The Smashing Pumpkins: MACHINA / the machines of God (2000)

Teräväkielisten totuudenpuhujien mukaan The Smashing Pumpkins oli viidennellä albumillaan käytännössä kuulapää Billy Corganin, tuon Ameriikan Toni Wirtasen ja tuottajaguru Floodin duo. Kunnianhimoisesta tupla- ja teemalevy MACHINA:sta piti tulla Smashing Pumpkinsin paras albumi ja samalla yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä rocklevyistä; suunnannäyttäjä uudelle vuosituhannelle.

Corganin, basisti D'arcy Wretzkyn ja kitaristi James Ihan triona levyttämä Adore oli ollut kaupallinen pettymys, eikä levy-yhtiö Virgin suostunut flopin jälkeen julkaisemaan tupla-albumia. Osa MACHINA:lta ylijääneestä materiaalista julkaistiin myöhemmin samana vuonna hyvin rajoitetulla Machina II / The Friends & Enemies of Modern Music -julkaisulla, mutta siitä lisää syksymmällä.

Kymmenen vuotta sitten karkauspäivänä ilmestynyttä MACHINA:a promotoitiin isolla rahalla. Ennen Adorea kosketinsoittaja Jonathan Melvoinin kuolemaan johtaneen heroiinijupakan vuoksi pois potkittu rumpali Jimmy Chamberlin oli jälleen mukana, ja markkinointiosaston mukaan Pumpkinsit olivat palanneet konekokeilujen jälkeen rockmusiikin pariin, parempina kuin koskaan. Kesken levynteon omille teilleen häipynyt D'arcy Wretzky korvattiin Hole-yhtyeen vähintään yhtä näyttävällä Melissa Auf der Maurilla. Kriitikot suhtautuivat levyyn kuitenkin nuivasti, eikä suuri yleisökään lämmennyt mustaan pvc-muoviin kääriytyneelle goottijumalalle entiseen malliin. Julkaisuviikollaan USA:n albumitilaston kolmanneksi noussut MACHINA menestyi lopulta Adorea kehnommin.

Kymmenen vuotta myöhemmin MACHINA maistuu tänään paremmalta kuin ikinä. Vaikka lyhytikäiseksi jäänyt Zwan oli hyvä power pop -bändi, ei Corgan ole myöhemmin pystynyt ylittämään tätä albumia, jolla oli enemmän kohokohtia kuin täytemateriaalia. MACHINA:a voidaan kritisoida 73 minuutin pituudesta, mutta kannattaa muistaa, että Corganin alunperin suunnittelema tupla-albumi olisi ollut vielä suurempi haaste kuulijoiden keskittymiskyvylle.

Ensimmäisenä promosinglenä vuoden 1999 puolella julkaistu avausraita The Everlasting Gaze on täyteen tuupattua cybermetallia, mitä Jonas Åkerlundin ohjaama soittovideo goottisupersankari-imagoineen vielä alleviivaa. Ei oikeasti niin kovin raskas, vaan pikemminkin raskasta metallia imitoiva raita Heavy Metal Machine löytyy linkistä Japanissa taltioituna live-versiona. Koko Budokanin keikka vuodelta 2000 muuten löytyy koruttomasti taltioituna edulliselta Live in Tokyo -dvd:ltä. Kolmas jytäävämpi kappale The Imploding Voice on jyräkitaralla raskaaksi naamioitu klassinen pop-biisi.

Tammikuussa 2000 julkaistu ensimmäinen myyntisingle Stand Inside Your Love yritti listoille "klassisella Pumpkins-soundilla", mutta onnistui siinä vain keskinkertaisin tuloksin. Oscar Wilden Salome-näytelmää lainailevan erittäin artsyn videon pääosaa näytteli Corganin tyttöystävä Yelena Yemchuk.

Sanoituksestaan kovasti kritisoitu promosingle I Of The Mourning (linkissä studiolive David Lettermanin showsta), oma suosikkini Raindrops + Sunshowers, Wound (livenä Chicagossa 1999) ja toinen virallinen myyntisingle Try, Try, Try edustavat musiikillisesti Adorelta tuttua New Ordermaista poplinjaa. TTT:n vavahduttava ja ristiriitaisen vastaanoton saanut promovideo oli myös Åkerlundin ohjaama.

Kymmenminuuttisen Glass And The Ghost Children -eepoksen (livenä Pariisissa) aikana mielenkiinto hieman herpaantuu, mutta mikä tahansa albumin loppupuolenkin biiseistä nousee arvoonsa, kun sitä tarkastellaan kokonaisuudesta irrallaan erillisenä kappaleena. Lopuksi albumin päättävä Age Of Innocence nopeana liveversiona Budokanilta.

Corgan oli jo pitempään kaavaillut soolouraa, ja D'arcyn lähtö oli tukenut päätöstä. MACHINA:n odotettua vaisumpi vastaanotto sinetöi päätöksen. Ennen lopettamistaan yhtye teki menestyksekkään ja mittavan jäähyväiskiertueen, ehtien keikkailla muun muassa Hartwall Areenalla. Pitkä kahden encoren show on edelleen yksi parhaista koskaan näkemistäni.

Seitsemän vuotta myöhemmin Smashing Pumpkins = Billy Corgan teki comebackin matalammalla profiililla. Zeitgeist-albumi vaikutti maailmoja mullistamattomalta metalliselta goottirockilta, ja vuoden 2008 Helsingin keikka sijoittui vaatimattomasti vain Nordenskiöldinkadun jäähalliin. Vuosi sitten Jimmy Chamberlin jätti bändin lopullisesti Corganin jatkaessa taivalta vaihtelevalla miehityksellä. Uusi, tähän mennessä sympaattiselta dream popilta kuulostava albumi Teargarden by Kaleidyscope on biisi kerrallaan imuroitavissa ilmaiseksi interwebissä. Ohjaaja Jonas Åkerlund jatkaa kipeiden aiheiden parissa ajankohtaisella musiikkivideolla.

Boo-Yaa T.R.I.B.E.: New Funky Nation (1990)

Onomatopoeettisesti kivääri sanoo ladattaessa "boo-yaa". T.R.I.B.E. taas on lyhenne sanoista "too rough international boo-yaa empire". Tässä Carsonista, Los Angelesin naapurilähiöstä kotoisin olevan kuusihenkisen hip hop -bändin nimen tausta. Alunperin USA:n kaukaisimmasta territoriosta, Eteläisen Tyynenmeren Samoalta kotoisin olevat Devouxin veljekset Paul, Ted, Donald, Roscoe, Danny ja David perustivat yhtyeen kunnioittaakseen Comptonin jengikahakoissa kaatuneen pikkuveljensä muistoa. New Funky Nation -levyn kannesta löytyvien taiteilijanimien ja ristimänimien vastaavuudesta minulla ei ole varmaa tietoa, mutta veikkaan, että "O" Mobsta on basisti Danny, K.O.D. Don-L Donald, päävokalisti Godfather Rock "Te" Ted ja King Roscoe tietysti Roscoe. Liidaava räppäri Lyrical Criminal Ganxsta R?dd ja E.K.A. The Attitude lienevät siis Paul ja David, jommin kummin päin.

Ennen jengisekoilujaan veljekset olivat opetelleet soittamaan Parliamentin ja Funkadelicin biisejä. Soittajataustansa vuoksi Boo-Yaa T.R.I.B.E. erottui muista gangsta rap -aikalaisistaan muutenkin kuin hauislihasten paksuudessa. Boo-Yaa oli oikea funk-bändi, vaikka käyttikin dj:tä hip hop-mausteiden lisäämiseen. Flirttaillessaan metallimusiikin kanssa Pickin' Up Metal -raidalla yhtye tuli tehneeksi yhden ensimmäisistä rapcore- tai nu-metal -biiseistä.

Kaksikymmentä vuotta sitten elettiin rapin kulta-aikaa ("golden era of hip hop"), ja genre suolti uusia hienoja levyjä jatkuvalla syötöllä. Hankin New Funky Nationin samalla kertaa Blackwatch-liikkeen hörhöjen X-Clanin To The East Blackwards -albumin kanssa. Molemmilta ryhmiltä oli taltioitunut videonauhalle tuore hittibiisi Yo! MTV Raps -ohjelmasta, jonka juontajat Ed Lover ja (Def Jamille levyttäneen Original Concept -yhtyeen) Doctor Dre huolehtivat viikottaisesta kansanvalistuksesta. Harvemmin on mukaan tarttunut kaksi niin hyvää ennestään tuntemattoman artistin levyä samalla kerralla.

Mainittu Boo-Yaa T.R.I.B.E.:n hittibiisi oli Little Richardia sämpläävä Psyko Funk, joka popmaisuudessaan erottuu selvästi muusta albumimateriaalista. Tone Locin letkeitä hittejä muistuttava biisi on ainoa kappale, joka Boo-Yaalta genren ulkopuolella muistetaan, jos nyt yleensä muistetaan. Hassu noveltyhitti leimasi orkesteria.

Avausraidalla Six Bad Brothas Ganxsta R?ddin rap kuulostaa näin jälkikäteen pikkuisen hip hop -klassikoksi myöhemmin julistetun Son Of Bazerkin tyyliseltä. SOB:n Bazerk, Bazerk, Bazerk -albumi toki ilmestyi vasta vuonna 1991. Vielä enemmän yhtäläisyyksiä Boo-Yaalla on luonnollisesti p-funk-sämplejä käyttäneisiin länsirannikon artisteihin, tunnetuimpana esimerkkinä tietysti N.W.A.

Nimikappaleessa on muuten erityisen hieno groove ja torvisektiot. Delicious Vinyl -merkin artistien ja Beastie Boysin Paul's Boutique -klassikon tuotannosta vastannut The Dust Brothers -kaksikko on tuottanut albumille neljä biisiä: Rated R, Don't Mess, Once Upon A Drive By ja Riot Pump. Toinen promovideo tehtiin kappaleesta R.A.I.D.

Debyyttinsä jälkeen Boo-Yaa T.R.I.B.E. ei ole onnistunut luomaan yhtä pätevää levykokonaisuutta. Tuoreimmalla uutta materiaalia sisältäneellä albumillaan West Koasta Nostra (2003) yhtye saavutti jälleen listamenestystä osin nimekkäiden vierailijoiden (Eminem, B-Real ja Mack 10), osin vuosien varrella kasvaneen maineensa ansiosta.

The Cretones: Thin Red Line (1980)

Los Angelesista kotoisin olevaa power pop -kvartetti The Cretonesia voi kutsua yhden hitin ihmeeksi, sillä bändiltä nousi USA:n Top 100 singlelistalle vain yksi single, debyyttialbumi Thin Red Linen avausraita Real Love. Oheisen linkin alta löytyy myös bändin toiseksi tunnetuin raita Mad Love.

Mad Love on tunnettu siitä, että se oli iki-ihanan Linda Ronstadtin samana vuonna ilmestyneen new wave -vaikutteisen albumin nimiraita. Cretonesin kitaristilaulaja ja biisintekijä Mark Goldenberg onnistui saamaan Ronstadtin levylle kolme Thin Red Line -albumin biisiä ja soitti niillä myös kitaraa. Linkittämilläni Ronstadtin live-versioilla Mad Love ja Cost Of Love Goldenberg ei valitettavasti ole mukana. Mad Love -albumiin saatan joskus tässä blogissa palata, ken tietää.

Piiri pieni pyörii - Ronstadtin keikalla taustoja lauloi Wendy Waldman, jonka bändissä Cretonesin rumpali Steve Beers ja basisti, Thin Red Linen tuottanut Peter Bernstein olivat lämpänneet Al Stewartia Year Of The Cat -kiertueella neljä vuotta aikaisemmin. Goldenberg oli toiminut tuolla kiertueella Stewartin kitaristina. Kolmikko oli ystävystynyt, ja kun mukaan saatiin Goldenbergin lukioaikaisen bändin kosketinsoittaja Steve Leonard, Cretones oli koossa.

Plimsouls-yhtyeenkin debyytin julkaisseella Planet Records -merkillä ilmestynyt Thin Red Line on tiukka, konstailematon ja kuivasoundinen 1980-vuosimallin kitarapop-levy, johon Leonardin napakat koskettimet tuovat hiukan new wave -maustetta. Goldenbergin Elvis Costellon ja Joe Jacksonin mieleen tuovat vihaiset vokaalit, purevat lyriikat ja tarttuvat pop-koukut täydentävät kokonaisuuden, josta puuttuu The Knackin My Sharonan tapainen ilmiselvä hittibiisi. Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Snap! Snap! -albumilla ei irronnut enää kuin radiosoittoa.

Cretonesin hajoamisen jälkeen Steve Beers ja kuuluisan elokuvasäveltäjä Elmer Bernsteinin poika Peter Bernstein tuottivat ja sävelsivät tunnusmusiikin 21 Jump Street -tv-sarjaan (mistä näyttelijä Johnny Deppin tie teini-idoliksi varsinaisesti alkoi), minkä jälkeen Beers ryhtyi tv-tuottajaksi ja Bernstein keskittyi säveltämään musiikkia elokuviin ja muihinkin tv-sarjoihin (mm. Stargåte SG-1). Mark Goldenberg sävelsi Planet Recordsin hittitriolle Pointer Sistersille top 5-singlen Automatic ja ryhtyi mm. Peter Framptonin, Chris Isaakin ja Jackson Brownen apuriksi.

Four Tops: Still Waters Run Deep (1970)

Detroitilainen laulukvartetti The Four Tops esiintyi peräti 43 vuotta (1954-1997) samalla kokoonpanolla. Tämä lienee jonkinlainen ennätys lajissaan. Päävokalisti Levi Stubbs oli MTV-sukupolvelleni laulavana muovailuvahamiehenä tutuksi tulleen Jackie Wilsonin serkku. Taustaharmonioita laulaneet Lawrence Payton ja varsinkin Ronaldo "Obie" Benson osallistuivat myös yhtyeen biisien sävellystyöhön, ja Benson oli mukana kirjoittamassa Marvin Gayen What's Going On -klassikkobiisiä. Viimeinen elossa oleva alkuperäisjäsen Abdul "Duke" Fakir suunnitteli tammikuussa Blues & Soul -lehdelle antamassaan haastattelussa vielä uuden Four Tops -levyn julkaisemista nykyisen kokoonpanon kanssa.

Kuusikymmentäluvun puolivälissä soul-yhtyeiden kuningaspaikasta tasapäisesti Temptationsin ja Supremesin kanssa kamppaillut Four Tops jäi Motownilla orpopojan asemaan Holland-Dozier-Holland -tuottajatrion lähdettyä yhtiöstä ovet paukkuen. Supremesin Diana Ross oli tietysti Berry Gordy -pomon lempityttö. Temptationsin kohtaloksi koitui tuottajavelho Norman Whitfieldin psykedeelisten ja sinfonisten visioiden toteuttaminen.

Four Topsin tuottajaksi nousi muutamien kokeilujen jälkeen Frank Wilson, jonka 1965 äänitetystä soolosinglestä Do I Love You (Indeed I Do) tuli myöhemmin brittien northern soul -skenen löytämä legendaarinen aarre, yksi historian kaikkien aikojen harvinaisimmista ja kalleimmista levytyksistä. Tuottajana monipuolinen ja monenlaista materiaalia työstänyt Wilson jäi Whitfieldin varjoon ja on ollut suorastaan harmillisen aliarvostettu. Nykyään Wilsonin tuottamat cut out -poistolaatikoissa pyörineet levyt lienevät osittain saaneet ansaitsemansa arvonpalautuksen.

Four Tops -asteikolla trippaileva ja psykedeelinen albumi Still Waters Run Deep palautti kvartetin USA:n pop-listoille kolmen vuoden tauon jälkeen. Se sisälsi kaksi isoa hittiä, joista Motownin hovisäveltäjä Smokey Robinsonin ja Wilsonin pehmeästi kelluva nimikappale Still Water (Love) on yksi kaikkien aikojen parhaimmista Four Tops -kappaleista. Teemallinen albumi päättyy hitaampitempoiseen Still Water (Peace) -versioon samasta biisistä. Youtubesta löytyvä upea yli yhdeksänminuuttinen Still Waters Suite -medley yhdistää kappaleet harvinaisen instrumentaaliversion kanssa.

Mielen syvissä vesissä sukeltelua jatketaan Funk Brothersien bongorummuilla, syntetisaattoriefektillä ja leijuvalla fuzz-kitaralla käynnistyvällä, jopa alkuperäistä versiota paremmalla Supremes -coverilla Reflections. Biisi myös loppuu trippaillen.

Albumin toinen single, viihteellinen It's All In The Game oli Britanniassa Still Watersiakin isompi hitti. Oheinen linkki on herkullinen tv-studiolive 70-luvulta, ei siis mikään playback-esitys. R&B/jazz-laulaja Tommy Edwards nousi kappaleella listaykköseksi Atlantin molemmin puolin vuonna 1958, mutta tuon alunperin Melody In A Major -nimisen biisin oli säveltänyt USA:n tuleva varapresidentti Charles Dawes jo vuonna 1912. Four Topsin versiota isompi hitti on Edwardsin miljoonahitin lisäksi ollut pop-laulaja Cliff Richardin (miehen ainoa 60-luvun jenkkihitti) versiointi vuodelta 1963.

Midnight Cowboy -leffan tunnussävel, Nilssonin tunnetuksi tekemä Fred Neilin folk-biisi Everybody's Talking on vetävä jytkytys, mutta psykedeelisesti starttaava Bob Lindin Elusive Butterfly lopulta liian viihteellinen makuuni.

Wilsonin yhdessä lauluntekijä Kathy Wakefieldin kanssa tekemät Love Is The Answer (tässä tekijänä myös Smokey) ja Bring Me Together ovat kelvollista albumitavaraa. L.A. My Town on 5th Dimension -henkistä hippimateriaalia. Jälkiviisaasti voi todeta, että Four Tops ei tiennyt, mistä lauloi. Kaksi vuotta myöhemmin Motownin ja kvartetin tiet erkanivat, kun yhtiö muutti Detroitista enkelten kaupunkiin ja Four Tops siirtyi ABC-Dunhillille, mikä ainakin viimemainituille koituikin siunaukseksi.

Dubstar: Make It Better (2000)

Dreampop-bändiksi tai alternative dance -yhtyeeksi usein luokiteltu Dubstar (1994-2000) oli britpopin aatelia. Alunperin The Joans -nimisenä Jesus Jonesin seuraksi (sekaannuksien välttämiseksi manageri Graeme Robinson vaihtoi nimen yhtyeen itsensä vierastamaksi Dubstariksi) EMI:n Food-alamerkille kiinnitetty trio levytti kolme hyvää albumia, joista ensimmäinen Disgraceful (1995) sisälsi kaksi isoa hittiä, ja toinenkin levy Goodbye (1997) sai suitsutusta kriitikoilta.

Kolmatta albumia Make It Better valmisteltiin sitten kuin Iisakin kirkkoa, ensimmäinen versio hylättiin, ja lähes viidestäkymmenestä biisiaihiosta äänitettiin levyä varten kolmekymmentäkaksi, joista lopulliselle levylle päätyi julkaisuversiosta riippuen kaksitoista tai neljätoista kappaletta. Albumiin satsatusta valtavasta työmäärästä huolimatta suuret odotukset romahtivat heti kättelyssä, kun ensimmäinen single, Blurmainen I (Friday Night) floppasi brittilistalla (37. sija). Se olikin sitten siinä. Bändin pomo, kosketinsoittaja Steve Hillier ilmoitti henkilökohtaisten ja ammatillisten väliensä laulusolisti Sarah Blackwoodiin viilenneen sellaiselle tasolle, että bändin toiminnan jatkaminen oli mahdotonta. Levyltä lohkaistiin vielä yksi single The Self Same Thing.

Kaksi ensimmäistä albumia tuottaneen Stephen Haguen ansiosta Dubstar oli assosioitu miehen aikaisempiin yhteistyökumppaneihin New Orderiin ja Pet Shop Boysiin. Make It Betterin Dubstar tuotti itse yhdessä ensimmäisten levyjen miksaajan Mike "Spike" Draken kanssa. Levy on äänimaailmaltaan kuivempi ja modernimpi kuin edeltäjänsä, ja samalla kun kuulijan huomio kiinnittyy välillä havaittaviin pieniin big beat -rytmimausteisiin tai Chris Wilkien satunnaiseen Garbagemaiseen kitarointiin, levykokonaisuudesta uupuu sellaista kasarimaista unenomaisuutta, mikä erotti Dubstarin monista muista britpop-aikalaisistaan. Lähimpänä musiikillisena vertailukohtana nousee esiin saman levymerkin menestynein bändi Blur, ja nimenomaan The Great Escape -albumi (1995). Lievää yliyrittämisen makua, tarttuvia melodioita, pikkunäppäriä tuotannollisia koukkuja, traagista pohjavirettä muovikuorelta vaikuttavan pinnan alla: tämä taisi olla vuonna 2000 auttamattoman vanhanaikaista.

Viikko sitten kirpparilta kahdella eurolla poimimani levy saattaa olla aikanaan kuoliaaksi vaiettu, mutta kuulostaa muutaman kuuntelun jälkeen ihastuttavalta. Viileänvaalean Sarah Blackwoodin enkelimäinen ääni kuuulostaa paremmalta kuin koskaan. Avausraita, Take It -synapop on albumin hitikkäimpiä biisejä uhkaavatunnelmaisen "nimikappale" Stayn ohella. Haikea Another World muistuttaa Dubstarin omia aiempia hittejä. Raskassoutuinen Arc Of Fire yhdistää kelttiläiseltä kalskahtavan kertosäkeen industrialiryskeeseen. Albumin viimeinen kappale on liiankin osuvasti sanoitettu ja nimetty Swansong.

I'm Conscious Of Myself muistuttaa synaduo Clientiä, johon Blackwood liittyi Dubstarin hajoamisen jälkeen. Menneen vuosikymmenen aikana Client on julkaissut neljä studioalbumia, mutta yhtyeen ura on ihan lupaavan alun jälkeen jälkeen jäänyt sitkeästi polkemaan paikoilleen. Allekirjoittanut on saanut todistaa Clientin kaksi kertaa livenä, ja kiertuebasistina Redrumin keikalla vuonna -08 oli itse ex-Ash, Charlotte Hatherley. Pari vuotta sitten huhuttiin Dubstarin paluusta, joka jäi vielä toteutumatta.

Postuumilla The Self Same Thing -EP:llä oli mukana Redirected Mail, Gary Numanin duetto Sarahin kanssa. Nyttemmin Dubstarin singlejen hienoja b-puolia on saatavilla uusintajulkaisujen bonuslevyillä, albumien latausversioilla ja myös Spotifyssa. Lopuksi vielä Alice DeeJayn tuottajana tunnetuksi tulleen hollantilaisen DJ Jürgenin remiksaus I (Friday Night) -biisistä.

Nitzer Ebb: Showtime (1990)

Kaksi viikkoa sitten Hjalliksen hallissa vieraillut Nitzer Ebb julkaisi viime viikolla meillä itä-Euroopassakin (saatavilla myös USA:n kiertuepainos sekä ns. belgianpainos) kuudennen studioalbuminsa Industrial Complex. Edellisestä uutta materiaalia sisältävästä NE-pitkäsoitosta onkin ehtinyt kulua aikaa jo viisitoista vuotta, ja Showtimesta siis tasan kaksikymmentä vuotta.

Nitzer Ebb on Depeche Moden paha kaksoisveli - musiikillisesti. Yhtye on paitsi levyttänyt Mute-merkille, myös monasti lämpännyt DM:n kiertueilla, niin myös tämänvuotisilla Tour of the Universe -kiertueen Euroopan ja Venäjän keikoilla. Tyylikkäästi aikuistunut, silti sähköjäniksenä riehunut vokalisti Douglas McCarthy ja aisapari Vaughan Bon Harris eivät ole lainkaan hävinneet vetreydessä DM:n Dave Gahanille ja Martin Gorelle. Nitzer Ebb jatkaa siitä mihin viimeksi jäi: viidentoista vuoden takaisen Big Hit -albumin rumpali Jason Payne on kuvioissa mukana.

Deutsch-Amerikanische Freundschaft -duon eli DAF:n teutonisen electropunkin ja Killing Joke -yhtyeen aggressiivisen energian electronic body musiciksi eli EBM:ksi yhdistänyt bändi luopui kolmannella albumillaan Showtime yhdestä ja samasta jyskyttävästä biisikaavasta. Levyn tyrmäävä avausraita ja kolmas singlelohkaisu Getting Closer lienee silti parasta, mitä Nitzer Ebb on EBM-biisirintamalla tarjonnut.

Vaikka Nitzer Ebb ei käytäkään perinteisiä rock-instrumentteja, Showtime ei kuulosta vähäisimmässäkään määrin synapopilta. Levy on legendaarisen Mark Ellisin alias Floodin tuottamaa synarockia. Albumin kakkossingle Fun To Be Had alkaa rauhallisesti vain kiihtyäkseen edellistäkin kovemmaksi hypnoottiseksi EBM-jyskeeksi, mutta kaikkein parhaimmaksi palaksi yltää torvi- ja huilusämpleineen Yellon mieleen tuova, albumin varsinainen hittibiisi, sekopäisen aavemaisesti esitetty Lightning Man.

Singlebiisien ohella albumilta löytyy "industrialin Tom Waitsin", Foetusin mieleentuovia jazz- ja blues-vaikutteita esimerkiksi kakkosraidalla Nobody Knows ja seuraavallakin hitaasti eteenpäin kärisevällä tunnelmanluojalla One Man's Burden.

Vuoden 1990 alussa Nitzer Ebbin singlet olivat varsin korkealla USA:n dance-listoilla, mutta vuoden lopussa techno oli jo vallannut listat. Nitzer Ebbiltä varsinainen läpimurto jäikin saavuttamatta, vaikka uraa jatkettiin vähän riitaisissakin merkeissä vuosikymmenen puoliväliin. Myöhemmin Bon Harris työskenteli muun muassa Marilyn Mansonin ja Billy Corganin kanssa. Douglas McCarthy oli puolestaan vieraillut Alan Wilderin Recoilin levyillä, ja perusti ranskalaisen tuottajan Terence Fixmerin kanssa seuraavalla vuosituhannella duon Fixmer/McCarthy.

Näin Fixmer/McCarthyn klubikeikalla Tukholman yliopiston kampuksella keväällä 2008 järjestetyillä EBM/goottielectro -festareilla, ja miehen nykyinen lavahabitus sekä liveversiot vanhoista NE-biiseistä vakuuttivat. Nitzer Ebbin näkeminen Helsingissä oli iloinen yllätys ja uusi levykin on aika makea.

Kurtis Blow: Kurtis Blow (1980)

Kuudennella Linjalla 21. helmikuuta esiintyvä 50-vuotias Curtis Walker alias Kurtis Blow oli hip hopin ensimmäinen supertähti, ja hänen nimeään kantava albumi kaikkien aikojen toinen täyspitkä rap-levy Sugarhill Gangin esikoisalbumin jälkeen.

Löysin tämän levyn aikoinaan Anttilan alelaarista neljällä markalla, ja ostopäätökseen vaikutti todennäköisesti Diskosusi-lehdessä ollut positiivinen arvio. Kurtisin nimi oli mainittu myös Tom Tom Clubin tuoreessa hitissä Genius Of Love: "steppin' to the rhythm of Kurtis Blow, who needs to think when your feet just go". Kuunneltuani levyn en varsinaisesti hyppinyt riemusta edes hard rock -kitaralla ryyditetyn Bachman-Turner Overdrive -cover Takin' Care Of Businessin johdosta. Eipä silti, en edes tiennyt biisin olevan lainatavaraa. Jotain albumista jäi varmasti itämään.

Muistan ensimmäisen diggailemani rap-biisin olleen Grandmaster Flash & The Furious Fiven The Message. Biisillä liidaava Melle Mel räppää kutakuinkin samalla aksentilla kuin Kurtis Blow omalla kantaaottavalla kappaleellaan Hard Times jo kaksi vuotta aikaisemmin.

Kurtis Blow -albumin seitsemästä kappaleesta viisi on hip hop -biisejä. Näistä edellämainittu Hard Times on hitaampi jami, A-puolen kolme biisiä ja B-puolen ensimmäinen kappale ovat Blow:lle tyypillisempää discofunkia. Biisien taustoista vastaa iso svengaava funkbändi.

Albumin iso hitti oli The Breaks, joka myi kultaa ja poiki Kurtisille myös albumidiilin isolle Mercury-yhtiölle. Ensimmäinen single Christmas Rappin' oli toki myynyt vaatimattomat 400 000 kappaletta, mutta tuohon aikaan ei yhden hitin perusteella höpöttäjille diilejä herunut! Soul Train -ohjelmasta napattu filminpätkä on varsinainen aarre!

Muutkin party-biisit Rappin' Blow (Part 2), Way Out West ja Throughout Your Years ovat loistavaa tavaraa.

Ajan funk-albumeille tyypillisesti albumilta löytyy myös balladi, jolla katu-uskottava funkstara näyttää kovan kuorensa alla piilevän herkän sydämen; tällä levyllä se on All I Want In This World (Is To Find That Girl). Sympaattinen The Moments -tyylinen hituri ei varsinaisesti vakuuta.

Blown ura jatkui noususuhdanteessa aina 1980-luvun puoleenväliin saakka. Mies tuotti The Fat Boysin kaksi ensimmäistä albumia ja tähditti hip hop -elokuvaa Krush Groove. Blow tuotti Krush Grooven soundtrackin yhdessä Russell Simmonsin, Def Jam -levymerkin perustajan ja Joseph "Run" Simmonsin isoveljen kanssa. Ja Run muuten aloitti uransa Blown keikka-dj:nä taiteilijanimellä DJ Run, Son of Kurtis Blow.

Kurtis Blow oli monella tapaa ensimmäinen laatuaan. Hip hop -kulttuuri oli vielä nuorta, ja genren pioneerit unohtuivat new schoolin nousun myötä nopeasti. Alta kolmekymppisenä ikämiehenä Blowkin poistui parrasvaloista ja jätti ilman-paitaa-poseeraukset sun muut rap-tähteyden lieveilmiöt Krush Grooven soundtrackillä myös esiintyvälle L.L. Cool J:lle. Mutta nyt Blow siis jälleen Suomessa.