perjantai 28. tammikuuta 2011

Elvis Costello & The Attractions: Trust (1981)


Ostaisitkohan tämän näköiseltä mieheltä käytetyn LP-levyn? Minäpä ostin. Declan Patrick McManus alias Elvis Costello on yksi viime vuosikymmenten merkittävimmistä lauluntekijöistä, mutta enpä sanoisi häntä juuri nyt erityisen arvostetuksi uskollisimman kannattajakuntansa ulkopuolella.

Brittiläisen pubrock-aallon hännillä ilmestyneet, Nick Lowen tuottamat ja Graham Parkerin nuoren vihaisen miehen prototyyppiä jalostaneet ensimmäiset new wave -levyt huipentuivat Oliver's Army -singlen ja Armed Forces -albumin valtavaan menestykseen vuonna 1979.

Lontoossa vuonna 1954 syntyneen katolisen perheen ainoan lapsen biisien juuret itivät musiikillisessa kodissa. Muusikkoisä Ronald (Ross) toi kotiin uusimpia beat-levyjä, äiti Lillian taas piti viihdejazzista ja easy listeningistä. Teini-ikäinen Declan kuunteli Motown Chartbusters -kokoelmia ja Randy Newmanin ja James Taylorin kaltaisia amerikkalaisia laulaja-lauluntekijöitä. Aloittelevaan lauluntekijään vaikuttivat Van Morrison ja varhainen Bruce Springsteen.

Kun pikakelataan 1980-luvun alkuun, Costellon omimmat musiikilliset vaikutteet ja mieltymykset nousivat pintaan new wave -kuorrutuksen alta. Get Happy!! -albumi oli silkkaa vimmaista northern soulia sisältänyt levy, mikä uhkasi jopa jäädä viimeiseksi Costellon ja hänen The Attractions -bändinsä julkaisuksi. Hyvästä albumimenekistä huolimatta kiertueyleisö ei ollut nimittäin kiinnostunut kuuntelemaan muuta kuin hittisinglejä. Kuultuaan Elviksen lopettamisaikeista kosketinsoittaja Steve Nieve lähti ennen viimeistä sovittua kiertuetta amerikanlomalle, ja joutui vakavaan auto-onnettomuuteen.

Elvis tuumaili lopettamispäätöstään uusiksi, ja paikkasi urkurin paikan The Rumour-yhtyeen kitaristilla Martin Belmontilla. Costello soitti kiertueella koskettimia muutamissa kappaleissa, mutta kitaravetoinen The Attractions tarjosi uusia haasteita. Belmont päätyi vierailemaan myös Trust-levylle, ja Nieve palasi ruotuun elokuussa. Costellon uran märimmät studiosessiot alkoivat, ja huuruisimmat ensimmäiset äänitykset oli hylättävä.

Jos edellistä albumia voitiin kiittää sielukkaasta linjakkuudesta ja kritisoida uuvuttavasta tasapaksuudesta, Trustin vahvuus oli tyylillisessä monipuolisuudessa uuden aallon popista kantriin ja heikkous vastaavasti linjattomuudessa. Päämääränä oli yhdistää Armed Forcesin kaupallisuus ja tarttuvuus sekä Get Happy!!:n tanssittavuus. Lopputulos tyydytti muuten, mutta ei kaupallisesti. Vaikka Trust on yksi miehen parhaista albumeista, Elviksen aika lupaavana tai muodikkaana uutena artistina oli jo auttamattomasti ohi.

Trustin avausraita ja The Policen hengessä jazzahtava ensimmäinen single Clubland nousi joulukuussa 1980 vaivoin brittilistan sijalle 60. Jerseyn saarella kuvatun videon on ohjannut Barney Bubbles.



Trust ilmestyi tammikuussa 1981. Albumin vaikuttavin esitys on Nieven ja Costellon kahdestaan esittämä huima pianoballadi Shot With His Own Gun. Trustilla Nieve vapautui tavaramerkiksi tulleesta ja kiviriipaksi käyneestä uusiaalto-urkusoundistaan. Tässä Tony Wilsonin isännöimässä What's In -ohjelmaan maaliskuussa 1981 kuvatussa live-esityksessä Costellon ääni ei teknisesti yllä samaan suoritukseen kuin levyllä. Mikä äänen puhtaudessa hävitään, se karheassa tulkinnassa voitetaan.



Clublandin kanssa samassa sessiossa taltioitiin video myös vuosia pöytälaatikossa vuoroaan odottaneesta kappaleesta New Lace Sleeves, josta jossain vaiheessa uumoiltiin myös singlejulkaisua. Single jäi tekemättä, mutta Trustin luottamusta herättävän kansipotretin Bubbles ainakin kuvasi samalla kertaa.



Yhtye vieraili Tom Snyderin Tomorrow-showssa helmikuun alussa.



Rouheasti rokkaava Luxembourg on edellä kuultujen biisien kanssa tyylillisesti toiselta planeetalta. Kappaleessa voi kuulla vaikutteita Stray Catsin vasta ilmestyneeltä Runaway Boys -debyyttisingleltä.



Albumilta lohkaistu toinen single From A Whisper To A Scream oli vuoden 1977 jälkeen ensimmäinen ilman listasijoitusta jäänyt Costello-levytys. Biisillä vierailivat Squeeze-yhtyeen Glenn Tilbrook vokaaleissa ja The Attractionsin edeltävällä kiertueella soittanut Martin Belmont kitarassa.

Squeezen ja The Attractionsin polut risteytyivät monta kertaa. Tyylillinen vaikutus ja ammatillinen kunnioitus oli molemminpuolista. Yhtyeet kiersivät USA:ta yhdessä helmikuussa ja Costello päätyi tuottamaan Squeezen toukokuussa ilmestyneen albumin East Side Story. En löytänyt From A Whisperistä kunnollista videota, joten myöhempien aikojen soolo-Tilbrookin akustinen versio saa luvan kelvata.



Hillittyä raivoa tihkuvasta soulpop-kappaleesta Watch Your Step julkaistiin vielä single USA:ssa.



Maaliskuussa Costello kiersi saarivaltakunnassa ruotsalaisen Dave & The Mistakes (sic) -yhtyeen kanssa. Seuraava tv-live Big Sister's Clothes -biisistä on nauhoitettu ruotsalaista Måndagsboren-ohjelmaa varten kaksi vuotta myöhemmin.

Costellon peräti kahdeksan vuotta aikaisemmin säveltämä Big Sister's Clothes oli albumin ainoa biisi, josta tuottaja Nick Lowe "ei ollut vastuussa". Bruce Thomasin bassolinja oli kyllä tuoreempi, sillä se oli kuulemma pöllitty The Clashiltä.



Trust nousi brittien albumitilastossa kunnioitettavalle yhdeksännelle sijalle, mutta jenkeissä oli tyytyminen sijaan 28. Elvis vastasi haasteeseen levyttämällä seuraavaksi albumillisen country-covereita Nashvillessa.

Gerry Rafferty: Can I Have My Money Back? (1971)


Bloginpitäjän kolmen viikon takaisena syntymäpäivänä sattui kuolemaan pari kovaa musiikkimiestä. Toinen heistä on hitistään ainaisesti muistettava skottilainen laulaja-lauluntekijä Gerry Rafferty. Pikaisen tutkimusretken perusteella 90 prosenttia youtubeen ladatuista Rafferty-aiheisista tribuuteista sisältää Baker Streetin. Kappale on kyllä poikkeuksellisen hyvä.

Pari viikkoa sitten löysin kirpputorilta Raffertyn ensimmäinen soololevyn Can I Have My Money Back? Pakkohan se oli ottaa talteen, vaikka ennakkotiedot kertoivat levyn edustavan vierastamaani folkia. Sekä vanha että neo-folk on ollut 2000-luvun ajan hämmästyttävän suosittua, ja nyt olen minäkin luovuttanut sille pikkusormeni.

Monet interwebin lähteet väittävät itsepintaisesti, että Can I Have My Money Back? olisi alunperin julkaistu vuoden 1972 puolella, mutta kun levyn etikettiin ynnä takakanteen on selvästi printattu vuosi 1971, niin uskon painettua sanaa. Ehkä aika lähellä vuodenvaihdetta liikuttiin. Kokonaan toinen juttu on se, että Discogs kertoo USA:n painokseni ilmestymisvuodeksi 1978. Tämän uskon pitävän paikkansa - sen verran valtavia hittejä Baker Street ja City to City -albumi tuolloin olivat.

Gerry Raffertyn ura lähti nousuun hänen liittyessään kolmanneksi jäseneksi The Humblebums -folk-duoon vuonna 1969. Spotifysta löytyy 39 biisin Best Of The Humblebums -kokoelma, mille sisältyy suurinpiirtein kaikki ajankohtaan (1996) mennessä The Humblebums -nimellä julkaistut biisit ja myös neljätoista Raffertyn laulamaa kappaletta.

Rafferty-vahvisteisen Open Up The Door -levyn (1970) materiaali on rokkaavaa. Siksi pop ei yllätä Can I Have My Money Back? -soolollakaan. Raffertyn kypsyys biisintekijänä ja laulutulkinnan tyylikkyys jo vähän päälle parikymppisenä vähän yllättää. Levyn on tuottanut Raffertyn pitkäaikainen yhteistyökumppani Hugh Murphy, joka oli ajankohtaan mennessä kerennyt tuottamaan Stray-yhtyettä.

A-puolen ensimmäinen raita New Street Blues on vauhdikas Paul McCartneyn Wings-yhtyeineen mieleen tuova ralli, jolla ei ole bluesin kanssa juuri tekemistä. Bluesahtavampi tai oikeastaan kantrava kappale Didn't I? kuulostaa sekin McCartneyn parannetulta painokselta. Raffertyn tuotannon runsaampi kuuntelu vähentää tätä vaikutelmaa. Jälleen Wings-tyyppisessä vaihtelevarytmisessä kolmosbiisissä Mr. Universe rumpali Henry Spinetti pääsee vähän fillailemaan.

Raffertyn äitinsä mukaan nimeämä Mary Skeffington lienee albumin tunnetuin kappale, ja se on päätynyt monille folk-kokoelmille. Raffertyn ja tulevan Stealers Wheel -yhtyeensä lyhytaikaisen jäsenen Rab Noakesin akustisilla kitaroilla säestämällä balladilla ei albumiversiolla kuulla koskettimia. Biisin ovat myöhemmin coveroineet mm. The Hollies -yhtyeen Allan Clarke (1972) ja Olivia Newton-John (1974). Kappale julkaistiin myös uudestaan Rafferty-singlenä vuonna 1978.



Levyn seuraava kappale Long Way Round on yksinkertaisesti upea pop-biisi. Kitaristia ja rytmiryhmää ei jostain syystä ole kreditoitu biisissä. Pianoa ja Hammond-sooloa soittaa Tom Parker.

John Van Derrickin viulullaan höystämä nimikappale jää päähän soimaan. Can I Have My Money Back julkaistiin myös singlenä.



Albumin kriitikoilta saaman hyvän vastaanoton myötä Rafferty pääsi esittämään singlensä myös BBC:n legendaariseen Old Grey Whistle Test -ohjelmaan.



A-puolen päättävä The Beatlesmäinen pop-kappale Sign On The Dotted Line on Raffertyn ja albumilla taustoja laulavan Joe Eganin yhteistyötä. Käännetäänpä puolta, ja b-sivun avaa kepeä country rock -hölkötys Make You, Break You.

Kakkospuolen toinen biisi on Tom Parkerin cembalon säestämä kansanlaulumainen sävelmä To Each And Everyone, jonka kertosäkeessä Rafferty laulaa harmonioita itsensä kanssa.

Seuraavaan tuubilinkkiin on niputettu yhteen b-puolen kolmas ja neljäs biisi. One Drink Down on Raffertyn yhdessä John Byrnen kanssa tekemä juomalaulu. Byrne vastaa myös albumin kansitaiteesta aliaksella Patrick. Don't Count Me Out alkaa iisisti, mutta paisuu svengaavaksi popjamiksi.



B-puolen viides raita Half A Chance on jälleen silkkaa The Beatlesia. Albumikokonaisuus päättyy komeasti Raffertyn yksinään pianollaan säestämään Where I Belong -kappaleeseen.

Pian Can I Have My Money Back? -albumin julkaisemisen jälkeen Rafferty ja Egan sitten perustivat Stealers Wheel -bändin, jota myös brittien vastineeksi Crosby, Stills, Nash & Young -yhtyeelle hehkutettiin. Se on toinen tarina se.

perjantai 21. tammikuuta 2011

22-Pistepirkko: Rally Of Love (2001)


Pistepirkkojen syksyllä 2001 ilmestynyt albumi ei ole bändin itsensä suosiossa. Keräsen veljekset, kitaristi P-K ja kosketinsoittaja Asko diggasivat hittimusasta ja halusivat tehdä kaupallisen poplevyn.

Bändin edellinen albumi Eleven (1998) oli myynyt Ruotsissa noin 200 kpl huolimatta levy-yhtiö Universalin olemattomista myyntiponnistuksista. Kun lisenssisopimus Universalin kanssa meni umpeen, eikä yhtiö ollut käyttänyt optiotaan kolmannesta 22-PP-levystä, manageri Tiina Räsänen neuvotteli bändin irti sopimuksesta. Uusi jakelija löytyi ruotsalaisesta Playgroundista. Kun Playground teki sopimuksen The Rasmus-yhtyeen kanssa, yhtiön A&R-päällikkö ehdotti 22-PP:lle tuottajaksi Per Sundingia.

Albumin äänitykset kuulussa malmölaisessa Tambourine-studiossa aloitettiin kesäkuussa 2000. Tuottaja-äänittäjä Sundingin ohella studiossa operoivat äänittäjä Stefan Kvarnström ja muun muassa The Cardigansia tuottanut tuottaja-miksaaja Tore Johansson. Samaan aikaan Pistepirkkojen kanssa studiossa vieraili muuten myös The Cardigansin Nina Perssonin ja Atomic Swingin Niklas Friskin A Camp -yhtye.

22-PP:n toiveiden mukaisesti yhtyeelle haettiin radioystävällistä soundia, mikä merkitsi P-K:n laulun nostamista mahdollisimman pintaan. Miehen lausunta ja rytmitys joutuivat erityissyynin kohteeksi. Asko hioi lauluntekstejä yhdessä Sundingin kanssa. Koska koneet hoitivat rytmipuolen, rumpali Espe Haverinen valitsi Kvarnströmin kanssa sämplejä, pelasi pleikkarilla ja harrasti urheilua.

Levybudjetin niukkuuden vuoksi keskenjääneitä kappaleita kuten albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu This Time jäi bändin itsensä työstettäväksi Suomessa. Single nousi Suomen singlemyyntilistan kuudenneksi. Promovideon on ohjannut Mika Taanila.



Bare Bone Studio pystytettiin kolmeksi kuukaudeksi Hästholmenin huvilaan Vuosaaressa. Hästholmenissa äänitettiin muun muassa Metro Blues, jolla vierailee taustalaulajina Thee Ultra Bimboos ja bassossa Pave Maijanen.

Ehkäpä levyn paras kappale, Jori Hulkkosen tuottama I'm A Moon Around You on käytännössä P-K:n ja Hulkkosen duetto. Hulkkonen äänitti P-K:n laulu- ja kitararaidan omassa studiossaan ja viimeisteli lopputuloksen itse.



Turkulainen L'go Pistooli -lofi-dub-elektro-duo miksasi albumille D-Day -kappaleen. Kun L'go Pistooli levyjulkkarikiertueen Säätämön keikalla lämmitteli 22-PP:tä, se esitti D-Dayn settinsä viimeisenä biisinä, ja Espe tuli lavalle laulamaan duon kanssa. Espe tai kukaan muukaan pistepirkko ei ollut koskaan aikaisemmin esiintynyt minkään muun kuin oman kokoonpanonsa kanssa.

Suomi-sessioiden lopuksi Sunding ja Kvarnström saapuivat viimeistelemään nimikappaleen Rally Of Love, josta alla rokkaava liveversio Provinssirockista vuodelta 2005.



Albumi sisälsi nimensä mukaisesti rakkauden (romu)ralleja, kuten avausraita Quicksand. Se ylsi 50 hittiä -listan kolmanneksikymmenenneksi.



Hyvä biisi on jäänyt myös 22-PP:n keikkasettiin.



Ruotsalaistuottajat ja Tambourine-studion ajanmukainen soundi takasivat levylle runsaan medianäkyvyyden Skandinaviassa. Lehdistöpäivä Kööpenhaminassa sattui valitettavasti samalle päivälle 11.9. WTC-iskujen kanssa. Suomenkiertueen aikana levy nousi Suomen virallisen listan kakkossijalle, mikä lienee edelleen yhtyeen kovin listasijoitus.

Eurooppaa kierrettiin puolitoista kuukautta. Vanhoista rockbiiseistä varioitiin koneversioita, Rally Of Loven kappaleista akustisia versioita. Hyvin ja ammattimaisesti hoidetusta kiertueesta huolimatta albumimyynti jäi samoihin lukemiin kuin aikaisemminkin. Yhtye päätti lopettaa tai palata takaisin rock'n'roll-kulttiyhtyeeksi. 22-PP palasi rock'n'rolliin.

Rally Of Love -albumi julkaistiin ajankohtana, jolloin The White Stripesin garage rock - sama musiikkityyli, millä 22-PP aikoinaan oli tullut tunnetuksi - oli pop-maailman kuuminta hottia. Levystä jäi ehkä sellainen kutina, ettei olisi kannattanut juuri silloin muuttaa tyyliä Weeping Willowsin ja Aaliyahin puolimaastoon. Minimalistinen ja tyylikäs albumi kuulostaa silti edelleenkin hyvältä, eikä sen esittäjästä voi erehtyä.

torstai 20. tammikuuta 2011

Del Shannon: Rock On! (1991)


Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt Rock On! -albumi on rock 'n' roll -artisti / -lauluntekijä Del Shannonin joutsenlaulu.

Charles Westover -nimisenä Michiganissa vuonna 1934 syntyneellä Shannonilla oli albumia levyttäessään takanaan lähes kolmenkymmenen vuoden laskusuuntainen levytysura.

Jo miehen toisessa levytyssessiossa nimittäin äänitettiin Atlantin kummallakin puolella keväällä 1961 listaykköseksi noussut Runaway. Runawayn aikaansa edellä ollut soundi oli pitkälti kosketinsoittaja Max Crookin Musitron-synan ansiota.

Shannon itse oli pätevä kitaristi, persoonallisen falsetin omaava laulaja ja omavarainen pop-lauluntekijä, joka sinnitteli laskevalla hittiuralla britti-invaasion läpi 1960-luvun loppuun asti. Aikaansa edellä olleita hengenheimolaisia ja tyylillisiä vertailukohteita muuttuvassa musiikkiympäristössä olivat Dion ja Roy Orbison. Shannon kokeili siipiään menestyksellisesti myös tuottajana.

Seuraavalla vuosikymmenellä miehen ajattomalle tyylille löytyi seuraajia. Electric Light Orchestran nokkamies Jeff Lynneen Shannon törmäsi ensimmäistä kertaa 1970-luvun alussa levyttäessään Britanniassa Island-levymerkille. Tom Petty The Heartbreakers -yhtyeineen tarjoutui auttamaan Shannonin uraa saman vuosikymmenen lopulla; tuloksena kriitikoiden arvostama albumi Drop Down and Get Me ja Shannonin ensimmäinen (ja viimeinen) pop-hitti kahteentoista vuoteen.

Jeff Lynnen tuottama George Harrison -albumi Cloud Nine (1987) johti menestyksekkääseen yhteistyön jatkamiseen The Traveling Wilburys -superyhtyeessä. Mukana vilpereissä olivat myös Bob Dylan, Tom Petty sekä Roy Orbison, jonka sooloura oli lähdössä uuteen rakettimaiseen nousuun. Orbisonin kuoltua yllättäen sydänkohtaukseen avautui Wilburys-yhtyeeseen paikka, mihin fyysisesti erittäin hyvässä kondiksessa ollutta Shannonia huhujen mukaan kaavailtiin.

1980-luvun puolivälin jälkeinen nostalgia-aalto oli nostanut Runawayn uudelleen soittolistoille. Myös Rock On! -albumilta löytyvä I Go To Pieces on Shannonin brittiläiselle Peter and Gordon -duolle säveltämä hitti. Peter and Gordonin single julkaistiin joulukuussa 1964 ja se nousi listoille seuraavan vuoden alussa. Shannon itse levytti biisin ensimmäisen kerran toukokuussa 1965. Keikkaversio vuodelta 1988 Floridan Kissimmeestä Little Darlin's Rock 'n' Roll Palacesta:



Lynnen, Pettyn ja Shannonin uusi yhteistyö starttasi vuonna 1989, kun Lynne, Petty ja neljäs avainhenkilö The Heartbreakers -kitaristi Mike Campbell olivat saaneet valmiiksi Tom Pettyn viisinkertaisen platinalevyn Full Moon Fever (1989).

Levytysten alettua Petty oli kiireinen uransa kanssa, Lynne Wilburysin kakkoslevyn ja Roy Orbisonin postuumin materiaalin kanssa. Rock On! eteni tuskastuttavan hitaasti. Shannonin playback tulevan albumin "takuuvarmasta" hitistä Walk Away Australian televisiossa:



Masennuksesta kärsinyt Shannon saattoi pitää Wilburys-miesten avittamaa Rock On! -albumia viimeisenä mahdollisuutenaan nousta takaisin huipulle. Levystä ei kuitenkaan tuntunut tulevan valmista. Koska Roy Orbisonkin oli ehtinyt kuolla ennen Mystery Girl -hittialbuminsa julkaisemista, Shannon elätteli ehkä toivoa postuumista menestyksestä. Viisi päivää esikuvansa Buddy Hollyn muistokonsertin - viimeisen keikkansa - jälkeen Shannon ampui itseään päähän kiväärillä. Seuraavana päivänä toista albumiaan levyttämässä ollut nelihenkinen Traveling Wilburys levytti coverversion Runawaysta.

Vuotta myöhemmin ilmestyneestä Rock On! -albumista ei tullut valtaisaa hittiä. Del oli kuitenkin hoitanut oman tonttinsa. Levyllä on yhdeksän Shannonin biisiä sekä cover The Tamsin suurimmasta hitistä What Kind Of Fool Do You Think I Am? (1964).



Shannonin kuoleman jälkeen tuottajat Lynne ja Campbell lisäilivät vain jouset I Go To Pieces -kappaleeseen, ja joitakin taustalauluja ja kitararaitoja. Lähin soundillinen vertailukohta on edellä mainittu Full Moon Fever, ja Petty soittaa akustista kitaraa kolmella biisillä ja laulaa taustoja neljällä - esimerkkinä molemmista I Got You.



Home and Away -boksin mukana tulevassa kirjassa on tarina, missä pienikokoinen Charles Westover saa elinikäisen trauman tultuaan hylätyksi koulun päättäjäistanssien aattona. Surullisen hahmon ritarin koko tuotanto kumpuaa jätetyksi ja petetyksi tulemisen tuskasta - aivan kuten Callin' Out My Name.



Albumipostauksen päättäköön kuitenkin Shannonille ja albumille epätyypillinen iloluonteinen bluegrassbiisi Let's Dance, viuluviikarina Richard Greene. Kaikki Shannonin levyt ovat suositeltavia hankintoja.

perjantai 14. tammikuuta 2011

Styx: Paradise Theater (1981)


Progressiivisen hard rockin ja soft rockin välimaastossa taiteillut chicagolainen Styx-yhtye starttasi uransa Tradewinds-nimellä jo 1961. Samantapaista sisäsiistiä meininkiä tarjonnut Chicago aloitti toimintansa vasta vuosikymmenen lopulla. Siinä missä Chicago marssi melkein suoraan studion kautta hittilistoille, kesti Styxin tie menestysartikkeliksi paljon, paljon pitempään.

Yhtyeen perustajatrio, kaksoisveljet Chuck (basso) ja John Panozzo (rummut) yhdessä naapurinsa laulaja-kosketinsoittaja Dennis DeYoungin kera sinnitteli yhtyeessä aina 1990-luvulle saakka. Tradewinds vaihtoi nimensä vuonna 1965 TW4:ksi, kun myöhemmin tuottajana kunnostautuvan Vini Poncian The Trade Winds -niminen bändi nousi listoille surf-biisillä New York's A Lonely Town.

Kitaristi James J.Y. Young liittyi yhtyeeseen vuonna 1970. Saatuaan levytyssopimuksen TW4 vaihtoi kelvottoman nimensä Styxiksi, sillä tarinan mukaan se oli ainoa nimiehdotus, jota kukaan jäsenistä ei vihannut. James Young on ainoa Styxin jäsen, joka on soittanut yhtyeen kaikilla albumeilla, joista ensimmäinen, ajankohdalle tyypillistä progressiivisvaikutteista amerikanrockia sisältänyt Styx ilmestyi syksyllä 1972.

Viidellä ensimmäisellä albumilla soittanut kitaristi John Curulewski vetäytyi yhtyeestä vuonna 1975, juuri ennen Equinox-albumin promootiokiertuetta. Hänen tilalleen liittyi Tommy Shaw, joka on toinen vielä nykyisessä Styx-kokoonpanossa vaikuttavista kultakauden jäsenistä. Styxin kulta- tai oikeammin sanottuna platinakausi kesti vuodesta 1977 vuoteen 1983. Tällä välillä yhtye julkaisi viisi platinakantaan noussutta albumia, ja sai suurimman osan singlehiteistään.

Kolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt teemalevy Paradise Theater on Styxin kymmenes albumi, ja toiseksi viimeinen platinamyyntiin yltäneistä. Paradise Theater on Styxin myydyin levy - yli kolme miljoonaa kappaletta - ja ainoa albumilistaykkönen. Koska levy löytyy jokaisesta divarista ja kaikilta kirpputoreilta, se ei ole mikään jäljettömiin kadonnut klassikko. Silti albumi on tavallaan unohdettu, sillä se mainitaan aniharvoin, kun puhutaan parhaista albumeista. Huono levy se ei missään nimessä ole.

Chicagolaisen Paradise Theaterin tarina 1928-1958 on metafora amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin 1970- ja 1980-lukujen taitteen murrokselle. Ennen oli omenapiirakka parempaa ja nykyään ollaan rappiolla. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tarkasteltuna kuohuva muutosten aika energiakriiseineen, katkerine presidentinvaalikamppailuineen, lamoineen, suurten teollisuudenhaarojen alasajoineen, Iranin panttivankidraamoineen ja rock'n'roll-musiikin kriiseineen näyttää auvoisalta shangri-lalta.

Teatterin kulissien takana käytiin kamppailua Styxin musiikillisesta linjasta. Dennis DeYoungin sokerinen USA:n ykköshitti Babe (1979) oli hilannut yhtyettä kohti simppeliä aikuispoppia, mutta kitaristit halusivat soittaa hard rockia. Mahtipontinen albumi oli onnistunut yhdistelmä molempia.

Levyn ensimmäinen singlelohkaisu oli DeYoungin kappale The Best Of Times. Hittikaavoihin täysin sopimaton biisi ylsi USA:n singlelistan kolmanneksi, Kanadassa se oli Styxin toinen listaykköseksi noussut single.



Aikalaisliven kuvapuoli on valitettavan suttuinen, mutta tarjoaa mukavan kavalkadin aikakauden tyylikästä hius- ja viiksimuotoilua. Styx kykeni kolmen laulajan voimin livenä toisintamaan levysoundinsa täydellisesti.



DeYoungin ja Tommy Shawn välillä kytevällä ristiriidalla leikittelevä Too Much Time On My Hands -musiikkivideo on poseerauksineen varsinainen helmi. Shawn turkoosissa kokohaalarissa laulama discorock on albumin paras kappale, ja miehen ainoa USA:n top teniin asti noussut Styx-single.



Niin kuin nimi Nothing Ever Goes As Plannedkin sanoo, albumin kolmas, erikoinen singlevalinta ei menestynyt listoilla. Dennis DeYoungin humpahtava reggaebiisi (tai jotain sinne päin) ei tainnut oikein upota Styxin hard rock -faneihin.



Seuraava single, laulajan ja kitaristien yhteistyössä tekemä "nimikappale" Rockin' The Paradise palautti yhtyeen hard rock -kantaan. Paradise lienee myös ensimmäinen Styxiltä koskaan kuulemani biisi. Introna oheisella livellä, kuten albumillakin, toimii The Best Of Timelta melodian lainaava A.D. 1928.



Dennis DeYoungin ja James Youngin yhdessä säveltämä raskassoutuinen ja kimurantti Snowblind on levyn tunnetuimpia kappaleita. Jotkut lähteet väittävät, että biisi olisi julkaistu singlenäkin, mutta pidän todennäköisempänä, että kappale on noussut jenkkiradioiden soittolistoille albumiraitana. Kokaiininkäytön iloista ja suruista raportoiva Snowblind joutui myöhemmin Al Goren vaimon Tipper Goren heavy rockin vastaisen kampanjan silmätikuksi, sillä sen riimi "I try so hard to make it so" kuulosti väärinpäin soitettuna saatanalliselta viestiltä "satan move through our voice". Biisi väärinpäin tässä. Styx luonnollisesti kiisti väitteet.



Teatterin taustapulinoilla ja orkesterin virittelyillä albumin b-puoliskon aloittava DeYoungin Lonely People on vahvoine puhallinriffeineen aluksi melko Chicago-henkinen biisi, mutta puolimatkan pillipiiparimeininki tekee hommasta hieman villimpää.



Biisintekijä Tommy Shawn itse laulama She Cares on vaikkapa Eaglesia muistuttava ilmava countryrockbiisi, jota Steve Eisenin saksofonisoolo mukavasti maustaa.



James Hetfield -viiksinen Young laulaa oman hard rock -biisinsä Half-Penny, Two-Penny. Lopuksi kuullaan A.D. 1958 -teemamelodia, ja liveklipin päätteeksi vielä albumi-outro State Street Sadie.



Styx onnistui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Journey- ja Kansas -aikalaisyhtyeiden tapaan bändi sai aikaiseksi suurten massojen sydämiin täysillä uponnutta pömpöösiä musiikkia, jota sekä rankemman kitarapaahdon että kevyemmän rytmimusiikin diggarit syvästi inhosivat. Seuraavaksi Styx julkaisi mainion scifi-teemalevyn Kilroy Was Here. Ehkäpä palaan siihen tuonnempana.