Heinäkuinen Hey Stoopid -albumia (1991) käsitellyt kirjoitukseni saa seuraajan - eli edeltävän jakson - ripeästi. Syy moiseen on Alice Cooperin ja hänen uuden Welcome 2 My Nightmare -levynsä ajankohtaisuus. Cooperin ensimmäisen soololevyn jatko-osan pitäisi ilmestyä lähteestä riippuen viikon tai kahden päästä. 2 x 180g LP verenpunaisella vinyylillä kuulostaisi erittäin houkuttelevalta, mutta 31,90€ hinta ei, ans ny kattoo...
Albumilla ovat mukana lähestulkoon kaikki miehen uran tärkeimmät yhteistyökumppanit ja Ke$ha. Tuo juoppoa teinihutsua näyttelevä laulajatar on todennäköisesti tämän hetken tärkein musiikintekijä, jonka merkittävyyden tajuan noin kahden-kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Ehkä. Varovasti etenevät hommat Levykeitaalla.
Alkuperäisen Welcome To My Nightmaren (1975) ja Constrictorin (1986) välinen kausi oli Alice Cooperille kaupallisen ja taiteellisen laskusuhdanteen aikaa. Näin mies antaa nykyään ymmärtää. On ilmeisen totta, että 80-luvun alun neljä ensimmäistä albumia ovat syntyneet melkoisessa huurussa. Taiteelliseen tasoon se ei mielestäni vaikuttanut. Mieheltä vain puuttui vielä vakiintunut fanikanta ja oma turvallinen lokero, missä itseään toteuttaa.
Kymmenen vuoden aikana levytetty soolo-Cooper häviää todennäköisesti musiikillisesti edellisen kymmenen vuoden bändi-Cooperin matskulle, mutta on mielestäni kuitenkin mielenkiintoisempaa ja antoisampaa tavaraa kuin myöhemmät selvinpäin-ja-uudesti-syntynyt-kristitty-golf-hirviö Cooperin heavy metal -levyt.
Kun pikakelataan musadiggailuni alkumetreille, lapsena televisiosta näkemäni pätkä Alice Cooperin Billion Dollar Babies -showsta (1973) sai minut innostumaan rockista. Pikakelataan jälleen eteenpäin, ja Cooperin moderni, vahvasti new wave -vaikutteinen albumi Special Forces oli ensimmäinen hankkimani Alice Cooper -levy.
Aikoinaan Steppenwolfin, Three Dog Nightin ja Iron Butterflyn levyjä tuottanut veteraani Richard Podolor etsi 80-luvun alussa uutta new wave -soundia Phil Seymourin, 20/20 -yhtyeen ja Cooperin kanssa.
Special Forcesin suoraviivaista ja rokkaavaa biisimateriaalia dominoivat juuri Kim Carnesin Bette Davis Eyes -hitiilä paukutelleen Craig Krampfin rummut ja Cooperin kanssa suurimman osan biiseistä kirjoittaneen, Seymourin levylläkin koskettimia soittaneen Duane Hitchingsin synat.
Albumin nimi löytyy heti avausraidan värssystä "who do you think we are, special forces in an armed car". Who Do You Think We Are -singlen kantta en ainakaan muista koskaan missään aikaisemmin nähneeni. Seuraavassa klipissä on myös kutkuttavaa still-kuvaa ajalta. Mutta pitäkää hatuistanne kiinni, sillä päräyttävämpää jatkoa on luvassa!
Nyt sitä luvattua shokkihoitoa tulee tuutin täydeltä! Tätä kirjoitusta suunnitellessani löysin Youtubesta pätkiä tammikuussa 1982 Ranskan televisiossa näytetystä Agnès Delariven ohjaamasta spesiaalista Alice Cooper a Paris. Seuraavassa katkelmassa radio-dj Vincent Furnier haastattelee Alice Cooperia, minkä jälkeen Cooper esittää albumin avausraidan mahtavissa lavasteissa.
Albumin toinen singlelohkaisu oli Love-cover Seven & Seven Is. Nopea moroder-komppinen goth-discobiisi sopisi hyvin jonkin Alien Sex Fiendin levylle.
Seuraavassa Tom Snyderin tv-showsta taltioidussa videopätkässä Cooper esittää molemmat singlebiisit livenä studiossa. Cooperin punkista livemeiningistä tulee mieleen erityisesti yksi norjalainen bändi.
Cooperin edellisellä albumilla Flush The Fashion (1980) soittaneet biisintekijät Elton Johnin liidikitaristi Davey Johnstone ja rytmikitaristi Fred Mandel ovat säveltäneet Special Forcesin kaksi seuraavaa biisiä. Prettiest Cop On The Block on Adam & The Ants -komppinen ylinopea rock.
Biisin Alice Cooper a Paris -video on hulppea! Jäikö joltakulta Turbonegron Euroboy bongaamatta?
Meininki äityy kokeilevammaksi mutta ei todellakaan tylsäksi albumin seuraavalla Don't Talk Old To Me -raidalla.
Albumin a-puolen päättää alkuperäiselle uskollinen feikkilive-versio Billion Dollar Babies -levyn klassikosta Generation Landslide. Alice Cooper a Parisin aloittava video on kuvattu Pompidou-keskuksessa. Alkutekstien aikana soi You and Me -hitti (1977).
Cooperin ja Hitchingsin synapop Skeletons In My Closet valikoitui aikoinaan Rockradion soittamaksi Special Forces -biisiksi. Tuolloin biisejä soitettiin korkeintaan pari kertaa, joten rec-sormen oli oltava koko ajan valmiudessa. Muistan hämärästi, ettei Holle Holopainen (?) kuulostanut ollenkaan niin innostuneelta kuin normaalisti.
Tunnelmallinen kappale ei kuulosta Cooperilta alkuunkaan. Paremmin Gary Numan -tyylittelyssä oli onnistunut edelliseltä levyltä lohkaistu pikkuhitti Clones (We're All).
Joissain lähteissä singlen a-puolenakin mainittu You Want It, You Got It julkaistiin siis ainakin Who Do You Think We Are -singlen b-puolena. Krampfin ja basisti Eric Scottin yhdessä Cooperin seuraavalla albumilla kitaroineen Billy Steelen ja lauluntekijä Eric Kazin kanssa säveltämä kappale on tanssittavaa synapoppia. Omalla tavallaan kummallisimpia Cooper-biisejä.
You Look Good In Rags on Cooperin ja Hitchingsin Atomic-ripoff. Oodi punk- / new wave -kuningatterelle Debbie Harrylle huipentuu vielä omituiseen acappella-kuoroon.
Cooper-Hitchings -tuotantoa on myöskin You're A Movie. Krampfin Bette Davis Eyes -synarumpuläiskeet maustavat haahuiluksi hiipuvaa discorock -biisiä.
You're A Movie toimii paremmin rouheana kitaraversiona. Cooper on selvästi bändeineen paitsi death punkin, myös grebo-tyylin esi-isä.
Levyn päättävä Vicious Rumours on Cooperin, Hitchingsin, Scottin ja kitaristi Mike Pineran yhteistyötä.
Cooper näyttää olleen Special Forces -kiertueella timmissä - tosin anorektisessa - keikkakunnossa. Areenat olivat pieniä, mutta uskon homman toimineen mainiosti klubimittakaavassa. Kiertuetta mies ei sitten tehnytkään ennenkuin vasta Constrictor-albuminsa jälkeen. Cooper väittää, ettei muista kahdesta Special Forcesia seuranneesta albumistaan mitään. Saa nähdä, palataanko niihin joskus Levykeitaalla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti