Bran Van 3000: Discosis (2001)

Montrealissa majapaikkaa pitävän Bran Van 3000 -kollektiivin eli BV3:n perustajat James Di Salvio ja E.P. Bergen lyöttäytyivät yhteen vuonna 1994 New Yorkissa. Miesten ensimmäiset musiikilliset yhteistyöt päätyivät ranskankielisen laulajan Jean Leloupin Le Dome -albumille (1996). Leloupin kanssa äänitetty Forest-biisi julkaistiin ensimmäisellä BV3-albumilla Glee (1997), jolle sisältyi myös bändin kansainvälisesti menestynein hitti Drinking In LA.

Tuon biisin useimmat ovat kuulleetkin, mutta mitä ihmettä Bran Van 3000:lle sitten tapahtui? Kesäkuussa 2001 julkaistiin erinomainen Discosis-albumi, jota täkäläisetkin levykaupat ottivat reilusti myyntiin mainitun hitin lupaavan menekin perusteella. Levyä myytiin kuin leipää nykyään - eli aika vähän - ja ostin oman tyylikäskantisen tuplavinyylini pilkkahintaan Stupidon poistolaatikosta.

Discosis on aikamoinen sekametelisoppa, runsaiden artistivierailujen ansiosta itse asiassa hyvin tyylikäs kokoelmalevy. Genrejä miksailtiin saman biisinkin sisällä reippaasti. Aikana, jolloin dancemusiikin pienimpiäkin mikrogenrejä arvioitiin musalehdissä omilla arviopalstoillaan, ei tällainen eklektisyys ollut ihan jokapäiväistä.

Levy käynnistyy tunnetuimmalla kappaleellaan. Curtis Mayfieldin Move On Up -soulhittiä estottamasti lainaileva Astounded -discobiisi on tuttu jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien, mutta sillä tuntuu olevan ikuinen tuoreustakuu. Vaikka biisiin on lainattu Move On Up -biisiä, ei Mayfieldin laulua ole sämplätty, vaan se on viimeinen ennen hänen kuolemaansa vuonna 1999 levytetty vokaaliosuus. Tuottajana häärii Di Salvion lisäksi The Cars -yhtyeen Ric Ocasek.



Albumin kakkosraita on E.P. Bergenin säveltämä Loop Me, yhtyeen naislaulajien Jayne Hillin ja Sarah Johnstonin hyräilemä kevyen kesäinen viihdesoul-kappale.



7 Seconds -duetostaan (1994) Neneh Cherryn kanssa tuttu, Afrikan suosituimmaksi laulajaksi mainittu senegalilainen Yossou N'Dour vierailee Discosis-levyllä kahdella biisillä. Ensimmäinen on kepeä semirap-rallattelu nimeltä Montréal.



A-puolen päättävä yhtyeen nimikappale BV3 on lyhyt, albumin julkaisijasta, Grand Royal -merkin perustaneesta Beastie Boysista muistuttava räppibiisi.

B-puolen avaava kreikkalaisjuurisen ranskalaisen Dimitri from Parisin tuottama albumin nimiraita on sekoitus funkia, housea, latinorytmejä, rock-kitaraa ja rap-legenda Big Daddy Kanen toustausta.



Seuraavaksi on vuorossa albumin toiseksi tunnetuin kappale, jamaikalaisen reggae-artisti Eek-A-Mousen fiittaama Go Shoppin´. Biisi päätyi myös Alfonso Cuarónin ohjaamaan suosittuun elokuvaan Y tu mamá también (suom. Ja äitiäs kans). Heti perään kuullaan skottilaislähtöisen Momus-kulttiartistin tulkinta samasta teemasta: More Shopping.



Summer Rosen ja Dizzy D:n räppäämää electro hip hoppia The Answer en valitettavasti löytänyt YT:sta. Albumin b-puolen päättää yhteistyökumppani Leloupin Jean Leloup's Dirty Talk.



Tähän väliin on ihan pakko tunkea Budweiser-mainos aiheesta (ei Discosis-albumilla).



Ja nyt takaisin Discosis-albumiin! C-puolen avaa oma lempibiisini, Sarah Johnstonin säveltämä Loaded. Biisi alkaa kauniisti, muuttuu räyhäkkääksi päihteitä ja tähteyttä ylistäväksi rokiksi mutatoituen lopulta Big Daddy Kanen räbäyttämäksi hip hop -biisiksi. Kreisiä!



Niinikään Sarah Johnstonin säveltämä ja laulama Speed sisältää levyversiossaan kätketyn Run-DMC -sämplen. Loppupuolella dubstarmaisen kaunis kappale kiihtyy adrenaliinia erittäväksi Sympathy For The Devil -huuteluksi. Laulajattarien epävireisyyden armottomasti paljastava comeback-live on tallenne Montreal Jazz -festivaaleilta vuodelta 2008. Paikan päällä oli seuraamassa vaatimattomat 180 000 henkeä.



C-puolen kolmosraidan Predictable laulaa Jayne Hill. Kevyt kitarapoppaus vaihtuu kolmen ja puolen minuutin kohdalla imeväksi discobiitiksi.



Yossou N'Dourin toinen fiittaus, isänmaan ylistys Senegal päättää albumin c-puoliskon.



Adam Chaki, Sarah Johnston, Jayne Hill ja Jean Leloup jakavat vokaaliosuudet albumin viimeisen puoliskon avaavalla pahaenteisesti leijuvalla Dare I Say -kappaleella.



D-puolen kakkosraita on dub-biisinä starttaava, lähes jonkinlaiseen nu metal -fuusioon päätyvä Stepchild. Pakistanilainen, vuonna 2007 sydänkohtaukseen kuollut laulaja Badar Ali Khan fiittaa.



Levyn loppupuolelle haudattu tarttuva kitarapop Love Cliché voisi Rivers Cuomon laulamana olla melkein peräisin kuukautta aikaisemmin ilmestyneeltä myös Ric Ocasekin tuottamalta vihreältä albumilta. Tämä on musiikillisesti vähän viihteellisempi kuin Weezer, mutta kaikessa nörttimäisyydessään ja "ranskalaisuudessaankin" kiihkeämpi biisi kuin Island In The Sun.



Albumin päättää Johnstonin sarkastinen/ironinen ja tietenkin hyvin anti-rock indie-itsetilitys Rock Star.



Grand Royal -lafka lopetti toimintansa pian Discosis-levyn julkaisun jälkeen, ja BV3:n ura kärsi tapahtuneesta. Vasta kuuden vuoden päästä pikkumerkillä julkaistu seuraava albumi Rosé ja viime vuonna ilmestynyt The Garden jätettiin vaille kansainvälistä huomiota.

Kool Moe Dee: Funke Funke Wisdom (1991)

Hyviä viileitä räppääjiä ovat ainakin Kool G Rap ja Kool Keith. Tietenkään ei sovi unohtaa L.L. Cool J:tä. The Fat Boys -yhtyeen Kool Rock-ski useimmiten unohdetaan. Muistetaan myös ensimmäinen hip hop -DJ, Jamaikalta Bronxiin muuttanut Kool Herc. Aikojen alussa oli tietenkin myöhemmin discoon ja soft rockiin suuntautunut basisti Robert "Kool" Bellin viileä jazzfunkbändi Kool & The Gang.

Kool Moe Dee (Mohandas "Moe" Dewese, s. 1962 Manhattan NY) on originaaleista originaalein Kool-niminen räpperi, ja hänen aurinkolasinsa genren ehdottomasti tyylikkäimmät. Mies oli mukana jo vuonna 1978 aloittaneessa, Enjoy- ja Sugar Hill -merkeille levyttäneessä The Treacherous Three -kokoonpanossa yhdessä LA Sunshinen, Special K:n ja DJ Easy Leen kanssa. The Treacherous Threen ensimmäinen levytys The New Rap Language ilmestyi Spoonie G:n Love Rap -singlen (1980) b-puolella.

Ensimmäinen soolosingle Turn It Up (1985) julkaistiin vielä Sugar Hill Recordsilla, mutta seuraavana vuonna Moe aloitti menestyksellisen yhteistyönsä Jive-levymerkin kanssa. Menestys huipentui How Ya Like Me Now -albumin (1987) platinamyyntiin.

Moen kesäkuussa 1991 ilmestynyttä neljättä sooloälpeetä Funke Funke Wisdom edelsi single God Made Me Funke, jolle ei herunut USA:n R&B-singlelistalla 44. sijaa parempaa menestystä. Se jätettiin pois albumilta, mutta funky jäi edelleen levyn kantavaksi teemaksi.

Albumin avaussingle Rise 'N' Shine nousi Billboardin rap-listan ykköseksi, mutta sitä ei noteerattu R&B-tilastoissa lainkaan. Public Enemy -tyyppistä julistavaa hip hoppia ei R&B-radioasemilla soitettu. PE:n Chuck D ja Boogie Down Productionsin KRS-1 fiittaavat keskinäisen hyväksyvän nyökkäilyn merkeissä. Videolta voi bongata myös ainakin Redhead Kingpinin ja Run-DMC:n tyyppejä.

Chuck D jää lähes statistiksi, kun Moe nappaa miehen aggressiivisen räppäystyylin itselleen. KRS-1 maustaa riimejään tyypillisillä raggamuffin-sävyillään. Kertosäkeen vuoropuhelussa funky-teema pitää: "ain't that funke / yeah, that's funke". Tänä päivänä video on erittäin nautittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, ja siitä tulee hyvä mieli.



Albumin toinen singlelohkaisu, Moen yhdessä new jack swing -pioneeri Teddy Rileyn kanssa tuottama How Kool Can One Blackman Be noteerattiin R&B-listan sijalla 49, eli alaspäin mentiin edelleen. Nimen piti olla enne, eli How Ya Like Me Now:n kaltaista hittiä oltiin hakemassa. Tulos on James Brownin Papa Don't Take No Mess -sämpleineen ja matalalla rekisterillä kulkevan räpäytyksen Ice-T -vaikutteineen erinomainen.



Kolmas single, Moen ja Rileyn tuottama Death Blow -pilkkalaulu jatkaa Moen ja L.L. Cool J:n välistä kuuluisaa levytettyä battlea. JB- ja L.L.-sämpleillä ryyditetyllä biisillä ja videolla Ladies Love laitetaan niin matalaksi, ettei hänen vannoutunut faninsakaan voi olla myhäilemättä Moen nerokkuudelle.



To The Beat Y'All -oodi old school hip hopille on Teddy Rileyn ainoa yksinään albumille tuottama varsinainen biisi. B-puolen avaavaa lyhyttä Mo' Better -instrumentaalia ei lasketa.



Sony Music Entertainment on suuressa viisaudessaan estänyt kuuden tämän albumin biisin youtube-latauksen "näyttämisen maassamme". Näiden joukossa on muiden muassa tyylikkään alavireinen minneapolis-funk I Like It Nasty ja kliseinen rock-rap Bad, Bad, Bad.

Rileyn ja Moen yhdessä tuottama vetävä nimikappale, JB:n Make It Funky -klassikkobiisiä sämpläävä Funke Wisdom youtubesta vielä sentään löytyy.



Moe on tuottanut albumille kaksi kappaletta yhdessä God Made Me Funke -singlelläkin mukana olleiden Keith Spencerin ja Dale Hoganin kanssa. Toinen biiseistä on nimeltään Poetic Justice, toinen Gangsta Boogie.



Hip hop -biiseissä paljon käytetty hokema on peräisin Chicago Gangsters -nimisen funkbändin Gangster Boogie -albumiraidalta (1975).



Vaikka albumin parhaat kappaleet kuulostavat nykykorvaan mahtavilta, Moe oli 29-vuotiaana (!) jo kelkasta putoamassa oleva veteraani ja Funke Funke Wisdom vanhanaikainen levy. Tukeutuminen JB-sämpleihin oli muutaman vuoden takaisesta maailmasta. Moen ja Jive-merkin yhteistyö loppui tähän albumiin. Moe julkaisi vielä vuonna 1994 Wrap-levymerkillä Interlude -nimisen huonosti menestyneen sooloalbumin. Myös The Treacherous Tree yritti comebackia samana vuonna ja samalla levymerkillä.

Kool Moe Dee on hiljattain ilmoittanut selvittäneensä, miltä lähes 50-vuotiaan räpäyttäjän comeback-levyn pitäisi kuulostaa. Tuloksia on odoteltu parin vuoden ajan. Patsastelu Redmanin Rockin' Wit Da Best -videolla on tuorein elonmerkki.

The Moody Blues: Long Distance Voyager (1981)

Yläasteella luokkakaverillani oli hifistelijä-isoveli, jonka kautta pikkuveikankin musiikkimausta oli muodostunut tavallisuudesta poikkeava. Uppo-oudot nimet jätïn suosiolla väliin, mutta tutustuin hänen järjestämissään kuuntelusessioissa ainakin Pink Floydin progressiivisiin klassikoihin, 10cc:n art rockiin ja The Moody Bluesin semihippien sinfoniseen rockiin.

Birminghamissa vuonna 1964 perustettu The Moody Blues aloitti uransa pääasiassa covereita soittavana rhythm & blues -bändinä. Go Now oli iso hitti, mutta vasta kitaristi Justin Haywardin ja basisti John Lodgen rekrytointi vuonna 1966 sekä totaalinen tyylinvaihdos vuonna 1967 sinetöivät menestyksellisen uran.

Ensimmäinen itse hankkimani The Moody Blues -levy oli Long Distance Voyager, millä bändi nousi USA:n albumilistan kärkipaikalle ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen. Puolet albumin biiseistä rakentuu löyhästi Voyager-teemalle. NASA:n kuulu Voyager 1 oli otsikoissa marraskuussa 1980 sen ohittaessa Saturnuksen. Avaruusluotain löytyy levyn kannesta taivaalta, v-kirjaimen alta.



Levyn ensimmäinen singlepoiminta Gemini Dream oli Haywardin ja Lodgen omista biisiaihioistaan rakentama, kovasti Electric Light Orchestran hittejä muistuttava rallatus. Se oli ensimmäinen The Moody Blues -levylle tallennettu Haywardin ja Lodgen yhteinen kappale. Miehet olivat kyllä levyttäneet yhdessä kaksi kimppabiisiä jo Blue Jays -albumille (1975) The Moody Bluesin sapattivuosina.

Biisin video oli ensimmäinen, millä soitti bändin uusi kosketinsoittaja, Octave-albumin kiertueelle kiinnitetty ex-Yes -jäsen Patrick Moraz. Morazin vakinaistaminen merkitsi pitkäaikaisen mellotronisti Mike Pinderin lopullista eroa bändistä. Kaliforniaan asettunut Pinder olisi halunnut jatkaa levyttämistä yhtyeen kanssa, mutta yhtye oli tyytyväinen Morazin palveluksiin ja halusi samalla modernisoida soundiaan.

Soundin muuttumiseen vaikutti jonkin verran myös uusi tuottaja Pip Williams, joka korvasi yhtyeen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, Tony Clarken. Williamsin ura alkoi 70-luvulla tuottaja Phil Wainmanin luottokitaristina muun muassa Sweetin varhaisilla levytyksillä.

Tuottajana Pip Williams tunnetaan lähinnä lukuisista Status Quo -albumeista, joita pidetään vähän liian siisteinä bändin itse tuottamiin rosoisempiin levyihin verrattuina. Williamsin panos ei tuonut Moodiesinkaan sliipattuun saundiin ainakaan rockaavuutta, vaan hän oli pikemminkin ammattitaitoinen jees-mies Morazin Yes-miehen rinnalla (vitsi).

USA:n singlelistan sijalle 12 nousseen Gemini Dream -singlen b-puolella oli huilisti Ray Thomasin kappale Painted Smile. Yksi The Moody Bluesin kultakauden vahvuuksista oli viisi biisintekijää, joiden ansiosta albumikokonaisuuksista tuli paitsi monipuolisia, myös vahvoja. Kenenkään ei tarvinnut hukata aikaansa täytemateriaalin parissa. Kahdeksankymmentäluvulla korporaatioiden tuloshakuisuus alkoi kuitenkin painaa päälle, ja hitintekijäksi osoittautuneen Justin Haywardin materiaalin osuus kasvoi bändin muiden jäsenten kustannuksella.

Pinderin lähtö supisti yhtyeen biisintekijöiden määrän neljään. Myöhemmin Ray Thomasin kohtaloksi koitui instrumenttinsakin takia lähinnä taustalaulu keikoilla. Long Distance Voyagerille Thomas on kuitenkin kirjoittanut kolmen biisin sarjan, minkä avaa sirkuslaulu Painted Smile.



Haywardin säveltämä, heinäkuussa 1981 singlenä julkaistu The Voice lienee albumin tunnetuin kappale. Biisi käynnistyy majesteettisella introlla, ja jatkaa ensimmäisen singlen tanssipoljentoa.



The Voice nousi syyskuussa USA:n singlelistalla vakuuttavalle sijalle 15. Singlen b-puolella julkaistiin rumpali Graeme Edgen Moodiesin loistonpäivistä muistuttava mahtipontinen 22,000 Days.



Levyn kolmas singlepoiminta marraskuussa 1981 oli neljän minuutin edit John Lodgen säveltämästä kauniista Talking Out Of Turn -kappaleesta. Ohessa yli seitsemänminuuttinen albumijärkäle.



Single kipusi USA:n listalla vielä sijalle 65. B-puolelta löytyi jälleen Ray Thomasin kappale, albumin omaelämäkerrallinen progemainen päätösbiisi Veteran Cosmic Rocker. Oheisen klipin alussa kuullaan myös albumin toiseksi viimeinen raita, Thomasin runo Reflective Smile.



Albumin a-puolen päättää Haywardin meditatiivinen In My World. Lukemattomilla levyillä soittaneen virtuoosi B.J. Colen steel-kitara rauhoittaa mielen tehokkaammin kuin laineen liplatus.



Albumin b-puolen avaava Haywardin tarttuva Meanwhile on levyn ehkä kolmanneksi eniten hittipotentiaalia omaava biisi. Singleksi sitä ei enää kuitenkaan irroitettu.



Postauksen päättävä Lodgen balladi Nervous napsii vaikutteita vähän joka suunnasta.



Long Distance Voyager osoittautui makuuni liian viihteelliseksi, ja hukkasin levyn ja bändin jonnekin matkan varrelle. Tykästyin The Moody Bluesin post-rhythm & blues -materiaaliin kuitenkin uudestaan 90-luvun lopussa ja hankin tämänkin vinyylin uudestaan jo tänä keväänä! Näin tämä homma pikku hiljaa etenee.

Pip Williamsista on kuultu viimeksi Nightwish-yhtyeen kolmen viimeisimmän albumin, eli myös tulevan Imaginariumin orkesteriosuuksien tekijänä.

Carpenters: Carpenters (1971)

Myöhäsyntyinen the Carpenters -diggailuni (määräistä artikkelia EI koskaan esiintynyt virallisten Carpenters-julkaisujen yhteydessä) alkoi opiskellessani Turun Taideakatemiassa. Olli Nurminen (Xysma, Hesarin Nyt-liite, Samae Koskinen ja Hänen Taikabändinsä) luennoi pop-musiikin historiasta valloittavaan tyyliinsä. Olli sai musiikkinäytteillään kuulijansa vakuuttuneeksi siitä, että aiemmin vain Pepsodent-mainosten mannekiineina pitämäni Carpenterin sisarukset olivat itse asiassa vastuussa monista modernin pop-musiikin hienoimmista tulkinnoista. Videojohdantona toimikoon neljän kappaleen pätkä yhtyeen Burt Bacharach -potpurista Ranskan televisiossa:



Duon levytykset ja sovitukset olivat teknisesti huipputasoa, eivätkä kuulosta nykykorvaankaan häiritsevän retroilta. Karen Carpenterin traaginen tarina liittää biisien melankolisiin sanoituksiin ja melodioihin oman kiehtovan makaaberin lisänsä. Molemmat sisarukset olivat myös huippumuusikoita, ja Karen kolmeen oktaaviin yltäneen hunajaisen äänensä ohella yksi taitavimmista (sattuneesta syystä vain videolla) näkemistäni rumpaleista.

Carpentersin kultakausi ajoittui 1970-luvun alkuun, jolloin duo oli USA:n ylivoimaisesti suosituin yhtye. Carpenters vetosi vauvasta vaariin, ja sen tähden sitä varmasti myös katu-uskottavissa rock-piireissä karsastettiin.

Yhtyeen kolmas kultasingle For All We Know löytyi elokuvasta Lovers And Other Strangers (1970). Richard Carpenter kävi katsomassa leffan kiertuetauolla. Biisi on elokuvasäveltäjä Fred Karlinin ja sanoitus soft rock -yhtye Breadin jäsenten Robb Royerin ja Jimmy Griffinin käsialaa. Video on peräisin Andy Williamsin tv-showsta helmikuussa 1971. Single oli juuri kipuamassa kohti listakärkeä.



Carpentersin neljäs kultasingle irtosi lauluntekijäduo Roger Nicholsin ja Paul Williamsin huhtikuussa julkaistulla biisillä Rainy Days And Mondays. Kaksikko oli ollut vastuussa myös edellissyksynä Carpentersien tavaramerkiksi muodostuneesta We've Only Just Begun -hitistä. Video on Australian tv:stä.



Neljäkymmentä vuotta sitten toukokuussa julkaistu duon kolmas pitkäsoitto Carpenters oli pakattu ruskean kirjekuoren muotoiseen kanteen (siitä albumin lempinimi The Tan Album). Albumin kannessa yhtyeen kuuluisa logo esiintyi ensimmäistä kertaa.

Nopea julkaisutahti ja ahkera keikkailu vaativat veronsa. Coverversiot olivat osoittautuneet menestyksekkäiksi, joten duo keskittyi tekemään taitavia tulkintoja muiden biiseistä. Richard Carpenterin ja Spectrum-bändikaveri John Bettisin kappaleita oli vain kolme kymmenestä. Näyttelijä Robert Youngin tv-spesiaalissa Robert Young with The Young vuonna 1973 taltioitu aurinkoinen Saturday oli yksi kolmesta ja myös Richardin laulama. Kappale löytyi albumin lisäksi Rainy Days And Mondays -singlen b-puolelta.



Let Me Be The One on jälleen Nichols-Williams -kaksikon tekemä biisi. Videon alussa näkyvän K-kirjaimen perusteella klippi näyttäisi olevan peräisin heinä-syyskuussa 1971 esitetystä kahdeksanosaisesta tv-sarjasta Make Your Own Kind Of Music!



Samasta tv-sarjasta on peräisin video kappaleesta (A Place To) Hideaway. Biisintekijä Randy Sparks oli soittanut kappaletta toimiessaan Carpentersin lämppärinä vuodenvaihteessa 1967-68.



Leon Russellin ja Bonnie Bramlettin Eric Claptonista kirjoittama Groupie (Superstar) oli alunperin Delaney and Bonnie -singlen b-puoli vuodelta 1969. Rita Coolidgen laulama Superstar-versio Joe Cockerin Mad Dogs and Englishmen -albumilla (1970) teki kappaleen tunnetuksi.

Kun Richard Carpenter näki Bette Midlerin esittävän kappaletta Tonight Showssa, hän halusi levyttää siitä oman version. Carpenters-tulkinnasta tuli kappaleen tunnetuin versio, Carpenters-albumin kolmas singlelohkaisu ja duon viides kultasingle.



Beatlesmainen Druscilla Penny on albumin toinen Richardin laulama Carpenter-Bettis -biisi.



Albumin kolmannen omaa tuotantoa olevan biisin One Love laulaa Karen. Video on jälleen Make Your Own Kind Of Music! -sarjasta.



Ensimmäisen superhittinsä Burt Bacharach -biisillä (They Long To Be) Close To You saanut duo palasi säveltäjän tuotantoon kuuden biisin medleyllä. I'll Never Fall In Love Again löytyi kokonaisena jo edeltävältä Close To You -albumilta. Albumiversiota kolmisen munuuttia pidempi live on taltioitu Australiassa vuonna 1972.



Robert Young with The Young -ohjelmassa esitetty Henry ja Felice Mancini -kappale Sometimes päättää albumin. Videon alussa sisarukset kertovat Youngille biisin taustasta.



Carpenters-albumi kipusi korkeimmillaan USA:n albumitilaston kakkostilalle. Kahden biisikokoelman jälkeen Carpentersin kultakausi huipentui seuraavana vuonna julkaistuun albumikokonaisuuteen A Song For You. Palaan yhtyeen tuotantoon täällä Levykeitaassa jo kesäkuussa.

Air: 10 000 Hz Legend (2001)

Ranskalaisten herrasmiesten Nicolas Godinin ja Jean-Benoit Dunckelin Air-duon kolmannen 10 000 Hz Legend -albumin julkaisusta on ensi viikolla kulunut kymmenen vuotta. Ylistettyä Moon Safari -esikoista (1998) ja The Virgin Suicides -elokuvaan sävellettyä instrumentaalialbumia (2000) edelsi tietenkin vielä Serge Gainsbourgin kappaleen mukaan nimetty singlekokoelma-EP Premiers Symptomes (1997).

10 000 Hz Legend -albumilla Air muutti suuntaa aika radikaalisti. Gainsbourg-vaikutteinen kupliva retrofuturistinen lounge vaihtui Jean-Michel Jarrelta ja Tangerine Dreamilta ammentavaksi kylmäksi ja pimeäksi synaprogemaalailuksi, eikä hillittyyn cocktail-muki kourassa tanssahtelemiseen soveltuvia potentiaalisia klubihittejä ollut tarjolla juuri lainkaan.

Muistelen, että levy olisi saanut kriitikoilta melko tyrmäävän vastaanoton, mutta interwebin valikoiva muisti ei riitä asian todentamiseen. Säästyneet aikalaisarviot näyttävät suitsuttaneen albumia jopa potentiaaliseksi klassikoksi. Siitä en tiedä, mutta pitkän kuuntelutauon jälkeen olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvä levy tämä itse asiassa onkaan. Albumi istuu nykypäivänä Nightsatanin, Zombin uuden Escape Velocity -albumin ja Circlen Infektio-levyn sekalaiseen mutta oivaan space rock -seuraan erittäin hyvin.

Olen albumista niin mehuissani, että en yhtään malta rajoittaa videolinkkien määrää. Tuplavinyylin kaikki yksitoista raitaa löytyvät alta studio- tai liveversioina, ja joistakin biiseistä tarjoilen tarvittaessa molemmat. Avausraita Electronic Performers tuo julki duon sanoman koruttomasti ja viileän kohteliaasti. Video on upea.



Jean-Benoitin veljen Bruno Dunckelin ohjaama samanniminen filmi on kuvattu vuoden 2002 kiertueella. Kaikesta päätellen rumpali Brian Reitzellin, allaround-basisti Jason Falknerin ja kosketinsoittaja James Rotondin vahvistama Airin viisimiehinen liveakti oli silloin kovimmillaan. Oi jospa oisin saanut olla mukana.



Albumin kolmas singlelohkaisu How Does It Make You Feel? on a-puolen toinen biisi. Yhtä aikaa vieraannuttava ja samalla mieleen takiaisen lailla tarrautuva on surrealistinen videokin.



A-puolen päättävä Radio #1 julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä. Enteellisestä nimestään huolimatta siitä ei ilmeisesti tullut missään (radio)hittiä, vaikka se taitaa olla levyn tarttuvin ja popahtavin kappale. Jason Falkner laulaa.



Televisiostudiossa tuoreeltaan heti albumin ilmestyttyä 2001 taltioitu Radio #1 -live on levytettyä versiota nopeatempoisempi ja orgaanisempi. Helmiversio lauluharmonioineen kaikkineen.



B-puolen avauskappale, Beck Hansenin sanoittama, laulama ja huuliharpittama The Vagabond täytyy kuunnella youtubesta, koska videon upotusmahdollisuus on evätty. Biisi olisi istunut mainosti myös Beckin seuraavana vuonna ilmestyneelle Sea Change -albumille.

The Vagabond

B-puolen kahta seuraavaa kappaletta koristaa 10 000 Hz Legendin 70-luvun progealbumimainen kansimaalaus. Radian on hiukan yhtyeen alkuajoista muistuttava instrumentaali.



Lucky And Unhappy -biisin kylmä synaluuppi taisi olla mielessäni, kun kirjoitin tämän postauksen ensimmäisiä luonnehdintoja. Jason Falkner laulaa jälleen.



C-puolen avauskappaleella Sex Born Poison vierailevat vokalisteina japanilaisen Buffalo Daughter -yhtyeen jäsenet SuGar Yoshinaga ja Yumiko Ohno. Esitys on taltioitu Summer Sonic -festivaaleilla Japanissa 2001.



Pehmeästi Super Furry Animals- tai Beta Band -tyyliin soft rockahtava People In The City muuntuu soolon aikana mahtavaksi elektroniseksi progesekoiluksi.



C-puolen päättävä hämärä space folk -biisi Wonder Milky Bitch olisi kuin kotonaan Airin seuraavalla uutta materiaalia sisältäneellä Talkie Walkie -albumilla (2004). Ehkäpä kappaleen youtubeen ladannut henkilö on käyttänyt levyn kansifiguuria kuvituksenaan tarkoituksella.



D-puolen avaava, levyn toisena singlenä julkaistu Don't Be Light palaa albumin alun tunnelmiin. Viipyilevän alun jälkeen biisi puhkeaa mahtavaan krautrockjumitukseen, mistä singleversio tarjoaa häivähdyksen. Tämä on mielestäni albumin paras kappale.



Bruno Dunckelin Electronic Performers -filmistä poimittu liveversio Don't Be Lightista on sulaa kultaa.



D-puolen ja koko levyn päättää Caramel Prisoner -ambientbiisi. Olet korvakarkin vanki.



10 000 Hz Legend on rockin vaihtoehtoinen menneisyys ja tulevaisuus, paralleelin universumin Kid A. Valitettavasti yhtyeen terävin tatsi on sittemmin kadonnut jonnekin pop-hakuisuuteen. Todistamani Provinssirock-keikka vuonna 2004 oli kaikin puolin haparoiva ja vaisu esitys, eivätkä "ihan kivat" uudemmat levytkään räjäytä tajuntaa.

De La Soul: De La Soul is Dead (1991)

Newyorkilaisen hip hop -trio De La Soulin rapperit Posdnuos (Kelvin Mercer) ja Trugoy (nykyään taiteilijanimeä Dave käyttävä David Joliceour) ystävystyivät jo lapsina. He tutustuivat dj Maseen (Vincent Mason) Amityvillen lukiossa. Masen kontaktien kautta trio herätti Stetsasonic-jäsenen, hip hop -tuottaja Prince Paulin (Paul Huston) kiinnostuksen demollaan Plug Tunin.

Seuraavana vuonna julkaistusta esikoisalbumista 3 Feet High and Rising tuli valtava menestys, yhtyeen myydyin levy ja yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä albumeista. Albumin leikkisä hippi- tai kukkais-rap leimasi trion loppuiäkseen, vaikka yhtye teki myöhemmin mielestäni ainakin kaksi kovempaa pitkäsoittoa.

1980-luvun lopulla kaikki näytti kovin aurinkoiselta ja hip hopin tulevaisuus kirkkaalta. Länsirannikon ja etelän väkivaltainen gangsta rap muodostui kuitenkin valtavirraksi, ja kuuma hippikesä 1989 oli kaksi vuotta myöhemmin laman runtelemassa Suomessakin enää muisto vain. Tähän saumaan murskaantunutta kukkaisaatetta symboloiva kaatunut kukkaruukku osui kuin Asan punainen tiili farmari-Volvon tuulilasiin. De La Soul is Deadista tuli maassamme trion menestynein albumi. Kaikki kolme singlelohkaisua olivat myös täällä top 10 -hittejä.

De Lan, Jungle Brothersin, A Tribe Called Questin, Queen Latifahin ja brittiläisen Monie Loven löyhä hippikommuuni (johon liitän vielä multikansallisen house-trio Deee-Liten) oli lakastumassa, mutta albumia edeltänyt single A Roller Skating Jam Named "Saturdays" oli kuitenkin vielä suoraa jatkoa ensilevyn valoisille tunnelmille. Biisillä fiittaavien A Tribe Called Questin Q-Tipin räbäytystä ja Vinia Mojican rallatusta ei voi kuunnella otsa rypyssä. Pitäisiköhän rullaluistimet vihdoinkin kaivaa esiin?



Biisin perustana on Mighty Ryeders -yhtyeen jazz funk -jami Evil Vibration vuodelta 1978. Mainio biisi.



Toukokuussa 1991 ilmestyneellä täyspitkällä De La Soul siirtyi eteenpäin. Albumi oli teksteiltään vakavoitunut, kyynistynytkin. Ryhmän innovatiiviset ja yllättävät sämplevalinnat jatkuivat. Demokasettejaan lähetelleelle Breakestran Miles Tackettille osoitettu Ring Ring Ring (Ha Ha Hey) nousi täällä listaykköseksi asti! Enpä olisi uskonut.



Biisin laulettu kertosäe an napattu suoraan brittilaisen pop funk -bändi Curiosity Killed The Catin top 20 -hitistä Name and Number (1989).



Ultrasvengaava tausta perustuu The Whatnautsin Help Is On The Way -kappaleeseen (1981). Niukin naukin USA:n R&B-listan top 50:een mahtunut single on todellinen rare groove -helmi.



Huikean levymenestyksensä avittamana De La Soul vieraili maassamme ensi kertaa juurikin vuonna 1991, Tavastia-klubilla. Hikinen hip hop -juhla on edelleen yksi parhaista todistamistani livekeikoista. Tämä MTV:ltä napattu, Unplugged-sarjaa ennakoinut akustisen bändin säestämä live-esitys pyöri kanavalla aikoinaan taajaan.



Kolmannella singlellä oli kaksi a-puolta. Millie Pulled A Pistol on Santa on surullinen tarina isänsä hyväksikäyttämästä tytöstä.



Hitti tulikin ymmärrettävästi singlen toisesta kappaleesta Keepin' The Faith.



Kappaleen vihellysintro on peräisin jazz funk -pianisti Bob Jamesin vuonna 1981 ilmestyneestä laiskanletkeästä discofunkista Sign Of The Times. Säveltäjä on muiden muassa Michael Jacksonille biisejä kynäillyt Rod Temperton.



Biisin pohjana on Slave-yhtyeen basistin Mark Adamsin soittama rytmikuvio Steve Arringtonin ja taustalaulajien vetävästi laulamalla vuoden 1979 R&B-hitillä Just A Touch Of Love.



Seuraavan Straight Pass -remiksauksen alussa ja lopussa vilahtaa De La Soul is Dead -albumin uusintajulkaisu-2LP:n musta kansi. Alkuperäinen levy julkaistiin pohjoismaissa yhdellä tiukkaan prässätyllä vinyylillä (MRLP-3184), josta jäi puuttumaan muutama cd-raita, mutta kaikki välisketsit, Skitit olivat mukana. Uusintajulkaisu kuulostaa vähemmän hajanaiselta, mutta alkuperäisessä on hörhöilyineen ja rönsyilyineen oma viehätyksensä.



Seuraavaksi ilmestyneet De La Soul -albumit Buhloone Mindstate (1993) ja Stakes Is High (1996) ovat mielestäni yhtyeen kovimmat. Tämä on tietysti makuasia. Isoja hittejä trion uralle ei ole enää siunaantunut Gorillaz-yhteistyötä Feel Good Inc. (2005) lukuunottamatta.

Billy Squier: Don't Say No (1981)

Nykypäivänä Billy Squierin nimi ei sano tavalliselle musiikin kuluttajalle mitään. Kolmisenkymmentä vuotta sitten täkäläiset harrastajat saattoivat joskus kuulla miehen kappaleita YLE:n Rockradiosta, mistä itsekin äänitin kasetille pari biisiä.

Rockradion toimittajien kiinnostuksen oli herättänyt salaperäinen tuottaja Reinhold Mack, jonka nimi ilmestyi Queen-levyjen kansiin Roy Thomas Bakerin jälkeen. Alunperin Squier oli pyytänyt Queen-kitaristia tuottajaksi, mutta Brian May ehdotti kiireisiinsä vedoten The Game -albumin tuottanutta Mackia. Ratkaisu johti loppupeleissä hyvään tulokseen kaikissa joukkueissa.

USA:ssa Billy Squierin konstailemattomat bändivideot olivat tärkeä osa aloittelevan MTV-musiikkikanavan ohjelmiston perusrunkoa, ja kirpputorien valikoimista päätellen miehen levyjä dumpattiin läjäpäin täkäläisten tavaratalojen levyosastojen alelaareihin. Yhtään listasijoitusta Squierille ei ole Suomessa kirjattu. Hankin Emotions In Motion -LP:n (1982) muutama vuosi sitten Andy Warholin suunnitteleman kannen takia. Don't Say No löytyi pienellä etsiskelyllä vähän myöhemmin.

Toisen soololevynsä aikaan Squier oli jo kolmekymppinen muusikkoveteraani. Hän aloitti rock-uransa 1960-luvun lopulla Klaus Flouriden (myöhemmin Dead Kennedys) kanssa Magic Terry & The Universe -bändissä. Piper-yhtyeen kanssa Squier levytti kaksi albumia ja soitti Kissin lämmittelijänä vuoden 1977 kiertueella. Aikanaan vähälle huomiolle jääneen ensimmäisen The Tale of the Tape -soololevyn (1980) The Big Beat -avausraitaa ovat sämplänneet monet rap-artistit jo 1980-luvulta lähtien, tunnetuimpina esityksinä UTFO:n Roxanne, Roxanne ja Jay-Z:n 99 Problems.

Don't Say No -albumi lähti alusta pitäen lentoon edeltäjäänsä rivakammin. Albumin tykein jytky ja ensimmäinen single The Stroke oli top 20 -hitti, mutta rockiin erikoistuneilla radioasemilla vielä paljon suurempi menestys. Queen-hiteistä on otettu opiksi.



Toinen singlelohkaisu In The Dark oli top 40 -hitti, mutta menestyi edeltäjänsä tavoin radioiden soittolistakärjessä. Hard ja soft rockin välimaastossa sävykkäästi seikkaileva biisi tuo mieleen sekä Foreignerin että Whitesnaken.



Vain radiosoittoa varten julkaistun Lonely Is The Nightin avaussäkeistä tulee mieleen Led Zeppelinin Robert Plant. Myöhemmin biisi löysi tiensä Guitar Hero -pelin jatko-osiin.



Napakkakomppinen My Kinda Lover jäi top 40:n ulkopuolelle, mutta oli edeltäjänsä tavoin keskikastin radiohitti.



Don't Say No -albumi on kauttaaltaan tarttuvaa ja viihdyttävää kevyehköä hard rockia. Ei tämä mitenkään rajua ole, mitä nyt riffit vähän raikaavat ja efektoitu komppi paukkuu. Levy on myynyt USA:ssa kaikkiaan yli kolme miljoonaa kappaletta, ja viime vuonna siitä on julkaistu remasteroitu juhlajulkaisu. Squierin ura pysyi nousujohteessa hänen suurimpaan hittiinsä Rock Me Tonite (1984) asti.



Edellisten hittien soittovideoista poikkeava promofilmi laski Squierin kredibiliteettipisteet nollille, mikä tuntuu nyt hassulta. 1980-luvulla sitten osattiin olla tosikkomaisia. Kihihi. Tukkametallin nousun myötä promovideoissa mentiin nimittäin reilusti miinuksille, eikä se tahtia haitannut. Joskus suosio on pienestä kiinni.