksi osaksi Chrysalis-lafkan alamerkin Papillon Recordsin markkinoinnin piikkiin. Papillon perustettiin uskollista fanipohjaa omaavien pitkän linjan artistien, kuten Jethro Tullin kotipesäksi vuonna 1999, ja maailman vanhimman teinipopparin Cliff Richardin brittilistan neljästoista ykkössingle The Millennium Prayer osoitti levymerkin potentiaalin.

Tukku kehnosti myyneitä julkaisuja johti kuitenkin siihen tilanteeseen, ettei Papillonilla ollut enää vuonna 2001 rahaa kiinnittää uusia artisteja. Secrets-albumi taisi olla lafkan viimeinen oljenkorsi. Human Leaguen 80-luvun alun tuotanto oli edelleen hyvässä kurssissa, ja kuusi vuotta aiemmin ilmestyneet Octopus-albumi ja siltä lohkaistu Tell Me When -single olivat menestyneet hyvin.

Odotukset All I Ever Wanted -singleä kohtaan olivat kovat. Electrobiisi groovaa ja potkii eteenpäin kuin Op:l Bastardsin Scorpius. Promovideo oli kalliin näköinen.



Papillonin rahat loppuivat julkaisun aikaan, eikä singleä markkinoitu musiikkilehdissä. Kumpikaan Britannian valtakunnallisista radiokanavista ei ottanut biisiä soittolistalleen, sillä sitä pidettiin "liian retrona", ja trion jäseniä liian vanhoina nuorisoidoleina kanavien teini-ikäiselle ja 20+ kohdeyleisölle.

Levy-yhtiö epäonnistui myös singlen jakelussa. Osaan levykauppoja singleä ei saatu lainkaan myyntiin ilmestymisviikolla. Vaikka alkuviikon myynti vaikutti lupaavalta, single loppui kesken niistä kaupoista, mihin se oli saatu toimitettua ajoissa. Ensimmäistä kertaa Human League -albumin ensimmäinen singlelohkaisu jäi Britannian top 20:n ulkopuolelle, sijalle 47. All I Ever Wanted jäi samalla bändin toistaiseksi viimeiseksi major-merkillä julkaistuksi singleksi.

Oheinen vuoden 2001 liveklippi Kölnistä näyttää, millaista livemeininkiä Flowssa on luvassa. Trio ei esitä kappaleitaan playbackinä. Bändi ei säästele hittejään keikoilla, ja melkoinen karaokekonsertti olisi luvassa, mikäli Flow-kansa nyt taipuisi laulamaan mukana. Lavakokoonpanoon kuuluvien Neil Suttonin, Rob Bartonin (tässä vielä hänen edeltäjänsä Errol Rollins) ja Nic Burken roolit jäävät videopätkällä etäisiksi, mutta miehet kuuluvat ja näkyvät paikan päällä varmasti paremmin.



Secrets-albumilla on läkähdyttävät kuusitoista biisiä - lähes kaikki alkuperäisjäsen, päävokalisti Philip Oakeyn ja vuodesta 1986 bändissä ulkojäsenenä toimineen kosketinsoittaja Neil Suttonin käsialaa. Kappaleiden määrä erehdyttää, sillä seitsemän raidoista on lyhyitä, välillä kokeellisiakin instrumentaalivälikkeitä.

Näistä olisi saanut laulettuihin kappaleisiin mainioita bridgejä tai c-osia; nyt kokonaisuudesta tulee vähän viimeistelemätön vaikutelma, vaikka tekijät ovat todennäköisesti vain pyrkineet lisäämään hitusen kunnianhimoista "epäkaupallisuutta" tarttuvien pop-rallatusten jatkeeksi.

Kaksiminuuttisen Nervous-tunnelmoinnin kolmanneksi tekijäksi on kreditoitu albumin salaperäinen tuottaja Toy. Toy tuotti vuosituhannen vaiheessa muutamia trance- ja synapop-levyjä, mutta en löytänyt hänestä mitään muuta informaatiota.



Seuraava raita Love Me Madly? oli tarkoitus julkaista albumin toisena singlenä, mutta Papillon meni konkurssiin pian pitkäsoiton julkaisun jälkeen. Hyväsoundinen live-esitys on taltioitu Brighton Domessa joulukuussa 2003. Se julkaistiin yhtyeen Live at The Dome -DVD:llä seuraavana vuonna ja samannimisellä audiolivetuplalla vuonna 2005.



Shameless napsuu kivasti. Vähän depechemodemaisen biisin tuotantoarvot ovat korkealla ja kohdillaan.



Samaa voi sanoa myös seuraavasta välikkeestä, mitä ei ole 122.3 BPM kummemmin vaivauduttu nimeämään.



Seuraavaa lauluraitaa Never Give Your Heart ei youtubesta löydy alkuperäisenä, vain JP 2005 Remix. Vuodesta 1980 Oakeyn rinnalla laulaneiden Joanne Catherallin ja Susan Ann Sulleyn liidaama albumiversio on ihan söpö, mutta vähän pliisu ja persoonaton biisi.

Minuutin mittainen Ran livahtaa ohi muistijälkiä jättämättä.



Kun aikalaisten nostalgialaput riisuu korviltaan, The Snake kuulostaa kasarin sijaan 90-lukulaiselta tuotteelta, missä hi-tech ja psykedeelinen big beat kuplivat.



Ringinglow on selkeästi outro edelliseen The Snake -kappaleeseen.



Liar on mainio yhdistelmä klassista Human League -synapoppia ja hapokkaampaa kuplintaa. Vauhdikas ja tarttuva biisi on albumin parhaimpia kappaleita.



Suttonin yksinään kirjoittama Lament ei ole hassumpi biisinaihio.



Reflections on todella mainio helmi, Oakeyn yhdessä toisen maineikkaan sheffieldiläisbändin, The Comsat Angelsin nokkamies Stephen Fellowsin kanssa säveltämä kappale.



Oakeyn yksinään säveltämässä Brutessa on 70-luvun lopun Human League -retrohenkeä. Tämä on albumin parhaita, ellei paras instrumentaali.



Niin ikään Oakeyn yksinään väsäämä Sin City muistuttaa Credon simppeleitä kappaleita. Se on ei-ikimuistoinen täytebiisi, millä on kiva sarjakuvasta muistuttava nimi ja mukavia synaefektejä



Suttonin väsäämässä Releasessa on kivoja aineksia, mitä olisi voinut kehitellä pitemmällekin.



You'll Be Sorry on valitettavan osuva päätösbiisi hajanaiselle albumille. Pahoillaan saavat ollakin ne Human League -osa-aikadiggarit, kutka jättävät Secrets-cd:n turhaan lojumaan kirpparin hyllylle. Oman kappaleeni ostin kahdella eurolla, eikä vähän suurempi satsauskaan olisi ollut mitenkään paha.



Hollantilainen tuottaja Michiel Van Bokhorst teki kappaleesta Love Me Madly remiksauksen, mikä sai hyvän vastaanoton Benelux-maiden tiskijukkien keskuudessa. Kahden vuoden kissanhännänvedon jälkeen Van Bokhorst sai Chrysalis-yhtiöltä luvan julkaista 12" ja cd-maxi omalla Nukove-merkillään.