Tim Dog: Penicillin On Wax (1991)

Penicillin On Wax lasketaan hip hopin historian legendaarisimpien dissauslevyjen joukkoon - toki yksittäisiä joihinkin artisteihin kohdistuneita dissauskappaleita oli rapin alkuajoista asti esitetty battleissa ja levytettykin lukemattomia määriä. Kool Moe Deen ja LL Cool J:n välinen kuuluisa vuoropuhelu oli myös käyty aikaisemmin. Kokonainen albumillinen raivoamista oli kuitenkin harvinaisempi tapaus. "Rajuillakin" albumeilla oli useimmiten myös naisyleisölle suunnattuja rap-balladeja. Nyt ei.

New Yorkin Bronxista kotoisin oleva rapperi Timothy Blair alias Tim Dog aloitti levytysuransa vierailemalla Ultramagnetic MC's -ryhmän Traveling At The Speed of Thought -12" singlen b-puolen kappaleella A Chorus Line (1989).

UMC's -LP:tä Critical Beatdown (1988) pidetään rapin new schoolin klassikkona, mikä vaikutti mm. Public Enemyä tuottaneen Bomb Squadin tyyliin. UMC's oli edelläkävijä sämplejen käytössä, ja sen yhdestä MC:stä, Keith Thorntonista alias Kool Keithistä tuli myöhemmin yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä rappereista.



UMC's:n Ced Geen tuottama Tim Dogin ensimmäinen soolosingle Fuck Compton rakentui A Chorus Linen instrumentaaliversion päälle. N.W.A:n ja USA:n länsirannikon gangsta rapin nousu rap-median ja diggareiden kiinnostuksen keskipisteeksi otti Dogia niin sanotusti pattiin.

Comptonia kotipaikkanaan mainostaneet keskiluokkaiset electrobändi World Class Wreckin' Crun ex-jäsenet Dr Dre ja DJ Yella (levynkannen kuvassa keskellä) olivat Dogin mielestä pelkkää paperia oikeisiin gangstereihin tai Bronxin todellisiin kadun kasvatteihin verrattuna.

Fuck Comptonilla hyökkäyksen kohteiksi joutuivat N.W.A:n Dre, Eazy-E ja MC Ren sekä Dren Death Row -merkin hip hop-/ r&b-laulajatar Michel'le.



Dissauksellaan Tim Dog tuli aloittaneeksi idän ja lännen rappereiden välisen sanasodan, mikä myöhemmin eskaloitui kuolonuhrejakin vaatineeksi tulitaisteluksi. N.W.A:n vanavedessä gangsta rapin aallonharjalle noussut Compton's Most Wanted vastasi Dogin purkaukseen kolmannen albuminsa Music to Driveby (1992) kappaleella Who's Fuckin' Who.



Dr Dre ei itse reagoinut Tim Dogin hyökkäykseen, sillä hänellä oli riittävästi tekemistä N.W.A:n hajoamisessa ja ex-yhtyekumppani Eazy-E:n kanssa tapahtuneesta välirikosta selviytymisessä. The Chronic -klassikon (1992) Fuck Wit Dre Day -biisillä (video 1993) Tim Dog -tapausta sivusi Dren silloinen suojatti Snoop Doggy Dogg.



Videon saamasta maailmanlaajuisesta huomiosta riemastuivat sekä Eazy-E että Tim Dog, ja seuranneilla levytyksillä koston kierre jatkui. Herkullisesta aiheesta huolimatta palataan kuitenkin tämänkertaisen albumin murinan pariin.

Penicillin On Wax -albumi on tunnin mittainen adrenaliinipurkaus länsirannikon hip hop -artisteja ja myös itärannikon kaupallisia mainstream-rappereita kohtaan. Neljäntoista täysimittaisen biisin lisäksi levyllä on vielä kuusi lyhyempää sketsiä. Löysin cd:n noin vuosi julkaisun jälkeen Anttilan alelaarista, ja koska sitä on rahdattu maahamme suuret määrät, levyä näkyy välillä kirppareillakin. Viihdyttävämpää hardcore rap -levyä saa hakea, joten älä epäröi, kun kohdalle sattuu.

Intro käynnistää levyn ja tekee homman selväksi. Dog valjastaa N.W.A:n Kamurshol -skitissä (1990) käyttämän biitin omaan käyttöönsä: "I stole your beat and made it better, to show the whole world that you ain't nothing but a bunch of pussies!" Alla vertailun vuoksi N.W.A:n versio.





Clyde Stubblefieldin James Brownin Funky Drummer -kappaleella (1969) soittamaa rumpubreikkiä ovat sämplänneet lukemattomat artistit. Low Down Nigga on melko mielikuvitukseton välipala.



Fuck Compton singlen jälkeen albumilla on DJ Quik Beat Down -niminen sketsi, missä sananmukaisesti piestään DJ Quikia. Sitä seuraavaan Talking Headsin Once In A Lifetime -klassikkobiisiä sämpläävään Step To Me -biisiin sisältyy N.W.A -panettelujen lisäksi kuolematon säe "DJ Quik he can suck my dick" ("peace to Ice Cube, peace to Ice-T" -kohdan jälkeen, videolla valitettavasti hieman sensuroituna muiden rumien puheiden tavoin).



90-luvun alussa huippusuosittu MC ja tuottaja DJ Quik lienee Dr Dren jälkeen toiseksi tunnetuin comptomilaisartisti. Mies vastasi Dogin heittämään haasteeseen toisen albuminsa päätösraidalla Tha Last Word ja singlellä Way 2 Fonky (1992).



Herkullisella Yo! MTV Raps -ohjelmasta napatulla haastattelu + livepätkällä Tim Dog Panee N.W.A:ta halvalla ja promotoi Step To Me -singlelohkaisuaan. Singlen radioille tarkoitetun version b-puolella oli muuten ensisinglestä siistitty "Cee Lo Green -versio" Forget Compton.



Penicillin On Waxin kolmannesta singlestä Bronx Nigga lienee olemassa jonkinlainen promovideo, mutta ihan täyttä varmuutta minulla ei siitä ole. Kappaleen taustalle on sämplätty Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuvan (1997) ikimuistoiseen alkukohtaukseen myöhemmin päätynyttä Bobby Womackin tekemää Across 110th Street -blaxploitaatioleffan (1972) nimibiisiä.



Seuraavaa svengaavaa kappaletta You Ain't Shit ei valitettavasti löytynyt tähän hätään Youtubesta. Kappaleella hyökätään heikkoja mainstream-räppäreitä Kwamea, Kid 'N Playta ja MC Hammeria vastaan.

Discogs ei tunne I Ain't Takin' No Shorts -singleä, mutta sellainen on ilmeisesti julkaistu promokäyttöön. Dogin flow on hyvin lähellä Public Enemyn Chuck D:tä ja biisin rokkaava tausta juuri julkaistun PE:n Apocalypse 91... The Enemy Strikes Black -albumin tyylinen.



Rufus Thomasin Do The Funky Penquinia (1971) sämpläävällä I'll Wax Anybody -biisillä Dog dissaa mm. Monie Lovea.



Tähän väliin sijoittuu sketsi Michel'le Conversation, missä Fuck Compton -videolla esiintynyt Death Row:n suojatti syyttää Dogia ensin itseään ja muita naisia epäkunnioittavista puheista, mutta kääntyy lopuksi Tim Dogin kannattajaksi.

Can't Fuck Around -biisi on hyvää, kulkevaa Dog-peruskamaa.



Mukaansatempaavalla mutta varmasti mielipiteitä jakavalla Dogs Gonna Getcha -raidalla Dogilla keittää yli. Mies HUUTAA ja HUUTAA ja HUUTAA ja myös KARJUU. Erittäin viihdyttävä ja monia varmasti erittäin ärsyttävä biisi. Kuunnelkaa ja muodostakaa oma mielipiteenne.



Fuck Compton -singlen b-puolella julkaistun Goin' Wild In The Penile -biisin alussa Dog pääsee linnasta, minne on joutunut hoideltuaan "yhden tyypin Comptonista". Penile on tietysti jorma.



Seuraavankin biisin nimessä on jorma. Get Off The Dick -kappaleessa räpperin ympärillä parveilevat onnenonkija-naiset kilpailevat siitä. Ice Cubekaan ei ole kyennyt tiivistämään aihetta paremmin.



Kool Keithin kanssa äänitetyllä I Ain't Havin' It -kappaleella Dog panee hittiräppärit, kukkaisrapin ja Vanilla Icen järjestykseen.



Patriotic Pimp on mukavasti svengaavaa täytekamaa, ei sen enempää.



Albumin lopusta löytyy yllättäen rap-balladi, mutta hardcore-sellainen. Dogin Kool Keithin kanssa räppäämä Secret Fantasies (oikeaa Sexual Fantasies -nimeä ei ole uskallettu painaa levyn kanteen) paljastaa Dogin ja Keithin kuvitellut kohtaamiset r&b-kaunotar Pebblesin ja En Vogue -yhtyeen kanssa. Tuhmaa hauskaa piisaa kuin Blowflyn levyillä.



Tim Dogin seuraavan Do or Die -albumin (1993) jälkeen Dog ja Keith yhdistivät voimansa Ultra-duoksi, mikä julkaisi vuonna 1996 albumin Big Time. 2000-luvulla Dog on julkaissut kaksi soololevyä, mutta hänen tuorein Project X -yhteistyöprojektinsa (2008) Keithin kanssa hautautui Dogin luottokorttipetoksista käymien oikeudenkäyntien vuoksi.

Nikki D: Daddy's Little Girl (1991)

80- ja 90-lukujen taitteessa julkisuuteen nousi useita päteviä naispuolisia räppereitä, joista suurin osa valitettavasti katosi jokusen singlen ja korkeintaan parin albumin jälkeen. Yksi heistä oli yhden pitkäsoiton julkaissut Nichelle "Nikki D" Strong, jonka hakukoneet helposti sekoittavat tukkametalliyhtye Mötley Crüen basisti Nikki Sixxiin tai näyttelijätär Nikki Danielle Mooren aliaksiin.

En valitettavasti saanut Nikki D:n vaiheista selville juuri mitään, mutta olen koonnut oheen kaiken Youtubesta löytämäni materiaalin. Vuonna 1989 Sonyn hip hop -alamerkki Def Jam teki levytyssopimuksen Nikkin kanssa.

Ensihavainto Nikkistä oli hänen vierailunsa Def Jamin R&B- / quiet storm -laulajatar Alyson Williamsin hittisinglellä My Love Is So Raw (1989). Williamsin ensimmäinen LP Raw herätti Def Jamin julkaisuna paljon huomiota Britanniassa ja jopa meillä Suomessa, jolloin bongasin Nikkin MTV:n esittämältä videolta. Nikki oli mukana myös Williamsin euroopankiertueella.



Def Jamin vakionaama Sam Severin (mm. Tashan ja 3rd Bass) tuottama debyyttisingle Lettin' Off Steam sai MTV:llä todella paljon näkyvyyttä. Biisillä ja videolla fiittasi levymerkkikolleega Public Enemyn koiranleuka Flavor Flav.

Video alkaa katkelmalla Smooth Icen tuottamasta singlen b-puolesta (Gotta) Up The Ante For The Panties. Molemmat kappaleet löytyvät Nikkin albumin cd-versiolta, mutta vinyyliltä vain viimeksimainittu.



Lettin' Off Steamin imevä kuvio on sämplätty Hot Wax -levymerkille levyttäneen The Politiciansin loistavasta funk-kappaleesta Free Your Mind (1972).



Nikki D:n varsinaisen läpimurron piti tapahtua albumin nimibiisillä Daddy's Little Girl. Kappale kohosikin Billboardin rap-tilaston ykköseksi ja dance-listan kymmenenneksi. Muita listamerkintöjä ei tainnut irrota lukuunottamatta vaatimatonta sijoitusta Britannian singletilaston häntäpäässä. Parempitasoisen videon upotus blogiin on jälleen kerran estetty, katsotaan miten kauan seuraava klippi löytyy Youtubesta.



Löysin kappaleesta myös playback-esityksen. Nikki ja taustalla skrätsäävä dj eivät ihan vakuuta.



Daddy's Little Girlin taustat on tietenkin napattu suoraan laulajatar Suzanne Vegan kappaleesta Tom's Diner (1987). DNA-pseudonyymin takana piileskelleet brittiläiset tuottajat Nick Batt ja Neal Slateford risteyttivät luvatta Vegan hyräilevän puhefolkin Soul II Soul -kompin kanssa.

Vegan levy-yhtiö A&M ei ruvennut taistelemaan DNA:n kanssa oikeudessa, vaan otti remiksauksen jakeluunsa. Singlestä tuli huikea kansainvälinen menestys vuonna 1990, ja se soi kaikkialla edelleen Daddy's Little Girlin julkaisun aikaan.



Yksinkertainen syy siihen, että Daddy's Little Girl -kappaleesta ei tullut muhkeaa mainstream-hittiä olikin, että listoilla jo ollut DNA:n miksaama alkuperäisversio oli parempi. Sitä kopioimalla ei Nikkin versiolle saatu soittoaikaa.

Virhearvioinnin takana oli todennäköisesti liuta koloihinsa luikkineita Sonyn pukumiehiä, mutta historia vierittää syyn armotta biisin tuottajan Sidney "S.I.D." Reynoldsin (muita asiakkaita Queen Latifah ja Naughty By Nature) niskoille.

Albumi floppasi pahasti jämähtäen R&B-albumilistan sijalle 54, ja myi aina yhtä luotettavan wikipedian mukaan (USA:ssa?) vain 44 000 kappaletta. Tämä on ja oli "Def Jamin ensimmäinen naispuolinen rap-artisti" -ennakkohypeen verrattuna hämmästyttävän vähäinen määrä. Osa ylijäämälevystä löysi tiensä Eurooppaan, missä ne - mukaanlukien oma kappaleeni - myytiin pois pilkkahintaan.

Puolet Daddy's Little Girl -levyn biiseistä löytyy Youtubesta. Busta Rhymesin The Leaders of The New School -bändin tuottamista raidoista ei valitettavasti löydy ainuttakaan näytettä.

Albumin seuraavaksi singleksi irroitettiin jälleen S.I.D.:n tuottama Hang On Kid. Kevyt Queen Latifahia ja kouluun sijoittuvan videon puolesta Monie Lovea muistuttava pop-rap jäi ilman tilastomerkintöjä. Fiittaavan räpperin nimeä ei löydy levyn kansitiedoista. Kuka mahtaa olla kyseessä?



Myös Hang On Kidin kääntöpuolelle päätyi Smooth Icen tuottama ja legendaarisen Large Professorin remiksaama albumiraita Your Man Is My Man. Toisen naisen näkökulmasta sanoitettu biisi on paljon singlen a-puolta iskevämpi ja gruuvaavampi funk-biisi. Sen hukkaaminen oli jälleen yksi virhearvio.



Public Enemyn klassikkolevyjen taustoista vastanneen The Bomb Squad -tiimin jäsen Eric "Vietnam" Sadler tuotti albumille sen viimeiseksi singleksi lohkaistun kappaleen Wasted P!*#y. Lettin' Off Steamin jalanjäljissä kulkeneella muhkeataustaisella funkbiisillä Nikkiä markkinoitiin taas hieman aggressiivisempana ja kovempana mimminä, mutta valitettavasti uskottavuus oli jo tainnut mennä.



Sonylta ei yritystä puuttunut. Soul-jazz -laulajatar Saden hittibiisiä sämpläävä, S.I.D.:n tuottama tanssikappale 18 And Loves To Go oli mainio yritys jatkohitiksi. Promona julkaistu biisi ei kuitenkaan herättänyt klubeilla tai radioasemilla niin paljoa kiinnostusta, että singlen kaupalliseen julkaisuun olisi enää vaivauduttu.



Albumin viimeiseksi näytteeksi löytyi vielä Lettin' Off Steamin promovideon aloittanut b-puoli Gotta Up The Ante For The Panties.



Nikki D:n vuonna 1993 Sonyn Flavor Unit -alamerkillä ilmestynyt, S.I.D.:n tuottama paluusingle Freak Out nousi rap-listan 20. sijalle. Sen pohjalta levy-yhtiö ei lähtenyt julkaisemaan uutta albumia. Nikki työskenteli kuitenkin Flavor Unitin palkkalistoilla.



Viimeinen havaintoni Nikkistä on kuuden naisräpperin kollektiivin Buds International Distribution -pikkumerkillä julkaisema Six-Pack -biisi (1998), mihin Nikki kenties sopimusteknisistä syistä osallistui Nicki D -nimellä.

Muut osallistujat olivat projektin vetäjä Paula Perry, Rah Digga, Heather B, Precious P ja Gurun sekä juuri beatboksaaja Felix Zengerin levyllä fiitannut Bahamadia.



Musiikkiuransa jälkeen Nikki on työskennellyt Def Jamin perustajan Russel Simmonsin hip hop -muotimerkkien palveluksessa.

Hall & Oates: Private Eyes (1981)

Philadelphialaisten Daryl Hallin ja John Oatesin uraa sivuttiin ohimennen kuukauden takaisessa The Stylistics-päivityksessä. Palataan nyt dynaamisen veteraaniduon pariin Private Eyes -albumin merkeissä, sillä tuon definitiivisen Hall & Oates -levyn ilmestymisestä on tässä kuussa kulunut kolmekymmentä vuotta.

Huikeasta menestyksestä huolimatta Hall & Oates on jäänyt vaille kriitikoiden arvostusta. 80-luvulta lähtien rakennettuun classic rockin kaanoniin duo on ollut liian moderni, keveä ja pinnallinen. Rockin ja popin ystäville Hall & Oates on ollut liian pehmoa ja kliinistä, laulusoulin ystäville liian rockia ja poppia. Nyt kun ajallista välimatkaa alkaa olla tarpeeksi, duon hienoja pop-helmiä osataan arvostaa. Itsekin hankin ensimmäisen Hall & Oates -levyni vasta uudelleenkasatun Hanoi Rocksin Winged Bull -coveroinnin (2002) jälkeen.

Duon laajempi rehabilitointi lähti varmaan liikkeelle viime vuosikymmenen guilty pleasures -hypetyksestä. Post-ironisella kymmenluvulla Hall & Oatesin arvostus on sitten räjähtänyt lasikaton läpi. Nuorgam-musiikkisivustokin nosti I Can't Go For That (No Can Do) -biisin vastikään vuoden 1981 pop-klassikkojensa kärkiryhmään. Eikä syyttä.

Hall & Oates teki lopullisen kaupallisen läpimurtonsa ensimmäisellä itse tuottamallaan LP:llä Voices (1980). Private Eyes oli jo duon kymmenes albumi. Hallin pitkäaikainen naisystävä Sara Allen osallistui entistä enemmän tekstien kirjoittamiseen. Sekä duon luovuus että taito nikkaroida ideoiden ympärille hyviä pop-lauluja tuntuivat olevan huipussaan.

Private Eyes äänitettiin Voices-levyn tavoin Electric Lady -studiolla New Yorkissa. Duon jäsenet asuivat alle kymmenen minuutin työmatkan päässä studiolta. Äänitysten aikana Voices ja siltä lohkaistut hittisinglet keikkuivat edelleen listoilla, mutta uuden levyn synnyttämisessä ei ollut ilmeisesti sen kummempia paineita. Albumin co-produceriksi on kreditoitu edellisenkin levyn äänittänyt Neil Kernon.

Marraskuussa 1981 USA:n singlelistan kärjessä kaksi viikkoa viettänyt nimikappale oli alunperin Saran siskon Janna Allenin ja Warren Pash -nimisen lauluntekijän biisiaihio. Hall vaihtoi kappaleeseen uudet soinnut ja teki Saran kanssa Stevie Wonderin ja pariskunnan väliseen sisäpiirivitsiin perustuvan sanoituksen. Hall & Oatesin keikoilla yleisöä innostava käsien läpsytyskohta viittaa selvästi aiemmin samana vuonna listojen kärjessä olleeseen Kim Carnesin Bette Davis Eyes -hittiin.



Albumin toista raitaa, motown-henkistä, soundiltaan kevyesti modernisoitua blue eyed soul -kappaletta Looking For A Good Sign ei löydy tällä hetkellä Youtubesta. Biisi on sisäpussin mukaan tribuutti The Temptationsin jäsenille. Hall & Oates esiintyi muutamaa vuotta myöhemmin ex-temppareiden David Ruffinin ja Eddie Kendricksin kanssa Live Aid -konsertissa ja Live at The Apollo -albumillaan.

Joulukuussa 1981 Private Eyesin toiseksi singleksi lohkaistu Hallin biisi I Can't Go For That (No Can Do) katkaisi tammikuussa 1982 Olivia Newton-Johnin Physicalin Private Eyesin jälkeen kymmenen viikkoa kestäneen listaykköspaikan hallinnan. Hitti löi duon läpi myös Britanniassa ja Ruotsissa.



I Can't Go For That (No Can Do) oli niin tiukka biisi, että se nousi jopa USA:n dance- ja R&B-listojen ykköspaikalle. Kappaleesta tuli hyvin tunnettu mustan yleisön keskuudessa, ja siitä napattu sämple päätyi mm. Levykeitaan lukijoiden suosikkiyhtye De La Soulin Say No Go -hitin koukuksi vuonna 1989.



Albumin neljäs raita Mano A Mono on vaihteeksi John Oatesin biisi. Mukavaa, kepeää power poppia.



A-puolen viimeinen kappale Did It In A Minute on Hallin ja Allenin sisarusten biisi, minkä väliosassa voi havaita pientä synapop- / new wave -vaikutetta. Albumin kolmantena singlenä biisi kipusi vielä USA:n top kymppiin. Albumiversiota rokkaavammasta studiolivestä kuulee ja näkee, että duo oli livenä varsin mojovassa iskussa.



B-puolen avaava Head Above Water on aikakaudelle tyypillinen tanakkarytmisempi soft rock- / new wave -biisi. Soitannollisesti Hallin kappale vivahtaa hiukan sekä Totolta että Policelta.



Alkumetreillä jonkun suodatinefektin läpi siivilöityvä Hallin Tell Me What You Want on vielä edellistäkin biisiä enemmän Police-tyyppinen reggaehtava kappale.



Toinen Oatesin säveltämä biisi ja Oates-Hall-Allen -kolmikon sanoitus Friday Let Me Down on puhdasta power poppia, levyn helmeilevin kitarapop-kappale.



Hallin Unguarded Minute on pianolla höystettyä softrockia, pakotonta peruskauraa.



Albumin neljäntenä singlenä julkaistu Hallin imevä USA:n top 40 pop- ja top 50 R&B-hitti Your Imagination lienee unohdettu helmi. Jollei tätä ole jo napattu hittielokuvien soundtrackeille tai coveroitu tusinan chillwave- tai dubstep-artistin voimin, niin sitten se tapahtunee tuota pikaa.



Aistin Hallin Some Men -päätöskappaleen väliosassa jotain (hyvää) Genesis- tai Phil Collins -vibaa. Toistan edellisen biisin yhteydessä käyttämäni kommentit leffasoundtrackeista ja coveroinneista. Tämänkin videonäytteen ääni kumisee hieman, mutta vinyylin pyörimistähän on aina ilo katsella.



Private Eyes on myynyt USA:ssa platinaa, ja I Can't Go For That (No Can Do):n imussa LP saavutti myös R&B-albumitilaston yhdennentoista sijan. Seuraavana vuonna Hall & Oates ja Neil Kernon viimeistelivät menestystrilogiansa albumilla H2O.

The Stylistics: The Stylistics (1971)

Koska hip hop -albumeita käsitelleillä kirjoituksillani on ollut Levykeitaassa paljon lukijoita, liitän turinointiini tällä kertaa myös muutamia rap-versioita ja -biisejä, joihin alkuperäisiä The Stylistics -kappaleita on sämplätty. Toivottavasti viihdytte keitaalla sekä soul-siskot että rap-veljet!

Jamaikalla syntynyt, mutta lapsena Philadelphiaan perheensä mukana muuttanut biisintekijä-tuottaja Thomas Randolph "Thom" Bell oli yksi kaupungin oman soul-soundin, ns. philly soulin tärkeimmistä nimistä. Teini-iässä Bell lauloi yhdessä kaupungin suurmiesten, PIR-levy-yhtiön tulevien perustajien Kenny Gamblen ja Leon Huffin sekä Hall & Oates -duossa myöhemmin kuuluisuuteen nousseen Daryl Hallin kanssa.

Vuosina 1967-1970 Bell tuotti ensimmäistä suureen suosioon noussutta philly soul -aktia The Delfonics -yhtyettä. Välillä lähes unohdettu The Delfonics nousi kulttisuosioon Quention Tarantinon Jackie Brown -elokuvan (1997) ansiosta. Yhtyeen kappaleet olivat merkittävässä asemassa päärooleja esittävien Pam Grierin ja Robert Forsterin suhteessa.

70-luvun alun tunnetuin philly soul -yhtye The Stylistics perustettiin vuonna 1968 kahden philadelphialaisyhtyeen, The Percussionsin ja The Monarchsin pohjalta. Päävokalisti Russell Thompkins Jr., James Smith, ja Airron Love olivat aiemmin The Monarchsin jäseniä. Loput kaksi perustajajäsentä, James Dunn ja Herbie Murrell tulivat The Percussions-yhtyeestä.

Vuonna 1970 yhtyeen roudari Marty Bryant ja taustabändi Slim and The Boysiin kuulunut Robert Douglas kirjoittivat The Stylisticsille biisin You're a Big Girl Now. Halvalla äänitetystä debyyttisinglestä tuli paikallinen menestys, ja Avco-levymerkki teki sopimuksen yhtyeen kanssa. Avcon jakelussa single nousi USA:n R&B-listan seitsemänneksi vuoden 1971 alussa.



Yhtyeen omin avuin tekemästä ensimmäisestä - siksi rakkaasta - hitistä on sukeutunut jonkinlainen ikivihreä, vaikka ei se mielestäni mitenkään poikkeuksellisen hyvä kappale ole. Wu-Tang Clan -ryhmän jäsen Ghostface Killah teki biisistä viisi vuotta sitten version menestysalbumilleen FishScale.



Thom Bell ryhtyi The Stylisticsin tuottajaksi Avcon pyynnöstä. Bell ei vaikuttunut yhtyeen lahjakkuudesta, mutta uskoi, että komealla falsettiäänellä siunatulla päävokalistilla oli potentiaalia menestyväksi artistiksi. Vaikka Bellin tuottamat levytykset on tehty The Stylistics -yhtyenimen alla, oli suurin osa niistä käytännössä Russel Thompkins Jr.:n sooloja.

Menestysreseptin kolmas tärkeä ainesosa oli sanoittaja Linda Creed, jonka romanttisen rakkauden pauloissa riutuvat tekstit tekivät Thompkins Jr.:n laulamista sekä Bellin säveltämistä ja tuottamista biiseistä ikimuistettavia. Kolmikon yhteistyön ensimmäinen hedelmä oli Stop, Look, Listen (To Your Heart). Huomattavasti ensisingleä hienostuneempi ja tyylikkäämmin sovitettu biisi petrasi joka osa-alueella, mutta R&B-singlelistalla se kipusi vain yhden sijan aikaisempaa korkeammalle, kuudenneksi.



Hip hopin kulta-aikana Brand Nubian -yhtyeessä maineeseen noussut Grand Puba lainasi kappaletta tyylikkäästi toisen sooloalbuminsa 2000 (1995) kappaleella Change Gonna Come.



The Stylisticsille epätyypillinen northern soul -tyylinen vauhtipala Point Of No Return nousee monen hittistandardin ohi debyyttialbumin parhaimpien biisien joukkoon. Se julkaistiin myöhemmin myös singlen b-puolena.



The Stylisticsin läpimurto USA:n pop-listalle tapahtui albumilta vuoden 1971 lopussa lohkaistulla You Are Everything -singlellä. Edellistä singlebiisiä suoraviivaisempi kappale ylti R&B-singlelistalla kymmenenneksi, mutta pop-listalla jo yhdeksänneksi. Yhtyeen viihteellinen soundi alkoi löytää kuulijoita myös USA:n easy listening -kanavilta, samoilta aalloilta, missä Frank Sinatran iskelmät ja The Carpentersin vitivalkoinen pop juhlivat.



Afrika Bambaataan serkku MC Shy-D oli yksi ensimmäisistä miami bass -tyylin rappereista. Hän teki You Are Everythingistä mainion rap-coverin vuonna 1990.



The Stylisticsin suurin R&B-singlelistamenestys Betcha By Golly, Wow nousi listoille helmikuussa 1972 saavuttaen myöhemmin kakkossijan. USA:n pop-listalla irtosi jo kolmostila, ja kesällä 1972 singlestä tuli yhtyeen ensimmäinen hitti Britanniassa.



Youtubesta löytyy runsaasti 2000-luvulla nauhoitettua The Stylistics -keikkamateriaalia, mutta kyse ei enää ole kuin nimellisesti samasta yhtyeestä. Tämä vuonna 1975 nauhoitettu Betcha By Golly, Wow antaa käsityksen siitä, miltä debyyttialbuminsa kannessa rennoissa hippivetimissä esiintyneet miehet oikeasti lavalla näyttivät.



Itse hänen kuninkaallinen korkeutensa Prince teki biisistä alkuperäiselle versiolle instrumentaatiota myöten uskollisen coverin tripla-albumilleen Emancipation vuonna 1996. DJ Scratchin tuottama Busta Rhymes -versio Salute Da Gods! löytyy rapperin platinaa myyneeltä albumilta Anarchy (2000).



Point Of No Returnia kepoisempi vauhtisoulbiisi Country Living päätyi myös You Are Everything -singlen b-puolelle.



Albumin ehkä sielukkain (ja paras) kappale People Make The World Go Round julkaistiin levyn viimeisenä singlelohkaisuna. Se ylti kesällä 1972 vielä USA:n R&B-listan kuudenneksi. Kun vielä b-puolelta löytyy Point Of No Return -vauhtipala, pidän singleä seiskojen keräilijöille ehdottomasti varteenotettavana hankintana.



EPMD-duo liitti People Make The World Go Round -biisin taustasta kierrättämänsä koukun David Bowien blue eyed soul -albumilta Young Americans (1975) napattuun Fame-hittiin, ja tulos oli herkullinen. It Wasn't Me, It Was The Fame -biisi löytyy duon toiselta albumilta Unfinished Business (1989).



Keskitempoinen Ebony Eyes on mielestäni täytemateriaalia. Biisi laitettiin myös Betcha By Golly, Wow -seiskan b-puolelle.



Niin ikään keskitempoinen albumin päätösraita If I Love You oli hyödynnetty jo Stop, Look, Listen (To Your Heart) -seiskan b-puolena.



The Stylisticsin esikoinen on täyttä tavaraa: viisi hittisingleä ja neljä b-puolta, joilla siirappisuus ja viihteellisyys on jotakuinkin aisoissa. Yhteistyö Bellin ja Creedin kanssa loppui kolmen LP:n jälkeen vuonna 1974, mutta uusien taustavoimien Hugo & Luigin ja Van McCoyn kanssa The Stylisticsin menestys jatkui etenkin Britanniassa ja Euroopassa.

Vuodesta 1974 eteenpäin Thom Bell keskittyi tuottamaan The Spinners-yhtyettä, koska yhteistyö Atlantic-merkin julkaisemalla bändin comeback-albumilla Spinners (1973) oli osoittautunut hedelmälliseksi.

Stetsasonic: Blood, Sweat & No Tears (1991)

Stetsasonic oli rapin old schoolin ja new schoolin välimaastoon pudonnut bändi, jonka muista aikalaisakteista erottanut erikoisuus oli rumpali Bobby Simmonsin ja basisti D.B.C.:n (lyhenne sanoista The Devastating Beat Creator) rytmiryhmä. Nykyään liverumpali ja -basisti hip hop -keikalla eivät ole moisia harvinaisuuksia. Eivät ne toki olleet sitä esimerkiksi rapin ja funkin väliin sijoittuneessa Washingtonin go-go -aikalais-genressäkään, mutta Stetsasonic ei ollut perinteinen funkbändi, koska siihen kuului myös DJ, De La Soulin tuottajana kuuluisaksi tullut Prince Paul.

Brooklynissa alunperin The Stetson Brothers -nimisenä kolmen räpperin (Daddy-O:n, Frukwanin ja MC Deliten), beatboksaaja Wisen sekä DJ Prince Paulin hip hop -kokoonpanona vuonna 1981 aloittanut ryhmä teki Tommy Boy -yhtiön kanssa sopimuksen ja julkaisi esikoissinglensä Just Say Stet vuonna 1985. Poppoon toinen albumi In Full Gear (1988) on laajalti tunnustettu hip hop -klassikko, ja sen hittikappale Talkin' All That Jazz ennakoi Gurun ja kumppaneiden myöhempiä jazz rap -levytyksiä.

Stetsasonicin kolmannen ja viimeisen pitkäsoiton Blood, Sweat & No Tearsin mustavalkoinen piirroskansi voisi olla jonkin punkyhtyeen, ehkäpä juuri Bad Brainsin kansi, ellei hikinen työskentely rautatietyömaalla tuntuisi noille laiskanletkeille rastaleteille niin perin juurin vieraalta ympäristöltä. Kansi halunnee viestiä levyn rosoisesta, ehkä epäkaupallisestakin sisällöstä, sekä bändin periksiantamattomasta, hikisestä pioneeri- ja päänavaustyöstä.

Youtuben audionäytteessä kuultava albumin instrumentaali avausraita The Hip Hop Band on lähinnä kappaleen tuottaneen rumpali Simmonsin svengaava työnäyte. Kappale julkaistiin myös So Let The Fun Begin -singlelohkaisun b-puolena.



Jälleen Simmonsin tuottama No B.S. Allowed oli toinen albumia edeltänyt single. Hyvän liverumpalin ohella video korostaa Stetsasonicin toista vahvuusaluetta: bändissä oli kolme tasavahvaa räppääjää. Daddy-O, edellisen albumin jälkeen yhtyeestä eronneen Frukwanin tilalla räppäävä Wise ja MC Delite vastaavat kukin vuorotellen soolo-osuuksista.



Prince Paulin tuottamalla No B.S. Allowed -singlen b-puolella Uda Man vokaaleissa vierailee koko Stetsasonicin jengi ja seitsemäntenä fiittaa vielä yhtyeen roudari Aasim Muhammad.



Ensimmäinen albumia edeltänyt single oli Simmonsin tuottama p-funk-jyske Speaking of A Girl Named Suzy.



90-luvun alussa CD-levyille lykättiin tavaraa koko 74-80 minuutin mitalle, usein enemmän kuin sielu sietäisi. Seurauksena oli, että LP:t olivat usein joko tuplalevyjä tai sitten aivan liian tiukkaan prässättyjä. Blood, Sweat & No Tearsin tapauksessa moni ns. täytebiisi jätettiin LP-versiolta pois. CD on pakko-ostos vain täydellistä Stetsasonic-kokoelmaa halajavalle. 11 biisin vinyyli on kauniimpi esine ja pituudeltaan helpommin sulateltava paketti, vaikka pari kivaa biisiä jääkin uupumaan kokoelmista.

Daddy-O:n ja D.B.C.:n tuottama ja Daddy-O:n sekä MC Deliten räbäyttämä pitkä Gyrlz -funkjami löytyy vain CD:ltä.



Prince Paulin tuottamaa nimikappaletta, melko yhdentekevää Blood, Sweat & No Tearsia ei taas löydy youtubesta.

Jostain syystä vinyylin sisäpussissa lukee ja vinyyliltä kuuluu seuraavaksi biisi I Like To Party, vaikka vinyylietiketissä ja levyn takakannessa lukee So Let The Fun Begin. Tässä youtubesta löytyvässä So Let The Fun Begin -maksin TSAL -versiossa on erilaiset (huonommin potkivat) taustat kuin LP:ltä löytyvät. Molempien versioiden tuottajaksi on kreditoitu Daddy-O ja mystinen Alvin Mooney. Lopputuloksena on ihan eri biisi.



Youtubesta löytymätön Simmonsin tuottama vauhdikas Go Brooklyn 3-biisi on kuin On Fire -esikoisalbumin (1986) Go Stetsa -biisin päivitetty versio.

Simmonsin ja Daddy-O:n yhdessä tuottama balladi Walking In The Rain taas pyrkii hyödyntämään In Full Gear -albumin Float On -singlen kaavaa. Biisiä ei löydy LP-versiolta.



Hitaasti potkivalla funk-rytmillä etenevä Daddy-O:n tuottama Daddy-O:n ja MC Deliten vuoropuhelu Don't Let Your Mouth Write A Check That Your Ass Can't Cash on aika makea esitys. Ei löydy youtubesta tätäkään.

Daddy-O:n niin ikään tuottaman Ghetto Is The Worldin upotus on estetty, joten kolmen räppärin esittämän biisin voi käydä kuuntelemassa nimeä klikkaamalla.

Your Mother Has Green Teeth -biisin perseenhetkutusvideo ei liity Prince Paulin tuottamaan soolokappaleeseen mitenkään. Kyllä tuon silti katsoo. Kappaletta ei löydy LP-versiolta.



Daddy-O:n soolokappaletta You Still Smokin' That Shit? ei löydy LP-versiolta.



D.B.C.:n tuottama Heaven Help The M.F.'s on LP-version päätösraita. Kohtalaisella menopalalla on jälleen vauhdissa bändin kaikki kolme räppäriä. Wisen ainoa tuotos ja sooloesitys Took Place In East New York ei löydy youtubesta eikä LP-versiolta. Paul's A Sucker on Prince Paulin tuottama täytejami. Kailotus on sijoitettu LP-versiolla a-puolen viimeiseksi biisiksi. Norman Cookin remiksaamaa Free South Africaa ei löydy LP-versiolta. Biisi on Stetsasonicin debyyttialbumin päätösraidan päivitetty versio.

To Whom It May Concern-, Corporate America- ja Do You Remember This?-biisit löytyvät albumin vain c-kasettina julkaistulta versiolta, jolta taas ei löydy kappaleita Gyrlz, Your Mother Has Green Teeth ja Took Place In East New York.

Stetsasonicin jäähyväisalbumilla oli muutamia erittäin hyviä biisejä, mutta kokonaisuutena homma levähtää käsiin. Albumin julkaisua vitkuteltiin hittibiisin toivossa, mutta sitä ei irronnut sitten millään, ja kun levy lopulta julkaistiin kesällä 1991, homma alkoi olla Stetsasonicilta pulkassa. Blood, Sweat & No Tears ei noussut R&B-albumilistan 75. sijaa korkeammalle, mikä oli bändin siihen mennessä huonoin listasijoitus. Prince Paul ja Frukwan liittyivät kolme vuotta myöhemmin perustettuun horrorcore-superyhtyeeseen Gravediggaz.

Kool Moe Dee: Funke Funke Wisdom (1991)

Hyviä viileitä räppääjiä ovat ainakin Kool G Rap ja Kool Keith. Tietenkään ei sovi unohtaa L.L. Cool J:tä. The Fat Boys -yhtyeen Kool Rock-ski useimmiten unohdetaan. Muistetaan myös ensimmäinen hip hop -DJ, Jamaikalta Bronxiin muuttanut Kool Herc. Aikojen alussa oli tietenkin myöhemmin discoon ja soft rockiin suuntautunut basisti Robert "Kool" Bellin viileä jazzfunkbändi Kool & The Gang.

Kool Moe Dee (Mohandas "Moe" Dewese, s. 1962 Manhattan NY) on originaaleista originaalein Kool-niminen räpperi, ja hänen aurinkolasinsa genren ehdottomasti tyylikkäimmät. Mies oli mukana jo vuonna 1978 aloittaneessa, Enjoy- ja Sugar Hill -merkeille levyttäneessä The Treacherous Three -kokoonpanossa yhdessä LA Sunshinen, Special K:n ja DJ Easy Leen kanssa. The Treacherous Threen ensimmäinen levytys The New Rap Language ilmestyi Spoonie G:n Love Rap -singlen (1980) b-puolella.

Ensimmäinen soolosingle Turn It Up (1985) julkaistiin vielä Sugar Hill Recordsilla, mutta seuraavana vuonna Moe aloitti menestyksellisen yhteistyönsä Jive-levymerkin kanssa. Menestys huipentui How Ya Like Me Now -albumin (1987) platinamyyntiin.

Moen kesäkuussa 1991 ilmestynyttä neljättä sooloälpeetä Funke Funke Wisdom edelsi single God Made Me Funke, jolle ei herunut USA:n R&B-singlelistalla 44. sijaa parempaa menestystä. Se jätettiin pois albumilta, mutta funky jäi edelleen levyn kantavaksi teemaksi.

Albumin avaussingle Rise 'N' Shine nousi Billboardin rap-listan ykköseksi, mutta sitä ei noteerattu R&B-tilastoissa lainkaan. Public Enemy -tyyppistä julistavaa hip hoppia ei R&B-radioasemilla soitettu. PE:n Chuck D ja Boogie Down Productionsin KRS-1 fiittaavat keskinäisen hyväksyvän nyökkäilyn merkeissä. Videolta voi bongata myös ainakin Redhead Kingpinin ja Run-DMC:n tyyppejä.

Chuck D jää lähes statistiksi, kun Moe nappaa miehen aggressiivisen räppäystyylin itselleen. KRS-1 maustaa riimejään tyypillisillä raggamuffin-sävyillään. Kertosäkeen vuoropuhelussa funky-teema pitää: "ain't that funke / yeah, that's funke". Tänä päivänä video on erittäin nautittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, ja siitä tulee hyvä mieli.



Albumin toinen singlelohkaisu, Moen yhdessä new jack swing -pioneeri Teddy Rileyn kanssa tuottama How Kool Can One Blackman Be noteerattiin R&B-listan sijalla 49, eli alaspäin mentiin edelleen. Nimen piti olla enne, eli How Ya Like Me Now:n kaltaista hittiä oltiin hakemassa. Tulos on James Brownin Papa Don't Take No Mess -sämpleineen ja matalalla rekisterillä kulkevan räpäytyksen Ice-T -vaikutteineen erinomainen.



Kolmas single, Moen ja Rileyn tuottama Death Blow -pilkkalaulu jatkaa Moen ja L.L. Cool J:n välistä kuuluisaa levytettyä battlea. JB- ja L.L.-sämpleillä ryyditetyllä biisillä ja videolla Ladies Love laitetaan niin matalaksi, ettei hänen vannoutunut faninsakaan voi olla myhäilemättä Moen nerokkuudelle.



To The Beat Y'All -oodi old school hip hopille on Teddy Rileyn ainoa yksinään albumille tuottama varsinainen biisi. B-puolen avaavaa lyhyttä Mo' Better -instrumentaalia ei lasketa.



Sony Music Entertainment on suuressa viisaudessaan estänyt kuuden tämän albumin biisin youtube-latauksen "näyttämisen maassamme". Näiden joukossa on muiden muassa tyylikkään alavireinen minneapolis-funk I Like It Nasty ja kliseinen rock-rap Bad, Bad, Bad.

Rileyn ja Moen yhdessä tuottama vetävä nimikappale, JB:n Make It Funky -klassikkobiisiä sämpläävä Funke Wisdom youtubesta vielä sentään löytyy.



Moe on tuottanut albumille kaksi kappaletta yhdessä God Made Me Funke -singlelläkin mukana olleiden Keith Spencerin ja Dale Hoganin kanssa. Toinen biiseistä on nimeltään Poetic Justice, toinen Gangsta Boogie.



Hip hop -biiseissä paljon käytetty hokema on peräisin Chicago Gangsters -nimisen funkbändin Gangster Boogie -albumiraidalta (1975).



Vaikka albumin parhaat kappaleet kuulostavat nykykorvaan mahtavilta, Moe oli 29-vuotiaana (!) jo kelkasta putoamassa oleva veteraani ja Funke Funke Wisdom vanhanaikainen levy. Tukeutuminen JB-sämpleihin oli muutaman vuoden takaisesta maailmasta. Moen ja Jive-merkin yhteistyö loppui tähän albumiin. Moe julkaisi vielä vuonna 1994 Wrap-levymerkillä Interlude -nimisen huonosti menestyneen sooloalbumin. Myös The Treacherous Tree yritti comebackia samana vuonna ja samalla levymerkillä.

Kool Moe Dee on hiljattain ilmoittanut selvittäneensä, miltä lähes 50-vuotiaan räpäyttäjän comeback-levyn pitäisi kuulostaa. Tuloksia on odoteltu parin vuoden ajan. Patsastelu Redmanin Rockin' Wit Da Best -videolla on tuorein elonmerkki.

De La Soul: De La Soul is Dead (1991)

Newyorkilaisen hip hop -trio De La Soulin rapperit Posdnuos (Kelvin Mercer) ja Trugoy (nykyään taiteilijanimeä Dave käyttävä David Joliceour) ystävystyivät jo lapsina. He tutustuivat dj Maseen (Vincent Mason) Amityvillen lukiossa. Masen kontaktien kautta trio herätti Stetsasonic-jäsenen, hip hop -tuottaja Prince Paulin (Paul Huston) kiinnostuksen demollaan Plug Tunin.

Seuraavana vuonna julkaistusta esikoisalbumista 3 Feet High and Rising tuli valtava menestys, yhtyeen myydyin levy ja yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä albumeista. Albumin leikkisä hippi- tai kukkais-rap leimasi trion loppuiäkseen, vaikka yhtye teki myöhemmin mielestäni ainakin kaksi kovempaa pitkäsoittoa.

1980-luvun lopulla kaikki näytti kovin aurinkoiselta ja hip hopin tulevaisuus kirkkaalta. Länsirannikon ja etelän väkivaltainen gangsta rap muodostui kuitenkin valtavirraksi, ja kuuma hippikesä 1989 oli kaksi vuotta myöhemmin laman runtelemassa Suomessakin enää muisto vain. Tähän saumaan murskaantunutta kukkaisaatetta symboloiva kaatunut kukkaruukku osui kuin Asan punainen tiili farmari-Volvon tuulilasiin. De La Soul is Deadista tuli maassamme trion menestynein albumi. Kaikki kolme singlelohkaisua olivat myös täällä top 10 -hittejä.

De Lan, Jungle Brothersin, A Tribe Called Questin, Queen Latifahin ja brittiläisen Monie Loven löyhä hippikommuuni (johon liitän vielä multikansallisen house-trio Deee-Liten) oli lakastumassa, mutta albumia edeltänyt single A Roller Skating Jam Named "Saturdays" oli kuitenkin vielä suoraa jatkoa ensilevyn valoisille tunnelmille. Biisillä fiittaavien A Tribe Called Questin Q-Tipin räbäytystä ja Vinia Mojican rallatusta ei voi kuunnella otsa rypyssä. Pitäisiköhän rullaluistimet vihdoinkin kaivaa esiin?



Biisin perustana on Mighty Ryeders -yhtyeen jazz funk -jami Evil Vibration vuodelta 1978. Mainio biisi.



Toukokuussa 1991 ilmestyneellä täyspitkällä De La Soul siirtyi eteenpäin. Albumi oli teksteiltään vakavoitunut, kyynistynytkin. Ryhmän innovatiiviset ja yllättävät sämplevalinnat jatkuivat. Demokasettejaan lähetelleelle Breakestran Miles Tackettille osoitettu Ring Ring Ring (Ha Ha Hey) nousi täällä listaykköseksi asti! Enpä olisi uskonut.



Biisin laulettu kertosäe an napattu suoraan brittilaisen pop funk -bändi Curiosity Killed The Catin top 20 -hitistä Name and Number (1989).



Ultrasvengaava tausta perustuu The Whatnautsin Help Is On The Way -kappaleeseen (1981). Niukin naukin USA:n R&B-listan top 50:een mahtunut single on todellinen rare groove -helmi.



Huikean levymenestyksensä avittamana De La Soul vieraili maassamme ensi kertaa juurikin vuonna 1991, Tavastia-klubilla. Hikinen hip hop -juhla on edelleen yksi parhaista todistamistani livekeikoista. Tämä MTV:ltä napattu, Unplugged-sarjaa ennakoinut akustisen bändin säestämä live-esitys pyöri kanavalla aikoinaan taajaan.



Kolmannella singlellä oli kaksi a-puolta. Millie Pulled A Pistol on Santa on surullinen tarina isänsä hyväksikäyttämästä tytöstä.



Hitti tulikin ymmärrettävästi singlen toisesta kappaleesta Keepin' The Faith.



Kappaleen vihellysintro on peräisin jazz funk -pianisti Bob Jamesin vuonna 1981 ilmestyneestä laiskanletkeästä discofunkista Sign Of The Times. Säveltäjä on muiden muassa Michael Jacksonille biisejä kynäillyt Rod Temperton.



Biisin pohjana on Slave-yhtyeen basistin Mark Adamsin soittama rytmikuvio Steve Arringtonin ja taustalaulajien vetävästi laulamalla vuoden 1979 R&B-hitillä Just A Touch Of Love.



Seuraavan Straight Pass -remiksauksen alussa ja lopussa vilahtaa De La Soul is Dead -albumin uusintajulkaisu-2LP:n musta kansi. Alkuperäinen levy julkaistiin pohjoismaissa yhdellä tiukkaan prässätyllä vinyylillä (MRLP-3184), josta jäi puuttumaan muutama cd-raita, mutta kaikki välisketsit, Skitit olivat mukana. Uusintajulkaisu kuulostaa vähemmän hajanaiselta, mutta alkuperäisessä on hörhöilyineen ja rönsyilyineen oma viehätyksensä.



Seuraavaksi ilmestyneet De La Soul -albumit Buhloone Mindstate (1993) ja Stakes Is High (1996) ovat mielestäni yhtyeen kovimmat. Tämä on tietysti makuasia. Isoja hittejä trion uralle ei ole enää siunaantunut Gorillaz-yhteistyötä Feel Good Inc. (2005) lukuunottamatta.

Too Short: Short Dog's in The House (1990)

Ensimmäinen koiruuksia harrastanut rap-artisti oli Los Angelesista kotoisin oleva, 14-vuotiaasta asti Oaklandissa majaillut Todd Shaw alias Too Short. Shaw aloitti uransa myymällä rap-kasetteja autonsa takakontista. Kun Shaw oli 17-vuotias, paikallinen 75 Girls -yhtiö julkaisi hänen ensimmäisen albuminsa Don't Stop Rappin'.

Vuonna 1990 24-vuotias Too Short oli jo viiden albumin veteraani. Levyistä kaksi viimeisintä Jive-merkin julkaisua Born To Mack (1987) ja Life Is... Too Short (1988) myivät kultaa ja platinaa käytännössä ilman radiopromootiota. Kuudes pitkäsoitto Short Dog's in The House nousi USA:n albumilistalla sijalle 20 tehden Too Shortista melkein mainstream-tähden. Levyn nimikko- ja avausraidalla mies kertoo siihen astisen elämäntarinansa.



Too Shortin keikalla näyttäisi olleen hyvä meno yleisössä. Tällä keikan avanneella biisillä rapperi itse oli kuitenkin vielä vähän kipsissä.



Too Shortin seksistiset ja pornahtavat lyriikat, verkkainen ja rento räbäytystyyli sekä raskaalla bassolla potkivat melodiset funk-taustat vetosivat miljooniin kuulijoihin ja inspiroivat tulevia g-funk -artisteja. Short Dog's in The House -albumin tunnetuin kappale ja isoin hittisingle perustui kuitenkin soul-laulaja Donny Hathawayn samannimiseen kappaleeseen, josta pari kuukautta aikaisemmin olivat oman tulkintansa tehneet jo keitaalla esittäytyneet Eric B. & Rakim. Yhteiskunnallisesti tiedostava biisi osoitti, että Too Shortissa olisi riittänyt verbaaliainesta useampaankin junaan.



Albumin toinen singlelohkaisu Short But Funky esitteli artistin ja hänen tarttuvan funk-tyylinsä MTV-kanavalle sopivalla kiltillä promovideolla. Nuo söpöt tyttöset 1990-luvun alun hempeissä kesämekoissaan, aahhh.



Vastikään ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut ex-N.W.A-jäsen Ice Cube oli kesällä 1990 vielä pelkkä oppipoika Too Shortiin verrattuna. Miesten vähemmän tunnettu duetto Ain't Nothin' but a Word to Me esiintyy youtubessa useimmiten vajaan neljän minuutin mittaisena saksittuna versiona. Tässä rumia sanoja vähän pidemmässä mitassa.



Kun Shawta oltiin vaatimassa tilille teksteistään, hän korosti, ettei missään vaiheessa ollut väittänyt oikeasti olevansa ghettojen sutenööri - Too Short oli vain miehen kehittämä hahmo. Ja voi veljet, millä intensiteetillä Too Short vetosikin jokamieheen. Jos Too Shortin kaltainen huonohampainen ruipelo pystyi tekemään itsestään tähden ja saamaan naisia joka sormelle, mikset siis sinäkin? Miehen seksuaalisesta energiasta saivat osansa myös aikakauden kirkkaimmat pop-r&b -tähdet Paula & Janet.



Too Shortin edellisen Life is... Too Short -albumin ilmestymisen jälkeen syntyperäisestä oaklandilaisesta Stanley Kirk Burrellista alias MC Hammerista oli hieman yllättäen kasvanut Oaklandin ja siinä sivussa myös maailman suosituin rap-artisti. Rap Like Me on siksi omakohtaisuudessaan Hammeriin kohdistuneista dissausbiiseistä kenties paras. "Don't ever fuck with Too Short, bitch".



Too Short on pysynyt aktiivisena lukuunottamatta kolmea 1990-luvun lopulla pitämäänsä "eläkevuotta" - viimeisimpänä julkaisunaan huhtikuussa ilmestynyt vain interwebissä jaeltu Still Blowin' -albumi. Vuodesta 1994 lähtien hän on asunut Atlantassa. Pitkällä tähtäimellä Too Shortin menestyksekkäimmäksi albumiksi on lopulta muodostunut Life is... Too Short, mikä on saavuttanut jo tuplaplatinaa ja myynyt yli kaksi miljoonaa kappaletta. Viimeisin omakohtainen levyhavaintoni on miehen fiittaus ihanan Kelisin Bossy-hitillä neljä vuotta sitten.



Kolme viikkoa sitten Too Short pidätettiin Idahossa hänen pahoinpideltyään kolmea järjestysmiestä keikan jälkeen. Järjestysmiehet olivat kieltäytyneet päästämästä Too Shortin ja hänen assistenttinsa seurassa olleita alaikäisiä tyttöjä takahuoneeseen.

PS. Jälkijunassa tämänvuotista (vaikka vain muutaman sekunnin mitalla) Too Shortia näkyy OutKastista sooloilevan Big Boin biisillä For Your Sorrows. Go with the flow.

Kid Frost: Hispanic Causing Panic (1990)

Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt Hispanic Causing Panic oli yksi aivan ensimmäisistä latinorap-albumeista. Itäisestä Los Angelesista kotoisin oleva Arturo Molina Jr. alias Kid Frost oli vuonna 1990 jo 26-vuotias hip hop -veteraani, jonka levytysura oli alkanut kuusi vuotta aikaisemmin C-Jamin kanssa Baja-merkillä julkaistulla mainiolla elektrosinglellä Commando Rock.

Kid Frostin jäätävä taiteilijanimi oli kunnianosoitus ja kuittailua pitkäaikaiselle ystävälle ja kilpakumppanille Ice-T:lle, joka aloitteli uraansa elektro-artistina samoissa piireissä.



C-Jamin kanssa tehdyn singlen jälkeen Kid Frost julkaisi kaksi soolosingleä: Rough Cut ja Terminator, molemmat Electrobeat-merkillä.





Viisi vuotta myöhemmin hip hop -skene oli vuosikymmenen puolivälistä totaalisesti muuttunut. Hispanic Causing Panicilla myös Kid Frostin räpin taustat olivat vaihtuneet golden age of hip hop -tyyliseksi funkbiitiksi. Suurimman osan albumin biiseistä Kid räppäsi itärannikon rappereille tyypillisellä painokkaalla tyylillä: esimerkkinä Hold Your Own.



Tunnetuksi Kid Frost tuli kuitenkin laiskasti rullaavasta länsirannikon hip hopista, jota hän maustoi ylpeästi äidinkielellään espanjalla. Klassikkosingle La Raza nousi USA:n singlelistan sijalle 42. Myöhempi sukupolvi on tutustunut biisiin Grand Theft Auto: San Andreas -pelin kautta.



Albumin toinen single ja video Ya Estuvo (That's It) jatkoi La Razan espanjankielisellä linjalla.



Come Togetherilla Kid räppää englanniksi. Miehen matalalta rullaava tyyli on läheistä sukua Ice-T:lle.



Nimikappaleella fiittaa räppäri A.L.T. eli Another Latin Timebomb, jonka kanssa Kid Frost perusti rap-superbändin Latin Alliance. Edellisten lisäksi Latin Alliancessa olivat mukana muun muassa Mellow Man Ace ja A Lighter Shade Of Brown -duo. Ryhmä julkaisi vuonna 1991 omaa nimeään kantaneen hittialbuminsa.



Frost tipautti Kidin taiteilijanimestään 31-vuotiaana. Hän on genren harrastajien keskuudessa edelleen erittäin arvostettu artisti, mutta ei vuoden 2002 Still Up In This Shit! -albumin jälkeen ole saavuttanut menestystä edes USA:n hip hop -myyntilistoilla.

Eric B. & Rakim: Let The Rhythm Hit 'Em (1990)

Queensissa, New Yorkissa 1960-luvun puolivälissä syntynyt Eric Barrier soitti nuorena eri instrumentteja, mutta kiinnostui lukion loppuvaiheessa levyjen pyörittämisestä ja ryhtyi dj:ksi WBLS-radioasemalle. Pian Eric B. etsi räpperiä, jonka kanssa työskennellä. Promoottori Alvin Toney suositteli Ericille aggressiivisen (vrt. Run, L.L. Cool J) tyylistä Freddie Foxxxia, joka ei kuitenkaan ollut juuri sillä hetkellä tavoitettavissa. Samalta istumalta Toney ehdotti toista vaihtoehtoa, Ericiä kolme vuotta nuorempaa, pehmeämmän tyylistä mutta lahjakasta räpperiä nimeltä William Michael Griffin Jr. Nuori kaveri tuli sittemmin tunnetuksi islamilaisella nimellään Rakim Allah.

Eric meni tapaamaan Rakimia tämän kotiin Long Islandille ja soitti hänelle tämän isoveljen levyhyllystä löytämänsä Fonda Raen Over Like A Fat Rat -kappaleen. Kuullessaan Raen discofunkin Rakim purskahti nauruun, ja hänen suussaan ollut kalja roiskui pitkin seiniä. Eric sanoi Rakimille, että samalla tavalla Rakim tulisi nauramaan matkalla pankkiin, sillä biisi tekisi heistä miljonäärejä. Kappaleen bassokuvio lainattiin Eric B. ja Rakim -duon ensimmäiselle Eric B. Is President -singlelle. Vaikka levystä ei sukeutunut valtaisaa hittiä, siitä tuli joka tapauksessa hip hop -klassikko.

Neljä vuotta ensisinglensä jälkeen Eric B. & Rakim oli julkaissut kaksi klassikkoaseman saavuttanutta älpeetä ja saavuttanut kaksi mainstreamhittiä. 1980-luvun lopulla ylivoimaisesti parhaimpana DJ + MC -duona pidetty kaksikko oli kuitenkin uuden vuosikymmenen alussa vaikeassa raossa.

Yhtäällä oli valtavaa mainstream-huomiota saanut Native Tongues -ryhmittymän De La Soulin, A Tribe Called Questin ja kumppaneiden kaltainen kukkaisrap, missä sämplättiin mitä tahansa valkoisesta hippirockista lähtien - toisaalla oli vahvassa noususuhdanteessa P-funkia sämpläävä länsirannikon gangsta rap.

Eric B. oli skrätsääjänä virtuoosi, mutta levyjen raapimista pidettiin noina sämpläyksen kulta-aikoina vähän vanhanaikaisena kikkailuna (siis lähinnä levyillä, keikoilla dj tietenkin esitteli osaamistaan). Eric B.:n taustojen tyylillinen variointi koettiin suppeaksi. Kahdella ensimmäisellä albumilla käytettyä JB's-pohjaista sämpläystä oli kopioitu muiden artistien levyillä kyllästymispisteeseen asti. James Brownin lakimiehet kuuntelivat hip hop -levyjä korvat kuumina ja virittelivät oikeusjuttuja. Sitten vielä Rakimin rap-tyyli oli saanut lukemattomat määrät seuraajia, joiden tasosta voidaan tietenkin olla montaa mieltä. Ja kaiken kukkuraksi duon kultaketju-imago koettiin aikansa eläneeksi.

Tarjontaa ja hyviä julkaisuja oli joka tapauksessa vuosikymmenen vaihteessa valtavasti, ja syystä tai toisesta Rakimia ei kutsuttu mukaan itärannikon hip hop -skenen Stop The Violence Movementin Self-Destruction -hyväntekeväisyyssinglellä julkaistuihin kokoontumisajoihin. Kun vielä länsirannikon artistit West Coast Rap All-Stars -nimellä julkaisivat aiheesta vastineensa We're All In The Same Gang, oli Eric B. & Rakim tavallisen Yo! MTV Raps -katsojan näkökulmasta kirjoitettu ulos rapin mestaruussarjasta.

Duon kolmas albumi Let The Rhythm Hit 'Em on edeltäviä levyjä tummasävyisempi kokonaisuus. Taustat poikkeavat aiemmista, ja väitetään, että levyllä kreditoimatta jäänyt, tekohetkellä vasta 17-vuotias William Paul Mitchell alias Large Professor vastaisi biisien tuotannosta. Levy on omistettu Rakimin edesmenneen isän William Griffinin ohella vuonna 1989 ammutulle hip hop -tuottaja Paul McKastylle alias Paul C:lle, jota ei myöskään mainita levyn tuottajaksi sen kannessa, monissa muissa lähteissä kylläkin.

Let The Rhythm Hit 'Em -nimisen avauskappaleen pitäisi toimiakseen iskeä todenteolla päin kasvoja. Sen tämä ankarasti potkiva nimibiisi ja ensimmäinen singlelohkaisu kyllä tekeekin. Harmi, että kyseessä on samalla levyn ehdottomasti paras ja iskevin kappale. Loppulevy on yhtyeen tasaisin kokonaisuus, jopa niin tasainen, että siitä on hankala saada otetta, kun vastaavia iskusävelmiä ei seasta erotu. Rakim on vasta 22-vuotiaana uransa parhaimmassa vedossa, ja yksistään hänen milloinkaan hengästymätön verbaalitykityksensä riittää nostamaan levyn kaikkien aikojen parhaiden kuulemieni rap-levyjen joukkoon.

Ainoastaan vauhdikkaan kakkosraidan No Omegan taustat perustuvat James Brownin ja Lyn Collinsin levyiltä lainatuille JB's -sämpleille. Taustoille on hyvällä maulla valittu myös jazz-sämplejä, kuten voi kuulla esimerkiksi Untouchables-kappaleesta. Jo Eric B. & Rakimin ensisinglen aloittamaa perinnettä jatkaa dj-taidonnäyte Eric B. Made My Day.

Levyn toinen videosingle In The Ghetto perustuu muun muassa Donny Hathawayn soul-klassikkoon The Ghetto. Samana vuonna muuten ilmestyi aiheesta myös kalifornialaisen Too Shortin hyvin samankaltainen luenta, ja esityksiä tuli joskus soiteltua ahkerasti peräkkäin. Koska In The Ghetto -single menestyi vähän edeltäjäänsä paremmin, kolmas singlebiisi Mahogany jatkoi Al Green-sämplen avittamana balladilinjalla. Youtubesta löytyy biisistä aivan mahtava remix, missä Rakimin räpin tempoa on hieman nostettu.

Rock-näkökulmasta tämä albumi on hukkunut rap-pinoon, jossa tasaisen hyviä levyjä on tusinoittain. The Source -lehti sensijaan on kelpuuttanut levyn kaikkien aikojen parhaiden hip hop -albumien listalleen Paid In Fullin ja Follow The Leaderin seuraksi. Toisin kuin nuo vähän retroilta kuulostavat edeltäjänsä, Let The Rhythm Hit 'Em on ajattomalta kuulostava albumi, joka nousisi tänään julkaistuna heti vuoden parhaiden levyjen kastiin.

Eric B. & Rakim julkaisivat vielä kahden vuoden päästä yhden kimppalevyn Don't Sweat The Technique. Tämän jälkeen katkolle menivät sekä duon keskinäinen yhteistyö että levytyssopimus MCA-yhtiön kanssa. Soololevyjen työstämiseen tarkoitettu breikki johti pitkälliseen riitaan, minkä seurauksena Rakimin ensimmäisen soololevyn julkaisu viivästyi viisi vuotta, ja tänä aikana riidan kolmas osapuoli MCA-yhtiökin ehti sulautua Universal-moolokin kitaan. Räpperin sooloura alkoi menestyksellisesti, mutta viime vuonna ilmestynyttä kolmatta sooloalbumia saatiin odottaa tuottajien ja levymerkkien vaihtuessa peräti kymmenen vuotta. Eric B.:n ainoa sooloalbumi on pikkumerkin julkaisema keräilyharvinaisuus. DJ:n intressit lienevät tällä haavaa muualla kuin musiikissa, ja duon mahdollinen comeback samalla lavalla ei merkinne yhteistyön pysyvämpää jatkumista.

Boo-Yaa T.R.I.B.E.: New Funky Nation (1990)

Onomatopoeettisesti kivääri sanoo ladattaessa "boo-yaa". T.R.I.B.E. taas on lyhenne sanoista "too rough international boo-yaa empire". Tässä Carsonista, Los Angelesin naapurilähiöstä kotoisin olevan kuusihenkisen hip hop -bändin nimen tausta. Alunperin USA:n kaukaisimmasta territoriosta, Eteläisen Tyynenmeren Samoalta kotoisin olevat Devouxin veljekset Paul, Ted, Donald, Roscoe, Danny ja David perustivat yhtyeen kunnioittaakseen Comptonin jengikahakoissa kaatuneen pikkuveljensä muistoa. New Funky Nation -levyn kannesta löytyvien taiteilijanimien ja ristimänimien vastaavuudesta minulla ei ole varmaa tietoa, mutta veikkaan, että "O" Mobsta on basisti Danny, K.O.D. Don-L Donald, päävokalisti Godfather Rock "Te" Ted ja King Roscoe tietysti Roscoe. Liidaava räppäri Lyrical Criminal Ganxsta R?dd ja E.K.A. The Attitude lienevät siis Paul ja David, jommin kummin päin.

Ennen jengisekoilujaan veljekset olivat opetelleet soittamaan Parliamentin ja Funkadelicin biisejä. Soittajataustansa vuoksi Boo-Yaa T.R.I.B.E. erottui muista gangsta rap -aikalaisistaan muutenkin kuin hauislihasten paksuudessa. Boo-Yaa oli oikea funk-bändi, vaikka käyttikin dj:tä hip hop-mausteiden lisäämiseen. Flirttaillessaan metallimusiikin kanssa Pickin' Up Metal -raidalla yhtye tuli tehneeksi yhden ensimmäisistä rapcore- tai nu-metal -biiseistä.

Kaksikymmentä vuotta sitten elettiin rapin kulta-aikaa ("golden era of hip hop"), ja genre suolti uusia hienoja levyjä jatkuvalla syötöllä. Hankin New Funky Nationin samalla kertaa Blackwatch-liikkeen hörhöjen X-Clanin To The East Blackwards -albumin kanssa. Molemmilta ryhmiltä oli taltioitunut videonauhalle tuore hittibiisi Yo! MTV Raps -ohjelmasta, jonka juontajat Ed Lover ja (Def Jamille levyttäneen Original Concept -yhtyeen) Doctor Dre huolehtivat viikottaisesta kansanvalistuksesta. Harvemmin on mukaan tarttunut kaksi niin hyvää ennestään tuntemattoman artistin levyä samalla kerralla.

Mainittu Boo-Yaa T.R.I.B.E.:n hittibiisi oli Little Richardia sämpläävä Psyko Funk, joka popmaisuudessaan erottuu selvästi muusta albumimateriaalista. Tone Locin letkeitä hittejä muistuttava biisi on ainoa kappale, joka Boo-Yaalta genren ulkopuolella muistetaan, jos nyt yleensä muistetaan. Hassu noveltyhitti leimasi orkesteria.

Avausraidalla Six Bad Brothas Ganxsta R?ddin rap kuulostaa näin jälkikäteen pikkuisen hip hop -klassikoksi myöhemmin julistetun Son Of Bazerkin tyyliseltä. SOB:n Bazerk, Bazerk, Bazerk -albumi toki ilmestyi vasta vuonna 1991. Vielä enemmän yhtäläisyyksiä Boo-Yaalla on luonnollisesti p-funk-sämplejä käyttäneisiin länsirannikon artisteihin, tunnetuimpana esimerkkinä tietysti N.W.A.

Nimikappaleessa on muuten erityisen hieno groove ja torvisektiot. Delicious Vinyl -merkin artistien ja Beastie Boysin Paul's Boutique -klassikon tuotannosta vastannut The Dust Brothers -kaksikko on tuottanut albumille neljä biisiä: Rated R, Don't Mess, Once Upon A Drive By ja Riot Pump. Toinen promovideo tehtiin kappaleesta R.A.I.D.

Debyyttinsä jälkeen Boo-Yaa T.R.I.B.E. ei ole onnistunut luomaan yhtä pätevää levykokonaisuutta. Tuoreimmalla uutta materiaalia sisältäneellä albumillaan West Koasta Nostra (2003) yhtye saavutti jälleen listamenestystä osin nimekkäiden vierailijoiden (Eminem, B-Real ja Mack 10), osin vuosien varrella kasvaneen maineensa ansiosta.