Nikki D: Daddy's Little Girl (1991)

80- ja 90-lukujen taitteessa julkisuuteen nousi useita päteviä naispuolisia räppereitä, joista suurin osa valitettavasti katosi jokusen singlen ja korkeintaan parin albumin jälkeen. Yksi heistä oli yhden pitkäsoiton julkaissut Nichelle "Nikki D" Strong, jonka hakukoneet helposti sekoittavat tukkametalliyhtye Mötley Crüen basisti Nikki Sixxiin tai näyttelijätär Nikki Danielle Mooren aliaksiin.

En valitettavasti saanut Nikki D:n vaiheista selville juuri mitään, mutta olen koonnut oheen kaiken Youtubesta löytämäni materiaalin. Vuonna 1989 Sonyn hip hop -alamerkki Def Jam teki levytyssopimuksen Nikkin kanssa.

Ensihavainto Nikkistä oli hänen vierailunsa Def Jamin R&B- / quiet storm -laulajatar Alyson Williamsin hittisinglellä My Love Is So Raw (1989). Williamsin ensimmäinen LP Raw herätti Def Jamin julkaisuna paljon huomiota Britanniassa ja jopa meillä Suomessa, jolloin bongasin Nikkin MTV:n esittämältä videolta. Nikki oli mukana myös Williamsin euroopankiertueella.



Def Jamin vakionaama Sam Severin (mm. Tashan ja 3rd Bass) tuottama debyyttisingle Lettin' Off Steam sai MTV:llä todella paljon näkyvyyttä. Biisillä ja videolla fiittasi levymerkkikolleega Public Enemyn koiranleuka Flavor Flav.

Video alkaa katkelmalla Smooth Icen tuottamasta singlen b-puolesta (Gotta) Up The Ante For The Panties. Molemmat kappaleet löytyvät Nikkin albumin cd-versiolta, mutta vinyyliltä vain viimeksimainittu.



Lettin' Off Steamin imevä kuvio on sämplätty Hot Wax -levymerkille levyttäneen The Politiciansin loistavasta funk-kappaleesta Free Your Mind (1972).



Nikki D:n varsinaisen läpimurron piti tapahtua albumin nimibiisillä Daddy's Little Girl. Kappale kohosikin Billboardin rap-tilaston ykköseksi ja dance-listan kymmenenneksi. Muita listamerkintöjä ei tainnut irrota lukuunottamatta vaatimatonta sijoitusta Britannian singletilaston häntäpäässä. Parempitasoisen videon upotus blogiin on jälleen kerran estetty, katsotaan miten kauan seuraava klippi löytyy Youtubesta.



Löysin kappaleesta myös playback-esityksen. Nikki ja taustalla skrätsäävä dj eivät ihan vakuuta.



Daddy's Little Girlin taustat on tietenkin napattu suoraan laulajatar Suzanne Vegan kappaleesta Tom's Diner (1987). DNA-pseudonyymin takana piileskelleet brittiläiset tuottajat Nick Batt ja Neal Slateford risteyttivät luvatta Vegan hyräilevän puhefolkin Soul II Soul -kompin kanssa.

Vegan levy-yhtiö A&M ei ruvennut taistelemaan DNA:n kanssa oikeudessa, vaan otti remiksauksen jakeluunsa. Singlestä tuli huikea kansainvälinen menestys vuonna 1990, ja se soi kaikkialla edelleen Daddy's Little Girlin julkaisun aikaan.



Yksinkertainen syy siihen, että Daddy's Little Girl -kappaleesta ei tullut muhkeaa mainstream-hittiä olikin, että listoilla jo ollut DNA:n miksaama alkuperäisversio oli parempi. Sitä kopioimalla ei Nikkin versiolle saatu soittoaikaa.

Virhearvioinnin takana oli todennäköisesti liuta koloihinsa luikkineita Sonyn pukumiehiä, mutta historia vierittää syyn armotta biisin tuottajan Sidney "S.I.D." Reynoldsin (muita asiakkaita Queen Latifah ja Naughty By Nature) niskoille.

Albumi floppasi pahasti jämähtäen R&B-albumilistan sijalle 54, ja myi aina yhtä luotettavan wikipedian mukaan (USA:ssa?) vain 44 000 kappaletta. Tämä on ja oli "Def Jamin ensimmäinen naispuolinen rap-artisti" -ennakkohypeen verrattuna hämmästyttävän vähäinen määrä. Osa ylijäämälevystä löysi tiensä Eurooppaan, missä ne - mukaanlukien oma kappaleeni - myytiin pois pilkkahintaan.

Puolet Daddy's Little Girl -levyn biiseistä löytyy Youtubesta. Busta Rhymesin The Leaders of The New School -bändin tuottamista raidoista ei valitettavasti löydy ainuttakaan näytettä.

Albumin seuraavaksi singleksi irroitettiin jälleen S.I.D.:n tuottama Hang On Kid. Kevyt Queen Latifahia ja kouluun sijoittuvan videon puolesta Monie Lovea muistuttava pop-rap jäi ilman tilastomerkintöjä. Fiittaavan räpperin nimeä ei löydy levyn kansitiedoista. Kuka mahtaa olla kyseessä?



Myös Hang On Kidin kääntöpuolelle päätyi Smooth Icen tuottama ja legendaarisen Large Professorin remiksaama albumiraita Your Man Is My Man. Toisen naisen näkökulmasta sanoitettu biisi on paljon singlen a-puolta iskevämpi ja gruuvaavampi funk-biisi. Sen hukkaaminen oli jälleen yksi virhearvio.



Public Enemyn klassikkolevyjen taustoista vastanneen The Bomb Squad -tiimin jäsen Eric "Vietnam" Sadler tuotti albumille sen viimeiseksi singleksi lohkaistun kappaleen Wasted P!*#y. Lettin' Off Steamin jalanjäljissä kulkeneella muhkeataustaisella funkbiisillä Nikkiä markkinoitiin taas hieman aggressiivisempana ja kovempana mimminä, mutta valitettavasti uskottavuus oli jo tainnut mennä.



Sonylta ei yritystä puuttunut. Soul-jazz -laulajatar Saden hittibiisiä sämpläävä, S.I.D.:n tuottama tanssikappale 18 And Loves To Go oli mainio yritys jatkohitiksi. Promona julkaistu biisi ei kuitenkaan herättänyt klubeilla tai radioasemilla niin paljoa kiinnostusta, että singlen kaupalliseen julkaisuun olisi enää vaivauduttu.



Albumin viimeiseksi näytteeksi löytyi vielä Lettin' Off Steamin promovideon aloittanut b-puoli Gotta Up The Ante For The Panties.



Nikki D:n vuonna 1993 Sonyn Flavor Unit -alamerkillä ilmestynyt, S.I.D.:n tuottama paluusingle Freak Out nousi rap-listan 20. sijalle. Sen pohjalta levy-yhtiö ei lähtenyt julkaisemaan uutta albumia. Nikki työskenteli kuitenkin Flavor Unitin palkkalistoilla.



Viimeinen havaintoni Nikkistä on kuuden naisräpperin kollektiivin Buds International Distribution -pikkumerkillä julkaisema Six-Pack -biisi (1998), mihin Nikki kenties sopimusteknisistä syistä osallistui Nicki D -nimellä.

Muut osallistujat olivat projektin vetäjä Paula Perry, Rah Digga, Heather B, Precious P ja Gurun sekä juuri beatboksaaja Felix Zengerin levyllä fiitannut Bahamadia.



Musiikkiuransa jälkeen Nikki on työskennellyt Def Jamin perustajan Russel Simmonsin hip hop -muotimerkkien palveluksessa.

Hall & Oates: Private Eyes (1981)

Philadelphialaisten Daryl Hallin ja John Oatesin uraa sivuttiin ohimennen kuukauden takaisessa The Stylistics-päivityksessä. Palataan nyt dynaamisen veteraaniduon pariin Private Eyes -albumin merkeissä, sillä tuon definitiivisen Hall & Oates -levyn ilmestymisestä on tässä kuussa kulunut kolmekymmentä vuotta.

Huikeasta menestyksestä huolimatta Hall & Oates on jäänyt vaille kriitikoiden arvostusta. 80-luvulta lähtien rakennettuun classic rockin kaanoniin duo on ollut liian moderni, keveä ja pinnallinen. Rockin ja popin ystäville Hall & Oates on ollut liian pehmoa ja kliinistä, laulusoulin ystäville liian rockia ja poppia. Nyt kun ajallista välimatkaa alkaa olla tarpeeksi, duon hienoja pop-helmiä osataan arvostaa. Itsekin hankin ensimmäisen Hall & Oates -levyni vasta uudelleenkasatun Hanoi Rocksin Winged Bull -coveroinnin (2002) jälkeen.

Duon laajempi rehabilitointi lähti varmaan liikkeelle viime vuosikymmenen guilty pleasures -hypetyksestä. Post-ironisella kymmenluvulla Hall & Oatesin arvostus on sitten räjähtänyt lasikaton läpi. Nuorgam-musiikkisivustokin nosti I Can't Go For That (No Can Do) -biisin vastikään vuoden 1981 pop-klassikkojensa kärkiryhmään. Eikä syyttä.

Hall & Oates teki lopullisen kaupallisen läpimurtonsa ensimmäisellä itse tuottamallaan LP:llä Voices (1980). Private Eyes oli jo duon kymmenes albumi. Hallin pitkäaikainen naisystävä Sara Allen osallistui entistä enemmän tekstien kirjoittamiseen. Sekä duon luovuus että taito nikkaroida ideoiden ympärille hyviä pop-lauluja tuntuivat olevan huipussaan.

Private Eyes äänitettiin Voices-levyn tavoin Electric Lady -studiolla New Yorkissa. Duon jäsenet asuivat alle kymmenen minuutin työmatkan päässä studiolta. Äänitysten aikana Voices ja siltä lohkaistut hittisinglet keikkuivat edelleen listoilla, mutta uuden levyn synnyttämisessä ei ollut ilmeisesti sen kummempia paineita. Albumin co-produceriksi on kreditoitu edellisenkin levyn äänittänyt Neil Kernon.

Marraskuussa 1981 USA:n singlelistan kärjessä kaksi viikkoa viettänyt nimikappale oli alunperin Saran siskon Janna Allenin ja Warren Pash -nimisen lauluntekijän biisiaihio. Hall vaihtoi kappaleeseen uudet soinnut ja teki Saran kanssa Stevie Wonderin ja pariskunnan väliseen sisäpiirivitsiin perustuvan sanoituksen. Hall & Oatesin keikoilla yleisöä innostava käsien läpsytyskohta viittaa selvästi aiemmin samana vuonna listojen kärjessä olleeseen Kim Carnesin Bette Davis Eyes -hittiin.



Albumin toista raitaa, motown-henkistä, soundiltaan kevyesti modernisoitua blue eyed soul -kappaletta Looking For A Good Sign ei löydy tällä hetkellä Youtubesta. Biisi on sisäpussin mukaan tribuutti The Temptationsin jäsenille. Hall & Oates esiintyi muutamaa vuotta myöhemmin ex-temppareiden David Ruffinin ja Eddie Kendricksin kanssa Live Aid -konsertissa ja Live at The Apollo -albumillaan.

Joulukuussa 1981 Private Eyesin toiseksi singleksi lohkaistu Hallin biisi I Can't Go For That (No Can Do) katkaisi tammikuussa 1982 Olivia Newton-Johnin Physicalin Private Eyesin jälkeen kymmenen viikkoa kestäneen listaykköspaikan hallinnan. Hitti löi duon läpi myös Britanniassa ja Ruotsissa.



I Can't Go For That (No Can Do) oli niin tiukka biisi, että se nousi jopa USA:n dance- ja R&B-listojen ykköspaikalle. Kappaleesta tuli hyvin tunnettu mustan yleisön keskuudessa, ja siitä napattu sämple päätyi mm. Levykeitaan lukijoiden suosikkiyhtye De La Soulin Say No Go -hitin koukuksi vuonna 1989.



Albumin neljäs raita Mano A Mono on vaihteeksi John Oatesin biisi. Mukavaa, kepeää power poppia.



A-puolen viimeinen kappale Did It In A Minute on Hallin ja Allenin sisarusten biisi, minkä väliosassa voi havaita pientä synapop- / new wave -vaikutetta. Albumin kolmantena singlenä biisi kipusi vielä USA:n top kymppiin. Albumiversiota rokkaavammasta studiolivestä kuulee ja näkee, että duo oli livenä varsin mojovassa iskussa.



B-puolen avaava Head Above Water on aikakaudelle tyypillinen tanakkarytmisempi soft rock- / new wave -biisi. Soitannollisesti Hallin kappale vivahtaa hiukan sekä Totolta että Policelta.



Alkumetreillä jonkun suodatinefektin läpi siivilöityvä Hallin Tell Me What You Want on vielä edellistäkin biisiä enemmän Police-tyyppinen reggaehtava kappale.



Toinen Oatesin säveltämä biisi ja Oates-Hall-Allen -kolmikon sanoitus Friday Let Me Down on puhdasta power poppia, levyn helmeilevin kitarapop-kappale.



Hallin Unguarded Minute on pianolla höystettyä softrockia, pakotonta peruskauraa.



Albumin neljäntenä singlenä julkaistu Hallin imevä USA:n top 40 pop- ja top 50 R&B-hitti Your Imagination lienee unohdettu helmi. Jollei tätä ole jo napattu hittielokuvien soundtrackeille tai coveroitu tusinan chillwave- tai dubstep-artistin voimin, niin sitten se tapahtunee tuota pikaa.



Aistin Hallin Some Men -päätöskappaleen väliosassa jotain (hyvää) Genesis- tai Phil Collins -vibaa. Toistan edellisen biisin yhteydessä käyttämäni kommentit leffasoundtrackeista ja coveroinneista. Tämänkin videonäytteen ääni kumisee hieman, mutta vinyylin pyörimistähän on aina ilo katsella.



Private Eyes on myynyt USA:ssa platinaa, ja I Can't Go For That (No Can Do):n imussa LP saavutti myös R&B-albumitilaston yhdennentoista sijan. Seuraavana vuonna Hall & Oates ja Neil Kernon viimeistelivät menestystrilogiansa albumilla H2O.

Blow Fly: The Weird World of Blow Fly (1971)

Clarence Reid on 60-luvun lopulta lähtien vaikuttanut miami soulin monitoimimies, sooloartisti, lauluntekijä sekä muun muassa Betty Wrightin ja Gwen McCraen tuottaja. Jo pikkupojasta lähtien Reidilla oli harrastus, minkä useimmat pikkupojat jakavat jossain vaiheessa: Reid väänteli tunnettujen laulujen sanoituksista tuhmia versioita. Reidin harrastuksesta tuli hauska sivubisnes, ja miehen uraa jälkikäteen tarkastellessa voi melkein sanoa, että päätyö.

Taiteilijanimensä Blow Fly, myöhemmin yhteenkirjoitetussa muodossa Blowfly eli "sontakärpänen", Reid sai isoäidiltään, joka ei tainnut suuremmin pitää hänen 60-luvun alussa lauleskelemistaan versioista. 70-luvun alussa Blowfly äänitti ensimmäisen studiolivensä The Weird World of Blow Fly, mitä voi pitää soulin ja funkin vastineena Juha Watt Vainion isojen poikien lauluille tai Sleepy Sleepersille.

Albumi oli suurelle yleisölle liian rohkeaa kamaa, ja sellaista se lienee vieläkin. Levyä ei voitu julkaista Henry Stonen T.K.- tai Alston-merkeillä, vaan se tuli ulos Reidin omalla Weird World -merkillä. Jakelu tapahtui virallisten kanavien ohitse keikoilla ja auton peräkontista. Sanomattakin on selvää, että levyt menivät todella hyvin kaupaksi.

Halvan näköisessä albuminkannessa Reid on pukeutunut kotikutoisen näköiseksi supersankariksi. Vaikka Blowflyn oikea henkilöllisyys oli musiikkipiirien tiedossa, sitä ei koskaan tuotu esille, ja mies esiintyi aina naamioituna. Näin vältettiin suurin osa sellaisista ajojahdeista ja kahnauksista, mistä esimerkiksi Reidin myöhempi yhteistyökumppani 2 Live Crew myöhemmin kärsi.

The Weird World of Blow Fly on sanoituksiltaan lapsellista ja mautontakin, mutta suurimmaksi osaksi oikeasti hauskaa, vilpitöntä ja tietenkin jo hieman kulahtanutta vintage-alapäähuumoria ilman ilkeämielisyyttä. Esitän poikkeuksellisesti ensin kappaleiden alkuperäisten esittäjien videot, ja sitten Blowflyn versiot, jotka funkahtavassa ytimekkyydessään hakkaavat monet alkuperäiset. Blowflyn lyriikoita en kommentoi. Verratkaa itse.

Pikkutunneilla tuttujen studiomuusikkojen kanssa äänitetty levy alkaa Blowflyn originaalilla teemabiisillä Weird World, minkä jälkeen päästään tositoimiin.



Keskitien kantripop-artisti Billy Joe Thomas myi 60- ja 70-lukujen hiteillään miljoonia singlejä. Burt Bacharachin ja Hal Davidin Butch Cassidy and The Sundance Kid -westernin Oscar-palkittu tunnusmelodia Raindrops Keep Fallin' on My Head oli suurin menestys. Blowflyn kieli "poskessa" laulama cover peittoaa alkuperäisen.





"Hold On, I'm Coming" vastasi David Porter Isaac Hayesille, kun tämä patisti biisintekijäpariaan hommiin Stax-yhtiön vessasta. Sam & Dave -lauluduon vuonna 1966 levyttämästä kappaleesta tuli R&B-listan ykkönen ja viimeistään Blues Brothers -elokuvan (1980) myötä ikivihreä. Blowflyn halpistuotanto häviää alkuperäiselle, mutta kyllä hänenkin versiossaan munaa on.





Helsingin Kulttuuritalolla nauhoitettu Sam & Daven toinen suuri hitti, afroamerikkalaista egoa pönkittävä Soul Man (1967) on myös Porterin ja Hayesin käsialaa. Single nousi USA:n poplistan kakkoseksi, joten se oli siihen mennessä Stax-yhtiön isoin menestys. Blowflynkin versio svengaa kuin tauti.





Otis Reddingin ja Steve Cropperin The Happy Song (Dum-Dum) oli toinen Reddingin kuoleman jälkeen vuonna 1968 julkaistu single. Se sisältyi miehen kesäkuussa 1968 julkaistulle toiselle postuumille albumille The Immortal Otis Redding.





Tammikuussa 1968 julkaistu (Sittin' On) The Dock of the Bay oli ensimmäinen postuumi Otis Redding -single, ja miehen ensimmäisen postuumin albumin nimibiisi. USA:n pop-listan ykköseksi noussut ja neljä miljoonaa kappaletta myynyt single oli levytetty vain kolme päivää ennen Reddingin ja The Bar-Kaysin lento-onnettomuutta. Blowflyn version nolostuttava nimi on varmasti tullut mieleen maailman jokaiselle pikkupojalle.





Chicago soulin suurmiehen Curtis Mayfieldin Major Lancelle kirjoittama hitti Um, Um, Um, Um, Um, Um nousi USA:n singletilaston viidenneksi vuonna 1964. Northern soul -fanien jumaloima Lance muutti Britanniaan 70-luvun alussa. Blowfly korvaa Lancen hienostuneisuuden etelän maanläheisellä sykkeellä.





James Brownin I Don't Want Nobody To Give Me Nothing (Open Up The Door I'll Get It Myself) -kappaleen (1969) upottaminen on valitettavasti estetty. Voitte käydä tsekkaamassa sen klikkaamalla kappaleen nimeä. Blowfly on ehkä napannut versioonsa alkuperäisen jamin nimen.



Näyte päättyy valitettavasti kesken kappaleen. Tässä kuulemanne jälkeen tempo hidastuu, ja Blowfly ilmoittaa pitävänsä pienen tauon, mutta palaavansa pian seuraavan albumipuoliskon ajaksi. Näin tekee myös Levykeidas. Palaan The Weird World of Blow Fly-albumiin parin muita aiheita käsittelevän kirjoituksen kuluttua.

Jamiroquai: A Funk Odyssey (2001)

Onko 90-luku tullut takaisin muotiin vai vasta tulossa takaisin? Varmaan sekä että, mutta sitä on vaikea tunnistaa päällekkäisten kerrostumien alta. Grunge ja shoegaze ovat taas kovaa valuuttaa. Eurodance on valloittanut USA:n latausmarkkinat. Brittiläinen Jamiroquai edustaa vahvasti 90-lukua, mutta on vielä yksi tämän hetken epätrendikkäimmistä yhtyeistä. Onko Jamiroquai tulossa takaisin? Epäilemättä.

Levykeidas jatkaa intiaaniteemalla, sillä sekä viimekertaisen Ceremonyn että A Funk Odysseyn kannessa on intiaanipäähineeseen pukeutunut hahmo. Ensimmäistä kertaa Jamiroquai-levyn kannessa ei komeillut yhtyeen tunnus Buffalo Man. Hahmo löytyy tosin LP:n sisäkannesta.

Jamiroquain yhteyteen liitetään usein 80- ja 90-luvun vaihteessa seksikäs acid jazz -genre, mikä ei ollut alunperin varsinainen musiikkityyli, vaan DJ Gilles Petersonin kaverin vitsinä heittämä läppä ei- acid housesta tanssimusiikista.

Acid jazzilla ei ollut mitään tekemistä psykedeelisten tajunnanlaajentajien tai ekstaasin kanssa, eikä se ollut jazziakaan missään perinteisessä mielessä. Petersonin perustaman Acid Jazz -levymerkin artistit - Galliano, Brand New Heavies ja kumppanit - julkaisivat Roy Ayersin ja Donald Byrdin hengessä tehtyä jazz funkia ja discofunkia.

Myös Jamiroquai julkaisi debyyttisinglensä When You Gonna Learn (1992) Acid Jazzilla. Yhtyeelle kasvot antanut, nykyään ainoa alkuperäinen jäsen Jason "Jay Kay" Cheetham perusti oman bändin, koska ei ollut päässyt Brand New Heavies -yhtyeen vokalistiksi.

Peterson oli tällä välin jo siirtynyt eteenpäin ja perustanut uuden taiteellisesti kunnianhimoisemman Talkin' Loud -levymerkin. Myöskään Jamiroquai ei aikaillut Acid Jazzilla, sillä yhtye teki singlen menestyttyä heti kahdeksan albumin levytyssopimuksen Sonyn kanssa.

Bändin viides pitkäsoitto ilmestyi syyskuussa 2001, neljän Britanniassa platinamyyntiin yltäneen albumin jälkeen. Tuohon aikaan uutta vinyyliä oli levykaupassa tyrkyllä todella niukasti. Hankin A Funk Odysseyn niin kuin joskus käy: oikeasti hakemani vinyyli ei ollut saapunut. Tyhjästä ilmaantuneen (ja sinne palanneen) Rick "The Pope" Popen tuottama albumi kuulosti niin vanhanaikaisen 90-lukulaiselta, että hautasin sen hyllyyn kymmeneksi vuodeksi. Joko sen voi kaivaa esiin?

A Funk Odysseyn työstämisen aikaan Kay oli Robbie Williamsin tavoin iltapäivälehdistä tuttu, kokaiiniongelman kanssa kamppaileva miljonääri, joka erosi julkkiskihlatustaan Denise Van Outenista. Katu-uskottavuuden illuusiokin oli bändistä karissut, ja musiikin jazz funk -sävyt pudotettu minimiin. Tilalle oli tullut discofunk ja vielä 90-luvun lopussa äärimmäisen kiinnostavalta kuulostanut filter disco -soundi.

Kayn yhdessä toisen perustajajäsenen, kosketinsoittaja Toby Smithin kanssa kynäilemä avausraita Feels So Good nojaa samankaltaiseen murisevaan synabassokuvioon kuin Synkronized-albumin (1999) bonusbiisi ja Godzilla-soundtrackin (1998) hitti Deeper Underground. Ihan jees.



A Funk Odysseylta lohkaistiin neljä singleä, ja neljä prameaa musiikkivideota on ainakin tätä kirjoitettaessa vielä katseltavissa youtubesta. Ensimmäinen albumia elokuussa 2001 edeltänyt single, Kayn ja Smithin biisi Little L on tilitystä Kayn ja Van Outenin suhteen päättymisestä.

Musiikillisesti biisi on puhdasta discoa, ja promovideokin sijoittuu kimaltelevien pallukoiden alle. Biisi kipusi USA:n dancelistan kakkoseksi, brittien ja Suomen varsinaisella listalla viidenneksi - Suomessa se on toiseksi isoin Jamiroquai-hitti Canned Heatin (1999) jälkeen.



Orgaaninen liveversio Little L:stä näyttää Jamiroquaista vähemmän juustoisen puolen. Montreux Jazz -festivaalikeikka vuodelta 2003 on julkaistu dvd:llä 2007.



Kayn, kitaristi Rob Harrisin ja basisti Nick Fyffen discofunk You Give Me Something julkaistiin jo syyskuussa albumin toisena singlenä. Videolla miljonääri-Kay viettää normipäivää. Biisi menestyi edeltäjänsä lailla USA:n dancelistalla, muilla listoilla keskinkertaisemmin.



Jools Hollandin tv-showssa 2001 esitetty liveversio on ihan vakuuttavaa työskentelyä.



Seuraavat singlejulkaisut ovat albumilla "väärässä järjestyksessä". Nykyäänkin aika freesin näköisen promovideon lumisesta maisemasta huolimatta neljäs single julkaistiin vasta heinäkuussa 2002. Kayn ja Harrisin Corner of the Earth on todennäköisesti A Funk Odysseyn tunnetuin kappale, keveä ja tarttuva moderni bossa (ja radio) nova -standardi.



Albumin a-puolen päättävä Kayn ja Smithin biisi, helmikuussa 2002 kolmanneksi singleksi irroitettu Love Foolosophy on jälleen discofunkia. Taustalaulajana vierailee Beverley Knight. Promovideo näyttäisi kertovan Kayn ja Van Outenin suhteesta. Naispääosaa näyttelee Heidi Klum.



Abbey Road -studiolla vuonna 2006 nauhoitettu liveversio oli näin kova.



B-puolen avauskappale, Kayn, Harrisin ja Fyffen rokkaava Stop Don't Panic poikkeaa Jamiroquai-tyylistä. Biisissä on jotain psykedeelisiä Primal Scream ja Chemical Brothers -sävyjä. Mukavaa vaihtelua.



Seuraavista kolmesta b-puolen biisistä löytyy youtubesta hyvätasoiset livevideot. Tällä kertaa jätän fanien studioversioihin tekemät diaesitykset poikkeuksellisesti näyttämättä. Black Crow on Kayn, Harrisin ja Fyffen kirjoittama balladi. Live on Milanon Fila Forumista vuodelta 2001.



Jools Hollandin tv-showssa esitetty Kayn kokonaan itse säveltämä Main Vein kertoo taas Kayn ja Van Outenin suhteesta, tällä kertaa kuulemma naisnäkökulmasta. Kulmaa esittelee vokalistina albumilla jo toistamiseen vieraileva Beverley Knight. Albumin ehkä funkeimman biisin studioversiolla on myös näpsäkkä filter disco -osio, mitä ei tällä livellä ymmärrettävästi tavoitella.



Kayn breakbeat-komppinen Twenty Zero One on jälleen vähän rokkaavampi ja kokeellisempi Jamiroquai-biisi. Live on nauhoitettu Milanon Fila Forumissa.



Albumin päättävä Kayn Picture of My Life on levyn kolmas balladi.



Jamiroquai saavutti A Funk Odysseylla suosionsa kulminaatiopisteen. Tähän asti bändin suosio oli noussut. Albumi menestyi varsinkin kansainvälisesti edelleen loistavasti, ja yhtye valloitti uutta yleisöä ympäri maailman. Levy ei kuitenkaan ollut biisimateriaaliltaan edeltäjänsä veroinen. Perustajajäsenet olivat toinen toisensa jälkeen kaikonneet. Bändin uusiutuminen ei ollut toivottavaa / riittävää / uskottavaa. Tunnetusti vakaa ja luotettava mainstream-suosio lähti väistämättömään luisuun.

Jamiroquai julkaisi uusimman Rock Dust Light Star -albuminsa Universal-merkillä vuosi sitten lokakuussa ja kiertää edelleen ainakin ensi joulukuun alkuun buukatulla maailmankiertueella. Rob Harris ja vuodesta 1994 bändissä soittanut rumpali Derrick McKenzie ovat edelleen mukana kuvioissa.

The Cult: Ceremony (1991)

Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt Ceremony oli ensimmäinen (ja toistaiseksi yhtyeen uran ainoa) The Cult -albumi, millä bändi jäi toistamaan vanhaa levyä. Sonic Templen (1989) myötä saavutettu läpimurto USA:ssa näytti vokalisti Ian Astburylle ja kitaristi Billy Duffylle, millä linjalla bändin tulisi jatkaa.

Biisintekijäkaksikon välejä tasapainottanut basisti Jamie Stewart oli kuitenkin lähtenyt lätkimään vuonna 1990. Astburyn ja Duffyn välien sanotaan olleen aallonpohjassa, eikä keskinäinen kemia kuplinut. Cheap Trickiä ja Heartia tuottaneella Richie Zitolla ei ollut tarjota The Cultille Rick Rubinin tai Bob Rockin kaltaista tuoretta soundia. Ceremony on Sonic Temple Pt. 2. Sama levy, mutta tylsempi versio.

Toisaalta bändin nokkamiesten henkilökohtainen osaaminen on Ceremonylla huipussaan. Astburyn äänessä on vimmaa ja voimaa. Tästä lähin mies on tasapainoillut sekä hillitymmän ja sielukkaamman laulun että omien ja Jim Morrisonin kliseiden ärsyttävän / koomisen ylitulkinnan veitsenterällä. Duffyn Angus Youngia ja Jimmy Pagea kunnioittava hard rock -kitaransoitto on taidokkaimmillaan.

Kappalemateriaali jättää toivomisen varaa. Ceremonylta ei löydy yhtyeen edellisten levyjen veroista klassikkomateriaalia. Ylipitkien studioversioiden editointikin olisi parantanut tilannetta. Levyn tyylikkäästi aloittava tummasävyinen nimikappalekin alkaa yli minuutin mittaisella introlla. Biisi on albumin parhaasta päästä, mutta sanoitus on tavanomaisen väkinäinen. Espanjassa se lohkaistiin promosingleksi.



Argentiinassa nauhoitettu liveversio on parempi. Uriah Heepissä ja Ozzy Osbournen bändissä soittaneen John Sinclairin kosketinsoitinmatto lisää biisiin vanhanaikaista jylhyyttä.



Ceremonyn tunnetuin kappale on single Wild Hearted Son, mikä on pohjimmiltaan vain raskaampipoljentoinen versio aikaisemmasta Fire Woman -hitistä. Rumpupatterin takana on Sonic Templen tapaan sessiorumpali Mickey Curry, joka soitti myös heinäkuussa käsittelemälläni Alice Cooperin Hey Stoopid -albumilla.



Äiti maasta kertova Earth Mofo vaikuttaa Astburyn laulun ja sanoituksen osalta täysin äänityskopissa improvisoidulta mumbo jumbolta. Sävellyksenä biisi on rutiininomainen ja demomainen jami, mikä voisi olla peräisin melkein miltä tahansa yhtyeen albumilta. Kappaleen pituus albumilla on 4:41. Yli kuusiminuutisen youtube-klipin loppuun on ympätty vielä biisin liveaudiota.



Akustisen kitaran avittama White on fiilikseltään albumin parhaita biisejä - tyylikästä Led Zeppelin- kautta Rainbow Rising -osastoa. Kanadassa biisi julkaistiin singlenäkin. Kappaleen loppupuolella on Morrison-tyyppinen kirjallinen laina. Astbury siteeraa Lawrence Liptonin kirjaa The Holy Barbarians (myös Astburyn 90-luvun puolivälissä vaikuttaneen bändin nimi).

Oliver Stonen kerrotaan harkinneen Astburya The Doors -elokuvansa (1991) pääosaan, mutta Astburyn mielestä käsikirjoitus kohteli Morrisonin henkilöä epäkunnioittavasti. Myöhemmin Astbury pääsi kunnioittamaan esikuvansa muistoa sydämensä kyllyydestä Riders on the Stormin riveissä.



Albumin a-puolen päättää If. Kappale on tavanomaista The Cult -peruskauraa, mutta sellaisena tämän levyn paremmasta päästä. Youtube-videon tekijä on jälleen koonnut videoonsa materiaalia sieltä sun täältä, eikä kaikissa klipeissä esiinny edes The Cult vaan edellä mainittu uudesti syntynyt The Doors. Audio on Ceremonylta.



Väsähtäneen oloinen liveversio on nauhoitettu levyä seuranneella Ceremonial Stomp -kiertueella.



Ceremonyn b-puoli alkaa AC/DC-tyyliin soitetulla Keith Richards -riffillä. Full Tilt on valitettavan rutiininomainen suoritus Charles Draytonin "super funkysta" bassosta huolimatta.



Heart of Soulin irroittaminen levyn toiseksi singleksi kielii biisipulasta. Mukavasta akustisesta introstaan huolimatta kappale on vain geneerinen hair metal -balladiraita. Promovideon lienee tarkoitus herättää kohua. Astbury esittää Jeesusta, mikä tuskin lisäsi biisin näkyvyyttä.



Otsikollaan jonkinlaista eksotiikkaa ja/tai kaukoidän markkinoita hakeva Bangkok Rain on tylsä rutiinisuoritus.



Intiimillä Indian-kappaleella Astbury kuulostaa inspiroituneemmalta. Suzie Katayama soittaa selloa. Apocalyptican pojat olivat ehkä kuulolla.

Astburyn intiaanifiksaatio iski bändiä selkään. Kanteen kuvatun pojan (Eternity Dubray) vanhemmat haastoivat bändin oikeuteen kuvan luvattomasta käytöstä, mikä johti albumin julkaisun viivästymiseen tai julkaisematta jättämiseen monissa maissa.



Geneerinen powerballadi Sweet Salvation julkaistiin vuonna 1992 promosinglenä Argentiinassa.



B-puoliskon päättävä Wonderland on uhoavine outroineenkin keskitason pakkopullaa, ei enempää. Tämä kuvailee hyvin koko albumia. Kahdenkymmenen vuoden kuluttuakaan Ceremony ei kirvoita riemunkiljahduksiin. Levy oikeutti keikkailun jatkamisen. Oheinen Wonderland -live on Born Into This -taustakankaan perusteella 2000-luvun lopulta.



Ennen seuraavaa Bob Rockin tuottamaa The Cult -albumiaan (1994) Astbury-Duffy -parivaljakko siirtyi classic rock -fanituksestaan moderniin rockiin ja julkaisi Cool World -elokuvan soundtrackilla ja singlenä mainion kappaleen The Witch (1992).

Alice Cooper: Special Forces (1981)

Heinäkuinen Hey Stoopid -albumia (1991) käsitellyt kirjoitukseni saa seuraajan - eli edeltävän jakson - ripeästi. Syy moiseen on Alice Cooperin ja hänen uuden Welcome 2 My Nightmare -levynsä ajankohtaisuus. Cooperin ensimmäisen soololevyn jatko-osan pitäisi ilmestyä lähteestä riippuen viikon tai kahden päästä. 2 x 180g LP verenpunaisella vinyylillä kuulostaisi erittäin houkuttelevalta, mutta 31,90€ hinta ei, ans ny kattoo...

Albumilla ovat mukana lähestulkoon kaikki miehen uran tärkeimmät yhteistyökumppanit ja Ke$ha. Tuo juoppoa teinihutsua näyttelevä laulajatar on todennäköisesti tämän hetken tärkein musiikintekijä, jonka merkittävyyden tajuan noin kahden-kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Ehkä. Varovasti etenevät hommat Levykeitaalla.

Alkuperäisen Welcome To My Nightmaren (1975) ja Constrictorin (1986) välinen kausi oli Alice Cooperille kaupallisen ja taiteellisen laskusuhdanteen aikaa. Näin mies antaa nykyään ymmärtää. On ilmeisen totta, että 80-luvun alun neljä ensimmäistä albumia ovat syntyneet melkoisessa huurussa. Taiteelliseen tasoon se ei mielestäni vaikuttanut. Mieheltä vain puuttui vielä vakiintunut fanikanta ja oma turvallinen lokero, missä itseään toteuttaa.

Kymmenen vuoden aikana levytetty soolo-Cooper häviää todennäköisesti musiikillisesti edellisen kymmenen vuoden bändi-Cooperin matskulle, mutta on mielestäni kuitenkin mielenkiintoisempaa ja antoisampaa tavaraa kuin myöhemmät selvinpäin-ja-uudesti-syntynyt-kristitty-golf-hirviö Cooperin heavy metal -levyt.

Kun pikakelataan musadiggailuni alkumetreille, lapsena televisiosta näkemäni pätkä Alice Cooperin Billion Dollar Babies -showsta (1973) sai minut innostumaan rockista. Pikakelataan jälleen eteenpäin, ja Cooperin moderni, vahvasti new wave -vaikutteinen albumi Special Forces oli ensimmäinen hankkimani Alice Cooper -levy.

Aikoinaan Steppenwolfin, Three Dog Nightin ja Iron Butterflyn levyjä tuottanut veteraani Richard Podolor etsi 80-luvun alussa uutta new wave -soundia Phil Seymourin, 20/20 -yhtyeen ja Cooperin kanssa.

Special Forcesin suoraviivaista ja rokkaavaa biisimateriaalia dominoivat juuri Kim Carnesin Bette Davis Eyes -hitiilä paukutelleen Craig Krampfin rummut ja Cooperin kanssa suurimman osan biiseistä kirjoittaneen, Seymourin levylläkin koskettimia soittaneen Duane Hitchingsin synat.

Albumin nimi löytyy heti avausraidan värssystä "who do you think we are, special forces in an armed car". Who Do You Think We Are -singlen kantta en ainakaan muista koskaan missään aikaisemmin nähneeni. Seuraavassa klipissä on myös kutkuttavaa still-kuvaa ajalta. Mutta pitäkää hatuistanne kiinni, sillä päräyttävämpää jatkoa on luvassa!



Nyt sitä luvattua shokkihoitoa tulee tuutin täydeltä! Tätä kirjoitusta suunnitellessani löysin Youtubesta pätkiä tammikuussa 1982 Ranskan televisiossa näytetystä Agnès Delariven ohjaamasta spesiaalista Alice Cooper a Paris. Seuraavassa katkelmassa radio-dj Vincent Furnier haastattelee Alice Cooperia, minkä jälkeen Cooper esittää albumin avausraidan mahtavissa lavasteissa.



Albumin toinen singlelohkaisu oli Love-cover Seven & Seven Is. Nopea moroder-komppinen goth-discobiisi sopisi hyvin jonkin Alien Sex Fiendin levylle.



Seuraavassa Tom Snyderin tv-showsta taltioidussa videopätkässä Cooper esittää molemmat singlebiisit livenä studiossa. Cooperin punkista livemeiningistä tulee mieleen erityisesti yksi norjalainen bändi.



Cooperin edellisellä albumilla Flush The Fashion (1980) soittaneet biisintekijät Elton Johnin liidikitaristi Davey Johnstone ja rytmikitaristi Fred Mandel ovat säveltäneet Special Forcesin kaksi seuraavaa biisiä. Prettiest Cop On The Block on Adam & The Ants -komppinen ylinopea rock.



Biisin Alice Cooper a Paris -video on hulppea! Jäikö joltakulta Turbonegron Euroboy bongaamatta?



Meininki äityy kokeilevammaksi mutta ei todellakaan tylsäksi albumin seuraavalla Don't Talk Old To Me -raidalla.



Albumin a-puolen päättää alkuperäiselle uskollinen feikkilive-versio Billion Dollar Babies -levyn klassikosta Generation Landslide. Alice Cooper a Parisin aloittava video on kuvattu Pompidou-keskuksessa. Alkutekstien aikana soi You and Me -hitti (1977).



Cooperin ja Hitchingsin synapop Skeletons In My Closet valikoitui aikoinaan Rockradion soittamaksi Special Forces -biisiksi. Tuolloin biisejä soitettiin korkeintaan pari kertaa, joten rec-sormen oli oltava koko ajan valmiudessa. Muistan hämärästi, ettei Holle Holopainen (?) kuulostanut ollenkaan niin innostuneelta kuin normaalisti.

Tunnelmallinen kappale ei kuulosta Cooperilta alkuunkaan. Paremmin Gary Numan -tyylittelyssä oli onnistunut edelliseltä levyltä lohkaistu pikkuhitti Clones (We're All).



Joissain lähteissä singlen a-puolenakin mainittu You Want It, You Got It julkaistiin siis ainakin Who Do You Think We Are -singlen b-puolena. Krampfin ja basisti Eric Scottin yhdessä Cooperin seuraavalla albumilla kitaroineen Billy Steelen ja lauluntekijä Eric Kazin kanssa säveltämä kappale on tanssittavaa synapoppia. Omalla tavallaan kummallisimpia Cooper-biisejä.



You Look Good In Rags on Cooperin ja Hitchingsin Atomic-ripoff. Oodi punk- / new wave -kuningatterelle Debbie Harrylle huipentuu vielä omituiseen acappella-kuoroon.



Cooper-Hitchings -tuotantoa on myöskin You're A Movie. Krampfin Bette Davis Eyes -synarumpuläiskeet maustavat haahuiluksi hiipuvaa discorock -biisiä.



You're A Movie toimii paremmin rouheana kitaraversiona. Cooper on selvästi bändeineen paitsi death punkin, myös grebo-tyylin esi-isä.



Levyn päättävä Vicious Rumours on Cooperin, Hitchingsin, Scottin ja kitaristi Mike Pineran yhteistyötä.



Cooper näyttää olleen Special Forces -kiertueella timmissä - tosin anorektisessa - keikkakunnossa. Areenat olivat pieniä, mutta uskon homman toimineen mainiosti klubimittakaavassa. Kiertuetta mies ei sitten tehnytkään ennenkuin vasta Constrictor-albuminsa jälkeen. Cooper väittää, ettei muista kahdesta Special Forcesia seuranneesta albumistaan mitään. Saa nähdä, palataanko niihin joskus Levykeitaalla...

The Stylistics: The Stylistics (1971)

Koska hip hop -albumeita käsitelleillä kirjoituksillani on ollut Levykeitaassa paljon lukijoita, liitän turinointiini tällä kertaa myös muutamia rap-versioita ja -biisejä, joihin alkuperäisiä The Stylistics -kappaleita on sämplätty. Toivottavasti viihdytte keitaalla sekä soul-siskot että rap-veljet!

Jamaikalla syntynyt, mutta lapsena Philadelphiaan perheensä mukana muuttanut biisintekijä-tuottaja Thomas Randolph "Thom" Bell oli yksi kaupungin oman soul-soundin, ns. philly soulin tärkeimmistä nimistä. Teini-iässä Bell lauloi yhdessä kaupungin suurmiesten, PIR-levy-yhtiön tulevien perustajien Kenny Gamblen ja Leon Huffin sekä Hall & Oates -duossa myöhemmin kuuluisuuteen nousseen Daryl Hallin kanssa.

Vuosina 1967-1970 Bell tuotti ensimmäistä suureen suosioon noussutta philly soul -aktia The Delfonics -yhtyettä. Välillä lähes unohdettu The Delfonics nousi kulttisuosioon Quention Tarantinon Jackie Brown -elokuvan (1997) ansiosta. Yhtyeen kappaleet olivat merkittävässä asemassa päärooleja esittävien Pam Grierin ja Robert Forsterin suhteessa.

70-luvun alun tunnetuin philly soul -yhtye The Stylistics perustettiin vuonna 1968 kahden philadelphialaisyhtyeen, The Percussionsin ja The Monarchsin pohjalta. Päävokalisti Russell Thompkins Jr., James Smith, ja Airron Love olivat aiemmin The Monarchsin jäseniä. Loput kaksi perustajajäsentä, James Dunn ja Herbie Murrell tulivat The Percussions-yhtyeestä.

Vuonna 1970 yhtyeen roudari Marty Bryant ja taustabändi Slim and The Boysiin kuulunut Robert Douglas kirjoittivat The Stylisticsille biisin You're a Big Girl Now. Halvalla äänitetystä debyyttisinglestä tuli paikallinen menestys, ja Avco-levymerkki teki sopimuksen yhtyeen kanssa. Avcon jakelussa single nousi USA:n R&B-listan seitsemänneksi vuoden 1971 alussa.



Yhtyeen omin avuin tekemästä ensimmäisestä - siksi rakkaasta - hitistä on sukeutunut jonkinlainen ikivihreä, vaikka ei se mielestäni mitenkään poikkeuksellisen hyvä kappale ole. Wu-Tang Clan -ryhmän jäsen Ghostface Killah teki biisistä viisi vuotta sitten version menestysalbumilleen FishScale.



Thom Bell ryhtyi The Stylisticsin tuottajaksi Avcon pyynnöstä. Bell ei vaikuttunut yhtyeen lahjakkuudesta, mutta uskoi, että komealla falsettiäänellä siunatulla päävokalistilla oli potentiaalia menestyväksi artistiksi. Vaikka Bellin tuottamat levytykset on tehty The Stylistics -yhtyenimen alla, oli suurin osa niistä käytännössä Russel Thompkins Jr.:n sooloja.

Menestysreseptin kolmas tärkeä ainesosa oli sanoittaja Linda Creed, jonka romanttisen rakkauden pauloissa riutuvat tekstit tekivät Thompkins Jr.:n laulamista sekä Bellin säveltämistä ja tuottamista biiseistä ikimuistettavia. Kolmikon yhteistyön ensimmäinen hedelmä oli Stop, Look, Listen (To Your Heart). Huomattavasti ensisingleä hienostuneempi ja tyylikkäämmin sovitettu biisi petrasi joka osa-alueella, mutta R&B-singlelistalla se kipusi vain yhden sijan aikaisempaa korkeammalle, kuudenneksi.



Hip hopin kulta-aikana Brand Nubian -yhtyeessä maineeseen noussut Grand Puba lainasi kappaletta tyylikkäästi toisen sooloalbuminsa 2000 (1995) kappaleella Change Gonna Come.



The Stylisticsille epätyypillinen northern soul -tyylinen vauhtipala Point Of No Return nousee monen hittistandardin ohi debyyttialbumin parhaimpien biisien joukkoon. Se julkaistiin myöhemmin myös singlen b-puolena.



The Stylisticsin läpimurto USA:n pop-listalle tapahtui albumilta vuoden 1971 lopussa lohkaistulla You Are Everything -singlellä. Edellistä singlebiisiä suoraviivaisempi kappale ylti R&B-singlelistalla kymmenenneksi, mutta pop-listalla jo yhdeksänneksi. Yhtyeen viihteellinen soundi alkoi löytää kuulijoita myös USA:n easy listening -kanavilta, samoilta aalloilta, missä Frank Sinatran iskelmät ja The Carpentersin vitivalkoinen pop juhlivat.



Afrika Bambaataan serkku MC Shy-D oli yksi ensimmäisistä miami bass -tyylin rappereista. Hän teki You Are Everythingistä mainion rap-coverin vuonna 1990.



The Stylisticsin suurin R&B-singlelistamenestys Betcha By Golly, Wow nousi listoille helmikuussa 1972 saavuttaen myöhemmin kakkossijan. USA:n pop-listalla irtosi jo kolmostila, ja kesällä 1972 singlestä tuli yhtyeen ensimmäinen hitti Britanniassa.



Youtubesta löytyy runsaasti 2000-luvulla nauhoitettua The Stylistics -keikkamateriaalia, mutta kyse ei enää ole kuin nimellisesti samasta yhtyeestä. Tämä vuonna 1975 nauhoitettu Betcha By Golly, Wow antaa käsityksen siitä, miltä debyyttialbuminsa kannessa rennoissa hippivetimissä esiintyneet miehet oikeasti lavalla näyttivät.



Itse hänen kuninkaallinen korkeutensa Prince teki biisistä alkuperäiselle versiolle instrumentaatiota myöten uskollisen coverin tripla-albumilleen Emancipation vuonna 1996. DJ Scratchin tuottama Busta Rhymes -versio Salute Da Gods! löytyy rapperin platinaa myyneeltä albumilta Anarchy (2000).



Point Of No Returnia kepoisempi vauhtisoulbiisi Country Living päätyi myös You Are Everything -singlen b-puolelle.



Albumin ehkä sielukkain (ja paras) kappale People Make The World Go Round julkaistiin levyn viimeisenä singlelohkaisuna. Se ylti kesällä 1972 vielä USA:n R&B-listan kuudenneksi. Kun vielä b-puolelta löytyy Point Of No Return -vauhtipala, pidän singleä seiskojen keräilijöille ehdottomasti varteenotettavana hankintana.



EPMD-duo liitti People Make The World Go Round -biisin taustasta kierrättämänsä koukun David Bowien blue eyed soul -albumilta Young Americans (1975) napattuun Fame-hittiin, ja tulos oli herkullinen. It Wasn't Me, It Was The Fame -biisi löytyy duon toiselta albumilta Unfinished Business (1989).



Keskitempoinen Ebony Eyes on mielestäni täytemateriaalia. Biisi laitettiin myös Betcha By Golly, Wow -seiskan b-puolelle.



Niin ikään keskitempoinen albumin päätösraita If I Love You oli hyödynnetty jo Stop, Look, Listen (To Your Heart) -seiskan b-puolena.



The Stylisticsin esikoinen on täyttä tavaraa: viisi hittisingleä ja neljä b-puolta, joilla siirappisuus ja viihteellisyys on jotakuinkin aisoissa. Yhteistyö Bellin ja Creedin kanssa loppui kolmen LP:n jälkeen vuonna 1974, mutta uusien taustavoimien Hugo & Luigin ja Van McCoyn kanssa The Stylisticsin menestys jatkui etenkin Britanniassa ja Euroopassa.

Vuodesta 1974 eteenpäin Thom Bell keskittyi tuottamaan The Spinners-yhtyettä, koska yhteistyö Atlantic-merkin julkaisemalla bändin comeback-albumilla Spinners (1973) oli osoittautunut hedelmälliseksi.