Fleetwood Mac: Behind The Mask (1990)

Vanhan liiton miesten mielestä ainoa oikea Fleetwood Mac oli kitaristi Peter Greenin aikainen bändi. Hyper-elitistit arvostavat korkeimmalle soft rock -velho Bob Welchin aikaisen kokoonpanon. Minulle ja miljoonille muille Macin kaikkien aikojen ykkösketju on aina ja pysyvästi vuosien 1975-1987 superyhtye: Mick Fleetwood, rummut - John McVie, basso - Lindsey Buckingham, kitara, laulu ja rocktähden lavakarisma - Christine McVie, koskettimet ja laulu - Stevie Nicks, laulu ja hippikeinahtelu.

Behind The Mask oli ensimmäinen Fleetwood Mac -albumi ykkösketjun hajoamisen jälkeen. Vapaavuoron otti tällä kertaa yhtyeen musiikillinen johtaja Lindsey Buckingham, jota korvaamaan pestattiin varmuuden vuoksi kaksi laulavaa lauluntekijäkitaristia: Billy Burnette ja Rick Vito. Kahdestaan miehet pystyivät täyttämään Buckinghamin saappaat ihan kohtuullisesti, ja miesten yhteistyönä syntynyt When The Sun Goes Down on kelvollinen countryhölkötys, jota tosin ei välttämättä Maciksi tunnista muuta kuin Stevie Nicksin taustaharmonioista. Buckinghaminkin akustista kitaraa kuullaan Christine McVien tekemällä nimikappaleella.

McVien rooli bändin kokoonpanon kantavana voimana korostui tällä albumilla, jonka molemmat singlelohkaisut Save Me ja Skies The Limit olivat hänen käsialaansa. Tämä trendi huipentui sitten seuraavalla, yhtyeen vähiten arvostetulla studiolevyllä Time (1995), johon mennessä myös Nicks oli ottanut loparit.

Behind The Maskiin mennessä Stevie Nicks oli ehtinyt tyhjentää pöytälaatikkoonsa kertynyttä kappalearkistoa sooloalbumeillaan jo siinä määrin, ettei tälle levylle liiennyt kuin sen ehdotonta kärkikastia edustava Affairs Of The Heart ja Freedom. Rick Viton kanssa Nicks teki kaksi kappaletta.

Albumi nousi brittilistan ykköseksi, mutta ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti USA:ssa. Enemmän huomiota sai Mick Fleetwoodin julkaisema sensaatiohakuinen elämäkerta Fleetwood - My Life and Adventures of Fleetwood Mac, jossa herra raotti liitoksistaan natisevan yhtyeen kokaiininpöllyisen taipaleen salaisuuksien aarrearkkua. Ajankuvaa, haastattelumateriaalia, ja lyhyitä liveklippejä Behind The Mask -kiertueelta löytyy tuolta ja täältä.

Näin yhtyeen viime lokakuussa täpötäyden Globen-hallin piippuhyllyltä. Vaikka oli mahtavaa nähdä ykkösketjun neljäkin jäsentä yhtä aikaa samalla lavalla, jäin todella kaipaamaan vuoden 1998 jälkeen vapaavuoron ottaneen Christine McVien läsnäoloa ja viileää lauluääntä.

Lou Reed: Growing Up In Public (1980)

Legendasta toiseen. Lou Reed on elävä legenda, jonka puhdistautuminen erilaisista päihderiippuvuuksista alkoi tämän vähemmän arvostetun albumin työstämisen aikoihin. Reed meni naimisiin managerinsa Sylvia Moralesin kanssa. Aikuistumisprosessi johti myös "rock and roll animal"-sivupersoonan hylkäämiseen ja aikaisempaa henkilökohtaisempiin teksteihin. Morales inspiroi miehen rakkauslauluja, kuten tämän levyn Think It Overia.

Reedin soolotuotannon suurin hitti oli tietysti pitkään David Bowien tuottama glam rock -läpimurtoalbumi Transformer, mutta muutkin helmet ovat kirkastuneet ajan myötä. Rockin vanhemman valtiomiehen 1980-luvun albumit The Blue Maskista New Yorkiin ovat saaneet hyvän vastaanoton. Berlin on rehabilitoitu 2000-luvulla ja jopa pitkään vieroksuttu Metal Machine Music on nostettu arvoon arvaamattomaan.

Growing Up In Public on viimeinen albumi, millä Reed teki yhteistyötä pianisti Michael Fonfaran kanssa. Yhteistyö oli alkanut vuoden 1974 Sally Can't Dance -levyllä, ja suurimmillaan Fonfaran vaikutus oli tällä viimeisimmällä, millä kaikki kappaleet ja tuotanto oli kreditoitu Reedin ja Fonfaran molempien nimiin. Sävellykset lienevät siis pääosin Fonfaran käsialaa, mikä osaltaan selittää kriitikoiden vaisua vastaanottoa. Nahkarotsin uupuminen kansikuvasta selittää loput.

Street Hassle- ja The Bells -albumien jälkeen pianovoittoisempi Growing Up In Public oli musiikillisesti takapakkia 70-luvun puolivälin Reed-levytyksiin. Perinteinen rock-tyyli ja singer-songwriter-meininki ei tyydyttänyt kriitikoita new waven aikakaudella, jolloin Reediltäkin kenties odotettiin nahanluontia Bowien ja Peter Gabrielin malliin. The Velvet Undergroundin paluuta tietysti toivottiin vieläkin enemmän.

Youtubesta löytyy hienoja livepätkiä albumin biiseistä Don Kirshner's Rock Concert- tv-showsta: jonkinlainen puhdistautumisriitin kuvaus ja albumin rockaavin raita Keep Away sekä So Alone ja Standing On Ceremony. Jälkimmäisestä linkistä löytyy vielä kolmantena biisinä lyhykäinen, rento tulkinta Lasse Mårtenssonin Miltä meno maistuu -klassikosta.

Smiles-biisin loppu viittaa tuohon Reedin läpimurtohittiin. Päätösraita Teach The Gifted Children pöllii kertosäkeen ja grooven Al Greenin ja Talking Headsin Take Me To The River -klassikosta.

Riemastuttavan The Power Of Positive Drinking -biisin kertosäkeen lyyrinen koukku on vielä naurettavampi kuin Hanoi Rocksin Power Of Persuasionin, liekö sitten ollut esikuvana jälkimmäiselle. Linkin Firenzessä heinäkuussa 1980 taltioidulla livepätkällä on bonuksena rockaava versio albumin kakkosraidasta My Old Man ja toinen liveversio Keep Awaysta. Reed näyttää Kirshner-shown taltiointia rennommalta - mikä on varmasti myös mukana keikkuvan kitaran ansiota.

Lopuksi lisää RAI-televisioyhtiön ajankuvaa Standing On Ceremonyn raikatessa [sic] taustalla. Linkin päätteeksi jämerä liveversio albumin avausraidasta How Do You Speak To An Angel.

The Flying Burrito Brothers: Burrito Deluxe (1970)

Legendaarinen Gram Parsons ja Chris Hillman osoittivat harvoin kuullun sananparren "ei kahta countryrock-klassikkoa ilman kolmatta" vääräksi. Valettuaan aivan uuden tyylisuunnan perustukset The Byrds -yhtyeen Sweetheart Of The Rodeolla (1968) ja The Flying Burrito Brothersien esikoisalbumilla The Gilded Palace Of Sin (1969) he epäonnistuivat klassikkolevyn tekemisessä.

Hillman oli toki tehnyt huippulevyjä aiemminkin The Byrdsin riveissä, ja Gram Parsons kykeni siihen vielä lyhyellä soolourallaan. Miesten yhteistyön kolmas hedelmä Burrito Deluxe oli ilmestyessään pettymys ja "vain" hyvä albumi. Nykyisin se kuulostaa ajattoman raikkaalta ja leppoisan aurinkoiselta levyltä, jonka voi helposti nostaa minkä tahansa vuoden parhaan country-levyn rinnalle.

Rock-näkökulmasta albumin mielenkiintoisin esitys on "alkuperäinen" versio Rolling Stonesin Wild Horses -balladista. Stonesit äänittivät biisin joulukuussa 1969, mutta väänsivät kättä vanhan levy-yhtiönsä Deccan kanssa niin pitkään, ettei uutta studiomateriaalia saatu pihalle seuraavana vuonna. Keith Richardsin jengissä hengaileva Parsons tykästyi biisiin, ja onnistui saamaan Glimmer Twinsiltä luvan sen levyttämiseen ja julkaisuun huhtikuussa 1970, vuotta ennen Sticky Fingersin julkaisua. Flying Burrito Brohersin levystä ei tullut myyntimenestystä, joten heidän versionsakin jäi harvojen herkuksi.

Burrito Deluxen painopiste kallistuu Man In The Fogin kaltaisten reippaiden rallatusten puolelle hillbilly-soulin kustannuksella. Bob Dylan -cover If You Gotta Go, Go Now on monen muun raidan tavoin suoraa rockia. Herkullinen televisiopätkä näyttää country-musiikin kanssa flirttailevien hipsterien "todellisen karvan". Hillmanin, Parsonsin ja Eaglesin perustajajäsen Bernie Leadonin biisi Older Guys on lähes (ajan hengen mukaista) purkkapoppia.

Levyn keveys johtunee pitkälti Gram Parsonsin kyllästymisestä. Basisti Chris Ethridge, Brothersien perustajajäsen ja Parsonsin soittokumppani jo International Submarine Bandin ajoilta oli aikaisemmin eronnut yhtyeestä yleisön nihkeän vastaanoton takia. Myös Parsons mieli kohti uusia seikkailuja. Hän jätti bändin heti albumin ilmestymisen jälkeen. Youtubesta löytyvällä livevedolla Parsons ei ole enää mukana. Hänen säveltämäänsä Lazy Days -biisiä oli alunperin kaavailtu Sweetheart Of The Rodeo -albumille.

Parsonsin legendan paisuessa kasvoi kiinnostus myös Flying Burrito Brothersia kohtaan. Yhtye palaili pätkittäin vaihtelevalla miehityksellä aina vuosituhannen lopulle asti saaden 1980-luvulla useita hittisinglejä USA:n country-listalle.

The Hives: Veni Vidi Vicious (2000)

Vuosituhannen vaihteessa elettiin vahvasti garagerockin renesanssia, ja sen seurauksena ruotsalaisesta Fagersta-nimisestä rautatieristeyksestä kotoisin olevasta punk-yhtyeestä The Hives tuli yksi vuosien 2001 - 2003 pop-musiikin kuumimmista nimistä.

Hivesin legenda sai alkunsa, kun pop-svengali Randy Fitzsimmons päätti koota garagerock-yhtyeen vuonna 1993. Bändin biiseistä vastaavaa manageri Fitzsimmonsia pidetään yleisesti keksittynä henkilönä ja kitaristi Nicholaus Arsonin salanimenä, mutta bändi itse on pitänyt tiukasti kiinni tarinasta.

Bändin toisen pitkäsoittolevyn, Burning Heart -punkmerkillä julkaistun Veni Vidi Vicious -albumin singlelohkaisut Main Offender ja varsinkin Hate To Say I Told You So herättivät entisen Creation-levymoguli Alan McGeen kiinnostuksen. Mies julkaisi uudella Poptones-levymerkillään Hivesin parhaista paloista kokoelman Your New Favourite Band, mikä löi bändin läpi Britanniassa vuonna 2001.

Bändin pimeimpänä kaamosaikana turkulaiselle Säätämö-klubille tekemästä keikasta kirjoitti NME ison sensaationkäryisen reportaasin, minkä myötä meikäläisenkin kuunaama sai loistaa muun klubiyleisön joukossa brittiläisen pop-raamatun sivulla.

Veni Vidi Vicious- ja Your New Favourite Band -levyjen pohjalta yhtye aloitti erittäin ahkeran keikkailun, ja Veni Vidi Vicious sai laajamittaisen uusintajulkaisun USA:ssa 2002, kaksi vuotta ensimmäisen jälkeen. Albumin kolmannella singlelohkaisulla Die, All Right! pilailtiin sielun myymisestä isolle yhtiölle. Hives tekikin ison sopimuksen Universal-yhtiön kanssa, ja riitautui Burning Heartin kanssa, sillä sen mielestä Hives olisi ollut yhtiölle velkaa vielä yhden levyn.

Veni Vidi Vicious on Levykeidas-blogin käsittelemistä albumeista tähän asti kenties arvostetuin. Se mahtui Rolling Stone -lehden vuosikymmenen parhaiden levyjen listalle, ja olisi ilman Your New Favourite Band -kokoelman julkaisua todennäköisesti menestynyt paremmin Britannian lehtien vastaavissa äänestyksissä. Hivesin tiimalasissa hiekka on kuitenkin valunut tiuhaan tahtiin - bändin välittömästi tunnistettavan tyylin novelty-arvo oli nopeasti käytetty - eikä Hives kyennyt aivan kurottamaansa läpimurtoon myöhemmillä levyillään.

Albumi on mahtava, tiukasti kontrolloitu rokkiräjähdys. Esikoislevyn paikoin hallitsematon räkäisyys ja ylinopeudella kaahailu on suitsittu pois. Rumpali Chris Dangerousin jokainen isku, kitaristien jokainen riffi ja ilmiömäisen vokalisti Howlin' Pelle Almqvistin jokainen kiekaisu ja ulvahdus on paikoillaan ja tarkoin harkittu. Tässä levyn neljäs single, Supply And Demand MTV-studiolivenä.

Singlejen ohella tasokkaasta kokonaisuudesta erottuu Outsmarted, joka on tässä livenä vuoden 2001 Hultsfred-festivaaleilta. Hyvä, normaalista Hives-kaahauksesta poikkeava cover-versio Jerry Butlerin vuonna 1961 levyttämästä soul-hitistä Find Another Girl on piste i:n ja kirsikka kermaisen tortun päällä.

Viidettä ihan uutta Hives-albumia muuten ennustetaan tälle vuodelle, mutta julkaisuaikataulut tunnetusti elävät.

Devo: Smooth Noodle Maps (1990)

Akronin lampunvarjostinpäiden kahdeksas ja toistaiseksi viimeinen studiolevy Smooth Noodle Maps oli aikoinaan kiusallisen vanhanaikainen albumi, mutta parinkymmenen vuoden perspektiivillä sen julkaisuajankohtaan nähden kahdeksan tai seitsemän vuoden takaa periytyvä soundimaailma ei kuulosta hassummalta.

Devon nimi tulee de-evoluutiosta, perustajajäsen Gerald Casalen ystävineen 60-luvun lopulla kehittelemästä ideasta, jonka mukaan ihmiskunta on jo ohittanut kehityksensä lakipisteen ja alkanut regressoitua. Paras esimerkki tästä käänteisestä evoluutiosta oli tietysti alati tyhmentyvä amerikkalainen yhteiskunta ja presidentti Nixonin (myöhemmin Reaganin) hallinto.

Huippuvuosiinsa 1978-1982 asti Devo oli aikaansa edellä tai oikeastaan irrallaan ajasta. Tämän jälkeen sen musiikillinen kehtys pysähtyi ja se jäi pyörimään omalle pikkunokkelan new wave -popin kiertoradalleen. Yhtyeen myöhemmät albumit olivat epätasaisia, mutta ei tämä viimeisinkään ollut kelvoton.

Smooth Noodle Mapsin kokoonpanossa soitti perustajaveljesten basisti Gerald ja kitaristi Bob (Bob 2) Casalen sekä kosketinsoittaja Mark Mothersbaughin lisäksi jälkimmäisen veli, kitaristi Bob (Bob 1) Mothersbaugh ja Sparksin 1980-luvun levyjen jenkkikokoonpanon rumpali David Kendrick. Vaikka vinoa huumoria viljelleessä bändissä aiemminkin soittanut Kendrick sopi Devoon varmasti kuin nakutettu (pun intended), heti avausraita Stuck In A Loopin rumpusoundi on se juttu, mikä albumilla tökkii nykykorvaan pahimmin. Siihen onneksi tottuu.

Levyltä lohkaistu single Post Post-Modern Man on sanomaltaan varmasti edellistä ajankohtaisempi, mutta musiikillisesti tyhjänpäiväinen renkutus. Visuaalisesti mielenkiintoinen liveversio esittelee meille ällistyttävästi Pohjois-Korean renesanssijohtaja Kim Jong Ilin näköisen laulajan. Samalla livepätkällä Devo esittää myös b-puolen avausraidan A Change Is Gonna Cum.

Kepeän alun jälkeen löytyvät albumin varsinaiset helmet, joilla jylhä goottilainen laulusoundi yhdistyy Heaven 17:n valkoiseen syntetisoituun souliin (Pink Jazz Trancers) tai Classix Nouveauxin ja Duran Duranin varhaisten hittien futuristiseen purkkapoppiin (Spin The Wheel). Tässä vuoden 1990 liveversio Devon Vancouverin talviolympialaisissakin esittämästä When We Do It-biisistä.

Devon levyttämien hyvien coverversioiden sarja jatkuu alunperin Bonnie Dobsonin vuonna 1962 julkaisemalla post-apokalyptisella folk-biisillä (Walk Me Out In The) Morning Dew. Viimeisellä rannalla -romaanin ja elokuvan inspiroima biisi istuu de-evolutionääriseen atomiajan henkeen mainiosti.

Devo hajosi vuosiksi 1991-1995, ja on sen jälkeen julkaissut uusia kappaleita harvakseltaan. Omituinen episodi oli varsinkin A*Teensin inspiroima, cd:n ja dvd:n vuonna 2006 julkaissut "päivitetty ja parannettu painos" Devo 2.0. Lampunvarjostinpäisten teinien laulamien Devo-klassikoiden lyriikat oli siistitty perhearvojen mukaisiksi.

Uutta, epävirallisella työnimellä Fresh paiskattua oikeaa Devo-studioalbumia on lupa odottaa ilmestyväksi tämän vuoden kevät-kesällä, mutta en kehota pidättelemään hengitystä sen ilmestymispäivämäärän suhteen.

Graham Gouldman: Animalympics - The Original Soundtrack (1980)

Vielä tovi animaatio-musiikkia! Legendaarinen art rock-/soft rock-yhtye 10cc julkaisi kolmekymmentä vuotta sitten maaliskuussa vaisun Look Hear? -albumin, joka osoitti bändin hittisuonen lopullisesti kuivuneen. Toisin olivat asiat vielä yhtyeen nokkamies Graham Gouldmanin edellisen vuoden puolella äänittämällä soundtrack-levyllä Animalympics.

Juuri vakavaan auto-onnettomuuteen joutunutta toista alkuperäisjäsentä Eric Stewartia lukuunottamatta koko senhetkinen 10cc-kokoonpano: Rick Fenn (kitara ja taustalaulu), Duncan Mackay (koskettimet), Paul Burgess (rummut) ja Stuart Tosh (taustalaulu) soitti Animalympicsilla. Gouldman (laulu, kitara, basso ja perkussiot) itse vastasi albumin biiseistä ja tuotannosta.

Vauhdikkaampien biisien tyyli vaihtelee Go For It:n valkoisen miehen räppiä ja Norman Whitfield-/Kake Singers- handclappingia sisältävästä discorock-avausraidasta kakkosraidan Underwater Fantasyn märkiin soft rock -tunnelmiin. Gouldman osoittaa pettämättömän melodiantajunsa myös elokuvan juonen kannalta keskeisellä With You I Can Run Forever -kappaleella.

Away From It All on raukeaa 10cc-balladimeininkiä parhaimmillaan. Love's Not For Me puolestaan on ranskalaistyylinen chanson-iskelmä. Albumin päättävä, ylösrakentava We've Made It To The Top on kuin tehty isoäänisen viihde-/r&b-artisti-duon coveroitavaksi.

Mahtipontinen instrumentaali Z.O.O. toimii elokuvan keskeisenä teemana ja olympialaisia lähettävän televisioyhtiön tunnusmelodiana. Myös leijona-maratonjuoksija Kit Mambon teemabiisiin palataan useamman kerran elokuvan aikana. Levyn todellinen helmi on elektroninen Bionic Boar, jota on itsekin joskus 2000-luvulla Päiväkodissa tullut soiteltua.

Steven Lisbergerin ohjaama Animalympics-elokuva piti alunperin näyttää NBC-kaapelikanavalla kahdessa erillisessä tunnin mittaisessa osassa. Talviolympialaisia käsittelevä ensimmäinen osa ehdittiin esittää, mutta Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin presidentti Jimmy Carter julisti Moskovan kesäolympialaiset boikottiin, ja kaikki olympialaisia käsittelevä materiaali jätettiin pois televisiosta.

Elokuvan levityksen nuukahdettua myös Gouldmanin soundtrack jäi vähälle huomiolle. Valkokantista USA-versiota yleisempi lienee keltaiselle taustalle painettu euroopanpainos, jota dumpattiin Suomessakin Anttilan alennusmyynteihin laatikkokaupalla. Animalympicsin yleisyydestä johtuen levyä pitäisi edelleen löytyä kirpputoreilta edulliseen hintaan.

10cc levytti vielä kaksi albumia ennen yhdeksän vuoden taukoa. Vuonna 1992 yhtyeen alkuperäiskokoonpano palasi yhteiselle albumille ...Meanwhile, vetovastuun ollessa kuitenkin Gouldmanilla ja Stewartilla. Ja Gouldmanin nykyinen kokoonpano on ilmoittanut suunnittelevansa keikkoja myöhemmin tänä vuonna.

Olympiaboikotin astuttua voimaan Lisberger työsti Animalympicsin materiaalista puolentoista tunnin teatteriversion, joka sai ensi-iltansa ja hyvän vastaanoton Miamin filmifestivaaleilla. Filmiä näytettiin elokuvateattereissa vuonna 1980 täällä rapakon takana. USA:n laajuisen ensi-iltansa elokuva sai vasta seuraavana olympiavuonna 1984 HBO- ja Showtime-kaapelikanavien esittämänä.

Ohjaaja Lisberger ja osa muistakin Animalympicsin tekijöistä nousi maineeseen scifi-klassikko Tronin myötä. Kit Mambon animoinut Roger Allers ohjasi Leijonakuninkaan. Animaattori Brad Bird käsikirjoitti The Simpsoneita ja ohjasi Ihmeperheen ja Rottatouillen. Kommentaattoriääni Harry Shearer tähdittää Spinal Tapia ja The Simpsoneita.

Allaolevista Youtube-linkeistä löytyy elokuva, joka on ilmeisesti julkaistu virallisesti DVD:llä vain Saksassa:
Animalympics 1/8 (Z.O.O.)
Animalympics 2/8 (Kit Mambo)
Animalympics 3/8 (Born To Lose, We've Made It To The Top, Kit Mambo)
Animalympics 4/8 (Go For It, Kit Mambo, Love's Not For Me (Rene's Song))
Animalympics 5/8 (Away From It All)
Animalympics 6/8 (Underwater Fantasy, Bionic Boar, Z.O.O.)
Animalympics 7/8 (Z.O.O., We've Made It To The Top)
Animalympics 8/8 (With You I Can Run Forever, Z.O.O., We've Made It To The Top)

Groovie Goolies: Groovie Goolies (1970)

Nimihirviöpostauksien jälkeen pistän ilmoille todellisen hirviöpostauksen. Kosketinsoittaja Dracin, luista tehtyä ksylofonia soittavan Frankien ja kielisoitinta rämpyttävän Wolfien trio Groovie Goolies oli vuosina 1970-1972 esitetty Teininoita Sabrina-animaatiosarjan spinoff. Sabrina puolestaan oli Justus-piirrossarjan spinoff, ja tällä aasinsillalla päästäänkin itse Justuksen eli Archien "bändiin" The Archies, jolla oli tosielämässäkin valtavan iso hitti Sugar, Sugar.

Samaan aikaan, kun garagerock- ja psykedeliamuusikot olivat vaihtaneet tyylinsä protoheavyyn tai progeen, garagen ja psykedelian äpärälapsesta - bubblegum popista, purkkapopista - oli tullut The Monkees -yhtyeen vanavedessä todella suosittua suuren yleisön ja varsinkin levyjä suurkuluttavan teiniyleisön keskuudessa. 1910 Fruitgum Companyn ja The Ohio Expressin kaltaiset bändit eivät välttämättä soittaneet omilla levyillään, mutta piirroshahmobändi The Archiesin tapauksessa ei ollut mitään pelkoa, että kuviin ja kuuluisuuteen nousseet bändin jäsenet olisivat myöhemmin ruvenneet isottelemaan ja vaatimaan royalteja tai omien kunnianhimoisten = epäkaupallisten biisiensä levyttämistä!

Universal-yhtiön klassisiin 1930- ja 1940-lukujen elokuvahirviöihin perustuvien piirroshahmojen Groovie Goolies ei yltänyt The Archiesin suosioon. Monstereiden täysihoitolaa pyörittävissä teininoita Sabrinan hirviöserkuissa ja värikkäissä sivuhahmoissa oli kuitenkin potentiaalia isompaankin suosioon. Lapsille ja lapsenmielisille suunnatun kohelluksen lisäksi sarjassa oli vähän vanhemmalle yleisölle suunnattu populaarikulttuurisilla vitseillä kyllästetty ylätaso.

Groovie Goolies esitti jokaisessa jaksossa lauluntekijäkaksikko Linda Martinin ja Sherry Gaydenin purkkapop-biisin, ja lisäksi kuultiin jonkun muun hirviökokoonpanon, esimerkiksi Mamas and The Papasia parodioivan Mummies and The Puppiesin tai The Rolling Gravestonesin esittämä biisi. Groovie Goolies -albumilla on kymmenen kappaletta, joista avausraita Save Your Good Lovin' For Me ja We Go So Good Together käsittelevät siirappista rakkautta universaalilla tasolla. Suurin osa biiseistä pyörii kuitenkin hirviöteeman ympärillä.

Normaalikäytännön vastaisesti albumin parhaat kappaleet on jätetty vinyylinpuoliskojen viimeisiksi. A-puolen päättävän teemabiisi Goolie Get-Togetherin kesto on albumilla linkittämääni animaatiopätkää kolme kertaa pitempi 3:17. Levyn kenties paras biisi One, Two, Three on säästetty vihonviimeiseksi.

First Annual Semi-formal Combination Celebration Meet-the-Monster Population Party on oiva valinta musavisailujen nimikyssäriksi, että vink vink vaan.

Groovie Goolies -levy ei noussut listoille, mutta tällä albumillakin taustoja laulava sarjan apulaistuottaja Dick Monda sai sarjassa esitetystä kappaleesta Chick-A-Boom (Don't Ya Yes' Love It) USA:n poplistan yhdeksänneksi kivunneen hitin Daddy Dewdrop -nimellä vuonna 1971. Lisäksi yli kymmenen vuotta myöhemmin perustettu horror pop punk -bändi Groovie Ghoulies nimesi itsensä piirrosbändin mukaan.