Classic rock -lasien läpi maailmaa tuijotellessa voi poikkeuksellisen hedelmällisten pop-vuosien 1979-1982 tarjonta jäädä helposti huomaamatta. Kolmekymmentä vuotta sitten pop-musiikkiskene oli kiivaassa muutostilassa. 77-punk oli jo kuollut, hc-puoli ja jenkit vasta alkutaipaleella. Elinvoimainen heavy metal -kasvusto rönsyili undergroundissa. Discolevyjä poltettiin roviolla. Ensimmäiset varsinaiset rap-levytykset äänitettiin ja isot funkbändit irtisanoivat puhallinsektioitaan. New wave ja soft rock voivat paksusti. Entisten hippien juppiliike oli kovassa nousujohteessa.
Vuonna 1980 Donna Summer, vastikään kuolleeksi julistetun discomusiikin kirkkain tähti, oli riitautunut levy-yhtiönsä Casablancan kanssa. Summer antoi kenkää managerilleen Neil Bogartille ja haastoi tämän sekä levy-yhtiönsä oikeuteen imagonsa hyväksikäytöstä ja seksploitaatiosta. Syytetyn penkille ei suinkaan joutunut italialais-brittiläinen tuottajakaksikko Giorgio Moroder ja Pete Bellotte, joiden kanssa yhdessä vuodesta 1974 lähtien levyttänyt LaDonna Sommer (o.s. Gaines) oli luonut seksikkään imagonsa.
Uutta levydiiliä discon kuningattarelle tarjosi Asylum Recordsin perustanut ja fuusioitunutta Elektra/Asylumia johtanut viihdemoguli David Geffen, joka oli palaamassa levybisnekseen viiden vuoden tauon jälkeen. Donna Summer oli upouuden Geffen-merkin ensimmäinen hintava kiinnitys; puolentoista miljoonan dollarin ennakoilla per albumi.
Bad Girls -albumin julkaisun jälkeen Donna Summer oli joutunut hoitoon kiertueuupumuksen ja masennuksen takia. Itsemurhaa hautovan ja lääkeriippuvaisen laulajattaren sisar Susan vei Summerin papin puheille. Jätettyään reseptilääkkeet ottamatta hänen mielialansa yhtäkkiä koheni. Summer koki, että Jumala oli vastannut hänen rukouksiinsa, ja niinpä hänestä tuli uskovainen. Tämä sopi uuteen siistimpään pop- ja rock-imagoonkin, mistä Summer ilmoitti Geffenille saatuaan ensimmäisen seitsemännumeroisen ennakon taskuunsa. The Wanderer -albumin päättävä gospelraita I Believe In Jesus on alusta loppuun Summerin omaa käsialaa. Tämmöisellä tipahti Grammy-ehdokkuus Best Inspirational Performance -sarjassa.
Uskoontulo oli kaupallisesti ajatellen kauhistuttavaa, mutta Geffen panosti albumin markkinointiin tosissaan, ja sen menestykseen myös uskottiin. Musiikista vastasivat edellisiltä hiteiltä tutut luotettavat yhteistyökumppanit. Bad Girls -albumilla mukaan hiipineet rock-vaikutteet dominoivat levyä. Moroderin Looking Up voisi olla perus ylösrakentava soft rock- / discobiisi, mutta Jumalaa Donna taitaa siellä huudella.
Moroderin rytmillisesti erikoinen nimibiisi nousi USA:n singlelistan kolmanneksi. Dionin samannimisen vuoden 1961 kakkoshitin femiinistä vastinetta pidettiin new wave -soundisena. Olihan se sitäkin, mutta a-osassa nikotteleva Donna imitoi myös Elvistä. Ohessa varhainen musiikkivideo.
Tom Snyderin tv-showssa Summer lauloi biisin joulukuussa 1980.
Albumin toinen single, tuottaja Bellotten, albumin sovittaja Harold Faltermeyerin ja rumpali Keith Forseyn biisi Cold Love on suoraa soft rockia Pat Benatarin imussa. Erikoinen rumpusoundi menee todennäköisesti tällä levyllä muun Munich Machine -porukan rinnalle biisintekijäksi nostetun Forseyn piikkiin. Vaikka kappale nousi edeltäjänsä tavoin etsikkoaikaansa eläneille klubilistoille, ei singlemenestystä varsinaisilla myyntilistoilla enää herunut entiseen malliin. Biisi poiki Summerille Grammy-ehdokkuuden Best Female Rock Vocal Performance -sarjassa. Seuraavalta kappale näytti (video ei ole synkassa) tuoreeltaan Tom Snyder -showssa.
Kolmas singlelohkaisu oli Bellotten vähän edellisiä heppoisempi Who Do You Think You're Foolin'. Gaydiskoihin tehty 2000-luvun remix nousi paljon myöhemmin pieneksi hitiksi. Et minua ainakaan Donna, mielestäni parempi valinta singleksi olisi ollut...
...ehkäpä albumin hitikkäin soft rock -kappale, Moroderin Nightlife. Albumin kitaroissa muuten muiden muassa jokapaikanhöylä Steve Lukather.
Vain USA:n albumilistan kolmannelletoista sijalle asti kivunnut The Wanderer -albumi oli kaupallinen pettymys. Geffen syytti rock-radioasemia rasismista, vaikka suurempi ongelma taisi olla se, etteivät Summerin vanhat fanit pitäneet levystä. Rolling Stone -lehden kriitikot sitä vastoin rankkasivat levyn Bruce Springsteenin The Riverin jälkeen vuoden 1980 toiseksi parhaaksi albumiksi. Summerin oma sävellys ja sanoitus Running For Cover on polveilevine osineen kunnianhimoinen albumiraita.
The Wandererin aivan ajan hermolla liikkunut soundimaailma hangoitteli vastaan pitkän aikaa. Nykyään pidän The Wandereria viimeisenä merkittävänä Donna Summer -albumina. Moroderin synaleikittely Grand Illusion voisi olla peräisin miltä tahansa Moroder-Bellotte-Summerin disco-albumilta.
Kolmikon viimeinen yhdessä levyttämä discotupla-albumi I'm A Rainbow (1981) hyllytettiin viideksitoista vuodeksi, eikä ole tälläkään hetkellä kunnolla saatavana. Myöhemmiltä levyiltä löytyy liikaa viihteellistä materiaalia ja täytebiisejä, mutta kohtuuhintaan nekin ovat suositeltavia hankintoja diivan upean tulkinnan takia. Kahden vuoden takaiselta Crayons-albumilta lohkaistiin peräti kolme Billboardin dance-listan ykköseksi noussutta singleä, viimeisenä nyt lopuksi nähtävä Fame (The Game). Tulevana uudenvuoden aattona Donna Summer täyttää 62 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti