Philadelphialaisten Daryl Hallin ja John Oatesin uraa sivuttiin ohimennen kuukauden takaisessa The Stylistics-päivityksessä. Palataan nyt dynaamisen veteraaniduon pariin Private Eyes -albumin merkeissä, sillä tuon definitiivisen Hall & Oates -levyn ilmestymisestä on tässä kuussa kulunut kolmekymmentä vuotta.
Huikeasta menestyksestä huolimatta Hall & Oates on jäänyt vaille kriitikoiden arvostusta. 80-luvulta lähtien rakennettuun classic rockin kaanoniin duo on ollut liian moderni, keveä ja pinnallinen. Rockin ja popin ystäville Hall & Oates on ollut liian pehmoa ja kliinistä, laulusoulin ystäville liian rockia ja poppia. Nyt kun ajallista välimatkaa alkaa olla tarpeeksi, duon hienoja pop-helmiä osataan arvostaa. Itsekin hankin ensimmäisen Hall & Oates -levyni vasta uudelleenkasatun Hanoi Rocksin Winged Bull -coveroinnin (2002) jälkeen.
Duon laajempi rehabilitointi lähti varmaan liikkeelle viime vuosikymmenen guilty pleasures -hypetyksestä. Post-ironisella kymmenluvulla Hall & Oatesin arvostus on sitten räjähtänyt lasikaton läpi. Nuorgam-musiikkisivustokin nosti I Can't Go For That (No Can Do) -biisin vastikään vuoden 1981 pop-klassikkojensa kärkiryhmään. Eikä syyttä.
Hall & Oates teki lopullisen kaupallisen läpimurtonsa ensimmäisellä itse tuottamallaan LP:llä Voices (1980). Private Eyes oli jo duon kymmenes albumi. Hallin pitkäaikainen naisystävä Sara Allen osallistui entistä enemmän tekstien kirjoittamiseen. Sekä duon luovuus että taito nikkaroida ideoiden ympärille hyviä pop-lauluja tuntuivat olevan huipussaan.
Private Eyes äänitettiin Voices-levyn tavoin Electric Lady -studiolla New Yorkissa. Duon jäsenet asuivat alle kymmenen minuutin työmatkan päässä studiolta. Äänitysten aikana Voices ja siltä lohkaistut hittisinglet keikkuivat edelleen listoilla, mutta uuden levyn synnyttämisessä ei ollut ilmeisesti sen kummempia paineita. Albumin co-produceriksi on kreditoitu edellisenkin levyn äänittänyt Neil Kernon.
Marraskuussa 1981 USA:n singlelistan kärjessä kaksi viikkoa viettänyt nimikappale oli alunperin Saran siskon Janna Allenin ja Warren Pash -nimisen lauluntekijän biisiaihio. Hall vaihtoi kappaleeseen uudet soinnut ja teki Saran kanssa Stevie Wonderin ja pariskunnan väliseen sisäpiirivitsiin perustuvan sanoituksen. Hall & Oatesin keikoilla yleisöä innostava käsien läpsytyskohta viittaa selvästi aiemmin samana vuonna listojen kärjessä olleeseen Kim Carnesin Bette Davis Eyes -hittiin.
Albumin toista raitaa, motown-henkistä, soundiltaan kevyesti modernisoitua blue eyed soul -kappaletta Looking For A Good Sign ei löydy tällä hetkellä Youtubesta. Biisi on sisäpussin mukaan tribuutti The Temptationsin jäsenille. Hall & Oates esiintyi muutamaa vuotta myöhemmin ex-temppareiden David Ruffinin ja Eddie Kendricksin kanssa Live Aid -konsertissa ja Live at The Apollo -albumillaan.
Joulukuussa 1981 Private Eyesin toiseksi singleksi lohkaistu Hallin biisi I Can't Go For That (No Can Do) katkaisi tammikuussa 1982 Olivia Newton-Johnin Physicalin Private Eyesin jälkeen kymmenen viikkoa kestäneen listaykköspaikan hallinnan. Hitti löi duon läpi myös Britanniassa ja Ruotsissa.
I Can't Go For That (No Can Do) oli niin tiukka biisi, että se nousi jopa USA:n dance- ja R&B-listojen ykköspaikalle. Kappaleesta tuli hyvin tunnettu mustan yleisön keskuudessa, ja siitä napattu sämple päätyi mm. Levykeitaan lukijoiden suosikkiyhtye De La Soulin Say No Go -hitin koukuksi vuonna 1989.
Albumin neljäs raita Mano A Mono on vaihteeksi John Oatesin biisi. Mukavaa, kepeää power poppia.
A-puolen viimeinen kappale Did It In A Minute on Hallin ja Allenin sisarusten biisi, minkä väliosassa voi havaita pientä synapop- / new wave -vaikutetta. Albumin kolmantena singlenä biisi kipusi vielä USA:n top kymppiin. Albumiversiota rokkaavammasta studiolivestä kuulee ja näkee, että duo oli livenä varsin mojovassa iskussa.
B-puolen avaava Head Above Water on aikakaudelle tyypillinen tanakkarytmisempi soft rock- / new wave -biisi. Soitannollisesti Hallin kappale vivahtaa hiukan sekä Totolta että Policelta.
Alkumetreillä jonkun suodatinefektin läpi siivilöityvä Hallin Tell Me What You Want on vielä edellistäkin biisiä enemmän Police-tyyppinen reggaehtava kappale.
Toinen Oatesin säveltämä biisi ja Oates-Hall-Allen -kolmikon sanoitus Friday Let Me Down on puhdasta power poppia, levyn helmeilevin kitarapop-kappale.
Hallin Unguarded Minute on pianolla höystettyä softrockia, pakotonta peruskauraa.
Albumin neljäntenä singlenä julkaistu Hallin imevä USA:n top 40 pop- ja top 50 R&B-hitti Your Imagination lienee unohdettu helmi. Jollei tätä ole jo napattu hittielokuvien soundtrackeille tai coveroitu tusinan chillwave- tai dubstep-artistin voimin, niin sitten se tapahtunee tuota pikaa.
Aistin Hallin Some Men -päätöskappaleen väliosassa jotain (hyvää) Genesis- tai Phil Collins -vibaa. Toistan edellisen biisin yhteydessä käyttämäni kommentit leffasoundtrackeista ja coveroinneista. Tämänkin videonäytteen ääni kumisee hieman, mutta vinyylin pyörimistähän on aina ilo katsella.
Private Eyes on myynyt USA:ssa platinaa, ja I Can't Go For That (No Can Do):n imussa LP saavutti myös R&B-albumitilaston yhdennentoista sijan. Seuraavana vuonna Hall & Oates ja Neil Kernon viimeistelivät menestystrilogiansa albumilla H2O.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti