keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Levykeidas-spesiaali: vuoden 2020 ennakkomaistiaiset


Mahtaakohan Levykeidasta olla olemassa vuonna 2020? Olenko vielä silloin hengissä? Ovatko potentiaaliset lukijani hengissä - ja tärkeä kysymys - onko heitä?

Leikitään hetki, että on vuosi 2020, ja Levykeidas on vielä olemassa. Käsittelen blogini joka neljännessä kirjoituksessa vuonna 2010 ilmestynyttä albumia. Vuosi 2010 on ollut kaikesta päätellen hyvä albumivuosi, ja ajan mittaan tuona vuonna ilmestyneet albumit ovat alkaneet saada sijoituksia jopa kaikkien aikojen parhaimmiksi rankattujen levyjen listoilla. Joka tapauksessa vuosikymmenen alun albumit ovat pärjänneet hyvin musiikkisivustojen 2010-luvun levyjen listauksissa.

Vuoden 2010 parhaaksi ulkomaiseksi albumiksi rankkaamani Ariel Pink's Haunted Graffitin läpimurtolevy Before Today on muun muassa Pitchforkin 2010-luvun levyjen kärkisijoilla, joten se ei ole kaikkein potentiaalisinta Levykeidas-materiaalia. Kotimaisesta ykköslevystäni Magenta Skycoden Reliefistä on tullut laajalti arvostettu modernin popin klassikko, joten tuskin siitäkään tulee kirjoiteltua sen enempää tällä foorumilla.

Kotimainen kakkosalbumini Circlen Rautatie on yhtyeen NWOFHM-aikakauden huipentuma. Levy on noussut melkoiseen kansainväliseen kulttiasemaan, joten sitä ei varmaan käsitellä keitaalla. Sen sijaan pitkän linjan pop-veteraanin Robert Schneiderin The Apples In Stereo -bändin täysosuma Travellers in Space and Time täyttänee unohdetun klassikkoalbumin tunnusmerkit.

Schneiderin sokerinen Electric Light Orchestra -trippailu ei ole ihan joka pojan kamaa. Albumilta lohkotun Dance Floor -singlen videolla näyttelee sormusten herra ja Simian- levy-yhtiön pomo Elijah Wood.



Ulkomaisten albumieni pronssitilan napannut Janelle Monaen The ArchAndroid on noussut omaperäisellä scifi-r&b -tyylillään toinen toistaan muistuttavien naisartistien levyjen joukossa arvoon arvaamattomaan. Historia muistaa todennäköisesti Lady Gagan, mutta ei ehkä esimerkiksi Ke$han saavutuksia. Monaen arvostus tulee pysymään ja paranemaan.

Kotomaan kolmoseni Sweatmaster julkaisi vuonna 2010 ehkä parhaan ja sävykkäimmän albuminsa Dig Up The Knife, mutta sen musiikki ei tavoittanut ajan zeitgeistia eikä myöskään suurta menestystä. Oikean rockin alati kapeneva markkinarako Disturbed-möyryämisen ja autotunepunkin välissä oli liian ahdas. Vuonna 2020 arvostetun konkariyhtyeen vähälle huomiolle jäänyt huippulevy on selvää Levykeidas-materiaalia. Toinen singlelohkaisu Run Run kuulostaa tältä.



Ulkomaisten albumien listallani neloseksi kivunnut Hot Chipin One Life Stand oli ensi kuulemalta pettymys, mutta kasvoi lopulta korvissani yhtyeen tähän asti parhaaksi levyksi. Mahtava keikka elokuussa Tukholman Popaganda 2010-festivaaleilla lunasti lopullisesti yhtyeen paikan vuosilistalla. Veikkaan, ettei lontoolaisten ikinörttien albumi nouse ikinä niin arvostetuksi, etteikö Levykeidas voisi siihen tarttua. Levyn nimikappale kertoo muun muassa suhteestani bändiin - se tulee kestämään koko elämän.



Kotimaisen listani yllätysnousijaksi kohosi albumiaan kuusi vuotta valmistellut Uusi Fantasia, jonka laulajakonkari Freemanilla vahvistettu Liian myöhään -single oli loppuvuoden kovin kotimainen hitti.

Muu Heimo-albumin matsku voi olla suurelle yleisölle liian kulmikasta, mutta mahtavia remiksejä on tuloillaan. Heimo on potentiaalinen Levykeidas-levy, mikäli ei sitten remiksit sisältävän uusintapainoksensa voimin nouse ihan itsestään selvään klassikkoasemaan.



Toisen Op:l Bastards -taustaisen huipputrion albumin, K-X-P:n debyytin, nenän edestä kotimaan listan viidennen sijan vei laser metalin kärkitrio Nightsatan.

Midnight Laser Warrior -levy ilmestyi sen verran myöhään, että jäi pois useimpien kriitikoiden listoilta. Oheinen Tomi Palsan livevideo Steel Diamond IV:sta on kuvattu Dynamon levynjulkistamistilaisuudessa. Lavalla yllätysvierailee Reverend Bizarre -yhtyeen Albert Witchfinder.



Ruotsalaisen laulajatarveteraani Robynin Body Talk -trilogia oli vekkuli tapa pitää fanien kiinnostusta yllä koko vuoden. Varsinainen Body Talk on oman suosikkilistani ulkomaisen puolen viides, kuuntelua ja soittoa kestävä elektro-pop -albumi vailla täytebiisejä. Kukkarolle käyvä julkaisutapa ei toivottavasti yleisty.

Robynin takana listallani kurkki muiden muassa hulppeat 10.0 pojoa Pitchforkilta kuitannut Kanye West -albumi, jonka on suoranainen pakko sisältyä kriitikkosaitin vuosikymmenen parhaiden levyjen listalle. Robynin albumi unohdettaneen kymmenessä vuodessa, mutta ei siltä ansioita puutu. Viimeisin singlelohkaisu on täysillä puskeva poppiversio jo Body Talk Pt. 2 -EP:llä akustisena julkaistusta Indestructible-biisistä.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Elvis Presley: That's The Way It Is (1970)

Päivien lyhennyttyä ja pimennyttyä on blogikirjoittaminen ruvennut välillä tuntumaan pakkopullalta. Tästä syystä postauksetkin ovat jääneet vähemmälle. Musiikin kuunteluni ei kuitenkaan ole vähentynyt, pikemminkin päinvastoin. Loppuvuoden ylitsepursuileva uutuustarjonta on tukahduttanut innostustani kaivella vanhoja klassikoita, samaan suuntaan on vaikuttanut ainainen aikapula ja biisiorientoituneempi kuuntelu. Ja välillä albumikokonaisuuksien ruotimiseen kyllästyy.

Elvis-pakkomielteeni takia minun piti palata miehen tuotannon pariin vielä tämän vuoden puolella: on nimittäin kulunut neljäkymmentä vuotta That's The Way It Is -dokumenttielokuvan ensi-illasta ja samannimisen levyn ilmestymisestä. Albumi on kokoelma yksittäisiä biisejä, eikä sitä voi erityisemmin pitää temaattisena kokonaisuutena - onpahan vain huippukuntoinen Elvis esittämässä tulkintojaan ajan iskusävelmistä.

Äskettäin muuten tein sellaisen havainnon, että monia Billboardin countrylistalla jopa ykkössijan saavuttaneista singlebiiseistä 1960- ja 1970-lukujen vaihteesta ei ole tänä päivänä lainkaan saatavana alkuperäisinä versioina. Elviksen adult oriented pop -markkinoille räätälöidyt coverversiot näistäkin biiseistä löytyvät edelleen uusintajulkaisuina. Eläähän Elvis edelleen, tuore kolmenkymmenen cd-levyn The Complete Elvis Presley Masters -boksi siitä makaaberina todisteena.

On Stage -albumia käsitelleessä kirjoituksessa mainitsemani kesäkuun 1970 maraton-äänityssessiot muodostavat albumin rungon. Elokuvassa nähtävät, elokuun 10. - 13. päivä taltioidut liveversiot näistä biiseistä eivät siis ole samoja audioäänityksiä. Albumin täydentää neljä 11. - 13.8. nauhoitettua livebiisiä, mutta en ole satavarma, ovatko ne kaikki samoja nauhoituksia kuin elokuvassa. Aika samalla tyylillä ne vedettiin joka ilta, ja MGM:n filmiryhmä taltioi narulle kaikki. Jotta asia siis menisi tarpeeksi monimutkaiseksi, osa alla olevista videonäytteistä on peräisin alkuperäisestä elokuvasta, osa taas ilmeisesti ei.

Vaikka en biisien puolesta rankkaakaan levyä yhtä korkealle On Stagen kanssa, ei That's The Way It Is -albumia kannata suotta ohittaa, sillä sekään ei ole ennenjulkaistua materiaalia sisältävä livelevy, eikä kuin neljän biisin osalta livelevy ollenkaan.

Albumin aloittaa kuitenkin livebiisi. Raindrops Keep Fallin' on My Head -kappaleella valtavan hitin napannut kantrilaulaja B.J. Thomas sai seuraavan top ten -menestyksensä tällä kappaleella. Brittilistan kuudenneksi marraskuussa 1971 noussut Elviksen coverversio I Just Can't Help Believin' -biisistä vaikuttaa identtiseltä esitykseltä levyllä ja elokuvassa. Peräkkäin soittamani alkuperäisen vinyyliälpeen ja remasteroidun videoesityksen soundit ovat täysin eri maailmasta. Hieno esitys joka tapauksessa.



Albumin kaksi seuraavaa studiossa kesäkuussa 1970 äänitettyä kappaletta on lähtöisin muiden muassa Walesin tiikeri Tom Jonesille kappaleita kynäilleen Clive Westlaken kynästä. Twenty Days And Twenty Nights on alla elokuisena liveversiona.



Westlaken How The Web Was Wovenista löytyy seuraava audionäyte, joka siis on sama kuin albumilla.



A-puolen toinen liveäänitys Patch It Up on myöhemmin kantrisolistinakin uraa luoneen lauluntekijä Eddie Rabbitin biisi. Rabbittin ensimmäinen Elvikselle säveltämä hittihän oli tammikuussa 1970 pop-listalle kivunnut Kentucky Rain. Patch It Up julkaistiin lokakuussa 1970 albumia ennalta promotoineen You Don't Have To Say You Love Me -singlen b-puolena.



Laulajatar Dusty Springfieldin tavaramerkikseen tekemä You Don't... menestyi pop-listalla erinomaisesti ja nousi melkein top teniin asti. Alunperinhän biisi on Springfieldin San Remon laulufestivaaleilta bongaama italialainen iskelmä.

Albumin b-puolen avaa kaksi live-esitystä, joista ensimmäinen on pömpöösi Righteous Brothers -cover You've Lost That Lovin' Feelin'. Hieno biisi on korvissani kärsinyt sen aikoinaan saamasta voimasoitosta.



Albumin neljäs live-esitys on I've Lost You, jonka studioversio oli julkaistu singlenä heinäkuussa 1970. Biisin taustalta löytyy brittiläinen lauluntekijäduo Alan Blaikley ja Ken Howard, jotka vastasivat muiden muassa monista The Honeycombsin, Dave Dee, Dozy, Beaky, Mick & Tichin, The Herdin ja Lulun hiteistä.



That's The Way It Is -elokuvan avaava kappale Live a Little, Love a Little ja albumin b-puolelta löytyvä Just Pretend ovat myös brittiläisen lauluntekijän, tällä kertaa Guy Fletcherin tuotoksia. Miehen samanniminen sukulaispoika niitti muuten mainetta sittemmin Dire Straitsin ja Mark Knopflerin matkassa.



Vähemmän tunnetun lauluntekijä ja rock 'n' roll -artisti Paul Evansin ihan näpsäkkä The Next Step Is Love -biisi oli heinäkuussa 1970 julkaistun I've Lost You -singlen b-puoli. Seuraavassa näytteessä levyltä löytyvä audioversio.



Ikivihreä Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Water oli albumin julkaisua edeltäneen vuoden ehkä kovin hitti. Kuningas teki biisistä suvereenin studioversion ja livenäkin ylittämättömän.

torstai 11. marraskuuta 2010

Add N to (X): Add Insult to Injury (2000)

Informaation hakeminen Add N to (X) -yhtyeestä oli aikoinaan kymmenen vuoden takaisilla hakukoneilla yhtä kieroa kuin nimensä. Analogisten synien keräilyyn ja 1960- ja 1970-lukujen elektroniseen musaan friikahtaneiden Ann Shentonin ja Barry 7 Smithin vuonna 1994 perustama trio sai alkunsa kolmannen alkuperäisjäsenen Andrew Avelingin Radix Couplement -yhtyeestä. Aveling pyysi silloista seurustelukumppaniaan Shentonia ja ystäväänsä Smithiä liittymään bändiinsä. Radix Couplementin hajottua kolmikko jatkoi Add N to X -nimellä. Jossain vaiheessa yhtyeen nimessä oleva X sai ympärilleen sulut ja Steve Claydon korvasi Avelingin.

Trio julkaisi kaksi ensimmäistä albumiaan Vero Electronicsin (1996) ja gore-kansikuvallaan huomiota herättäneen On The Wires of Our Nervesin (1998) pikkumerkeillä. Trio keikkaili mm. Stereolab- ja The High Llamas -yhtyeiden muusikoilla vahvistettuna. Hipster-raamattu NME suitsutti yhtyettä valitsemalla sen pikkulevyn viikon singleksi peräti kaksi kertaa vuonna 1997. Oma välillä kohtuuttoman korkea kiinnostuskynnykseni ylittyi yhtyeen solmittua levytyssopimuksen Muten kanssa.

Tutustumista helpottivat varmasti Aavikon ja Stereo Totalin tapaisten lo-fi- ja elektroaikalaisten tekemä myyräntyö junttimusiikkimakuni nujertamiseksi. Vieläkään ei siinä ole täysin onnistuttu, mutta rohkaisen musiikintekijöitä jatkamaan!

Mute takasi bändin levyille kunnollisen kansainvälisen jakelun, mutta musiikki ei soundillisesti kovin paljoa muuttunut; tanakoiden rumpuluuppien päälle junnaamaan loihditusta analogisesta synasurinasta ja -murinasta sekä koneromantiikasta oli koko ajan kysymys. Popin suuntaan sen sijaan mentiin koko ajan, ja kymmenen vuoden takaisella toisella Mute-älpeellä Add Insult to Injury on mukana myös yhtyeen tunnetuin hitti Plug Me In. Alkuperäistä seksilelujen esittelyvideota ei valitettavasti löydy youtubesta.



Albumin toiseksi tunnetuin biisi, edellisen tavoin singlelohkaisu Poke 'Er 'Ole jatkaa saman kiinnostavan aihepiirin, koneen ja ihmisen välisen suhteen parissa.



Add Insult to Injury -albumin hienoinen hajanaisuus johtuu osittain biisintekovastuun selkeästä jakautumisesta kahtia. Vaikka eri biisintekijöiden raidoilla soittavat lähes kokonaan eri kokoonpanot, yhdessä bändin jäsenten kanssa biisit tuottanut Dean Honer vastaa siitä, että kappaleiden soundimaailma natsaa yhteen. Suurin osa biiseistä on kreditoitu Shentonin, Claydonin ja The High Llamas -rumpali Rob Allumin nimiin. Neljä biisiä on Barry 7:n käsialaa, kuten seuraava glam rock -rytmin ja punk-henkisen hoilauksen fuusio Monster Bobby, mistä The Pipettes -svengali Robert Barry on napannut taiteilijanimensä. Videon kuvituksena on harhaanjohtavasti edellisen Avant Hard -älpeen kansikuva.



Unenomainen B.P. Perino on kreditoitu koko raidalla soittavan nelikon Allum, Claydon, Honer ja Shenton nimiin.



Yhtye julkaisi vielä ennen hajoamistaan mainion Loud Like Nature -levyn vuonna 2002. Aavikkorock-imagosta huolimatta älpee ei ollut mitään rockia, vaan jatkoi edeltäjiensä linjoilla. Väitän kuitenkin, että Add N to (X) oli koko olemassaolonsa ajan enemmän rockia kuin valtaosa nykyajan "rock"-yhtyeistä.

K-X-P:n, Nightsatanin ja Zombie Zombien ajankohtaisten julkaisujenkin vuoksi on muistutus usein virheellisesti electroclash-aktiksi lasketusta Add N to (X):stä ihan paikallaan. Barry 7 on meidän miehiä, kuten myös hänen koostamansa Barry 7's Connectors -kokoelmalevyt osoittavat.

maanantai 25. lokakuuta 2010

The Associates: Wild and Lonely (1990)


Uskaltauduin kirjastoon Poplaarin innoittamana (käyn siellä toki muutenkin säännöllisesti). Lainasin uudelleen Tom Doylen kirjoittaman Billy Mackenzie -elämäkerran The Glamour Chase (1998). Kymmenisen vuotta sitten kirja aukaisi mukavalla tavalla alekoreista ja kirppareilta kerääntynyttä The Associates -levyjen kokoelmaa. Skottilaisen new wave- ja post punk- bändi The Associatesin laulaja Billy Mackenzie oli valloittava ja karismaattinen persoona, mutta myös omalla tavallaan sietämätön diiva ja vaikea artisti. Komea ja atleettinen kaveri neljän oktaavin äänialalla oli kuin luotu pop-tähdeksi, mutta teki itsemurhan lähes unohdettuna, tammikuussa 1997.

Tähteyden tavoittelu koitui Mackenzien kohtaloksi. Kitaristi Alan Rankinen kanssa perustetun The Associatesin nousujohteinen indie-ura katkesi sopimukseen Warnerin kanssa. Iso levy-yhtiö julkaisi duon menestyksekkäimmän albumin Sulk, mutta Mackenzie oli haluton promotoimaan levyä USA:n kiertueella. Rankine erosi duosta ja Mackenzie jatkoi syöksykierteeseen luisunutta uraansa The Associates -nimikkeen alla vuoteen 1990 saakka.

Sulkin jälkeiset The Associates -levytykset jäivät vaille mainittavaa listamenestystä. Lukemattomia työvuosia ja satojatuhansia puntia Mackenzieen panostanut Warner kieltäytyi julkaisemasta Doylen elämäkerralle nimen antanutta The Glamour Chase -albumia, koska ei enää halunnut panostaa uuden floppilevyn markkinointiin. Mackenzie sai Warnerilta kenkää tammikuussa 1989, ja levy julkaistiin lopulta vuonna 2003.

Mackenzie löysi uuden kodin Virgin-yhtiön Circa-alamerkiltä. Aikaisempaa vaatimattomammista ennakoista huolimatta Mackenzie panosti biisintekemiseen innolla, vaikka hieman epäortodoksisesti. Mackenzie ei osannut soittaa mitään instrumenttia, eikä omistanut edes kasettinauhuria, vaan hyräili rakkaiden vinttikoiriensa kanssa nummilla samoillessaan ideoimansa laulunsanat ja melodianpätkät tuoreeltaan lontoolaisen managerinsa puhelinvastaajaan. Vuorovaikutusta ei suuresti helpottanut se, että Mackenzie ei omistanut edes kotipuhelinta. Häntä piti tavoitella soittamalla puhelinkioskiin, johon vastanneet henkilöt koittivat löytää häntä langan päähän. Ennen pitkää Mackenzie taivuteltiin muuttamaan levyntekoa varten Lontooseen.

Albumin tuottajaksi löytyi australialaislähtöinen äänittäjä ja miksaaja Julian Mendehlson, jonka cv:n kirkkain tuotantokrediitti lienee tänäkin päivänä vuonna 1987 ilmestynyt Pet Shop Boys -single It's A Sin. Tuo eurodiscon klassikko on puhkisoitettunakin niin pysäyttävä biisi, että ansaitsee videonsa tähänkin kirjoitukseen.



Kiilloitellusta ja ylikaupallisesta soundista syytetty Mendehlson toi levyprojektiin tervettä järkeä ja käytännöllisyyttä Mackenzien suuruudenhulluuden vastapainoksi. Kun Neneh Cherryn manageri-aviomies Cameron McVey vieraili stuodiolla kehuskelemassa vaimonsa Manchild-singlen kolmellakymmenellä jousisoittajalla, Mackenzie ilmoitti parastaikaa työskentelevänsä kolmekymmentäviisihenkisen orkesterin kanssa. Todellisuudessa albumilla soitti vähän yli parikymmentä muusikkoa, ja se saatiin valmiiksi kahdeksassa viikossa.

Mielipuoli siitä, pitäisikö valmis albumi julkaista soololevynä vai The Associates -nimellä vaihteli suurinpiirtein päivittäin. Kuudentena ja viimeisenä uutta materiaalia sisältäneenä The Associates -albumina päivänvalon nähnyt Wild and Lonely ei viittaa nimellään Mackenzien persoonaan, vaan yhteen hänen whippet-vinttikoiristaan, suomalaisittain vipukoistaan. Levyjulkkarit järjestettiin vinttikoirien juoksukilparadalla.

Wild and Lonely floppasi pahasti nousten julkaisuviikollaan brittien albumilistan sijalle 71. Iso erä vinyylialbumia löysi kohta tiensä Anttilan alekoreihin 4,95 markan kappalehintaan. Laulajana Mackenzie oli parhaimmillaan, mutta suuri yleisö oli kääntänyt selkänsä hänelle jo kahdeksan vuotta aikaisemmin. Synkeästi pulputtava ensimmäinen single Fever perustui Mackenzien mukaan tositapahtumiin, viitaten hänen neljätoistavuotiaana 22-vuotiaan prostitutioidun kanssa kokemaansa suhteeseen. Oheisessa klipissä on mukana myös Fever-singlen b-puolella ja 12" singlellä julkaistu Fever In The Shadows.



Fever ei mahtunut brittilistalla top 75:n joukkoon. Channel 4:n kesäkuussa 1990 taltioima live Glasgowin Georges-aukiolta osoittaa kuitenkin, että kotikentällään Mackenzie veti vielä melkoisen yleisön. Pääesiintyjänä The Associatesin jälkeen oli toki hyvin suosittu skottiryhmä Wet Wet Wet. Ennakkoon hermostuneen ja hyvin vähän treenanneen Mackenzien livepreesens muistuttaa tuskin sattumalta omalla kotikentällään joillekin tutumpaa Marianne S(ometimes) -yhtyeen laulaja Pekka Mäkistä.



Albumin avausraita ja kakkossingle Fire To Ice ei menestynyt sen paremmin, vaikka tyylillisesti biisi on lähempänä ajan uptempoista synteettistä souldiskoa Marc Almondin ja Rick Astleyn välimaastosta. Pakenevasta hiusrajastaan kärsineellä Mackienziella on levykeitaalle sopiva Elvis-peruukki ja videon ääni- ja kuvaraidan synkkakin on totuttuun tapaan täysin hukassa.



Albumin kolmas single, sen ehdottomaan parhaimmistoon kuuluva biisi Just Can't Say Goodbye on komea aikalaissoundinen tribuutti northern- ja philly soulille. Mackenzien mahtava ääni monasti myös unohdetaan, kun etsitään vertailukohteita Antony Hegartyn Hercules and Love Affairin riveissä laulamille discobiiseille.



Mendehlsonin tuotanto kuulostaa kummallisen muoviselta, vaikka esimerkiksi Calling All Around The Worldilla, mainiolla motown-henkisellä soul stomperilla on aito torvisektio. Viimeistään nyt, kun Jason Donovankin kokee rehabilitaation, täytyy Billy Mackenzien soolo-Associates ottaa vakavan uudelleenarvioinnin ja maineenpalautuksen kohteeksi.



Wild and Lonelyn b-puolelta löytyy edellisiä synkempisävyisempi nopea raita Something's Got To Give, josta seuraavaksi Glasgowissa taltioitu laulullisesti raaka, mutta ajoittain herkullisen yliampuva live-esitys.



Alkuperäisen Wild and Lonely -vinyylilevyn b-puolelta löytyvät loput neljä biisiä ovat Howard Hughesin pianon dominoimia balladeja. Mikäli kaikkien kappaleiden sovitukset olisivat niiden kaltaisia, albumia pidettäisiin yleisesti klassikkona. Tässä vielä televisiolive nimibiisistä.



Virgin elvytti Wild and Lonelyn jenkkijulkaisun takia vanhan Charisma-levymerkin, ja Mackenzie rundasi kolme viikkoa promoamassa albumia USA:n medialle. New Yorkissa The Associatesin ympärille oli vuosien varrella muodostunut jopa jonkinlaista kulttisuosiota, ja Circa oli valmis panostamaan toiseen albumiin Mackenzien täysmittaisen comebackin aikaansaamiseksi. Alan Rankinen ja Mackenzien välinen musiikillinen yhteistyökin saatiin hetkeksi uudestaan käyntiin, mutta uutta Associates-levyä ei enää saatu aikaiseksi.

torstai 14. lokakuuta 2010

Donna Summer: The Wanderer (1980)


Classic rock -lasien läpi maailmaa tuijotellessa voi poikkeuksellisen hedelmällisten pop-vuosien 1979-1982 tarjonta jäädä helposti huomaamatta. Kolmekymmentä vuotta sitten pop-musiikkiskene oli kiivaassa muutostilassa. 77-punk oli jo kuollut, hc-puoli ja jenkit vasta alkutaipaleella. Elinvoimainen heavy metal -kasvusto rönsyili undergroundissa. Discolevyjä poltettiin roviolla. Ensimmäiset varsinaiset rap-levytykset äänitettiin ja isot funkbändit irtisanoivat puhallinsektioitaan. New wave ja soft rock voivat paksusti. Entisten hippien juppiliike oli kovassa nousujohteessa.

Vuonna 1980 Donna Summer, vastikään kuolleeksi julistetun discomusiikin kirkkain tähti, oli riitautunut levy-yhtiönsä Casablancan kanssa. Summer antoi kenkää managerilleen Neil Bogartille ja haastoi tämän sekä levy-yhtiönsä oikeuteen imagonsa hyväksikäytöstä ja seksploitaatiosta. Syytetyn penkille ei suinkaan joutunut italialais-brittiläinen tuottajakaksikko Giorgio Moroder ja Pete Bellotte, joiden kanssa yhdessä vuodesta 1974 lähtien levyttänyt LaDonna Sommer (o.s. Gaines) oli luonut seksikkään imagonsa.

Uutta levydiiliä discon kuningattarelle tarjosi Asylum Recordsin perustanut ja fuusioitunutta Elektra/Asylumia johtanut viihdemoguli David Geffen, joka oli palaamassa levybisnekseen viiden vuoden tauon jälkeen. Donna Summer oli upouuden Geffen-merkin ensimmäinen hintava kiinnitys; puolentoista miljoonan dollarin ennakoilla per albumi.

Bad Girls -albumin julkaisun jälkeen Donna Summer oli joutunut hoitoon kiertueuupumuksen ja masennuksen takia. Itsemurhaa hautovan ja lääkeriippuvaisen laulajattaren sisar Susan vei Summerin papin puheille. Jätettyään reseptilääkkeet ottamatta hänen mielialansa yhtäkkiä koheni. Summer koki, että Jumala oli vastannut hänen rukouksiinsa, ja niinpä hänestä tuli uskovainen. Tämä sopi uuteen siistimpään pop- ja rock-imagoonkin, mistä Summer ilmoitti Geffenille saatuaan ensimmäisen seitsemännumeroisen ennakon taskuunsa. The Wanderer -albumin päättävä gospelraita I Believe In Jesus on alusta loppuun Summerin omaa käsialaa. Tämmöisellä tipahti Grammy-ehdokkuus Best Inspirational Performance -sarjassa.



Uskoontulo oli kaupallisesti ajatellen kauhistuttavaa, mutta Geffen panosti albumin markkinointiin tosissaan, ja sen menestykseen myös uskottiin. Musiikista vastasivat edellisiltä hiteiltä tutut luotettavat yhteistyökumppanit. Bad Girls -albumilla mukaan hiipineet rock-vaikutteet dominoivat levyä. Moroderin Looking Up voisi olla perus ylösrakentava soft rock- / discobiisi, mutta Jumalaa Donna taitaa siellä huudella.



Moroderin rytmillisesti erikoinen nimibiisi nousi USA:n singlelistan kolmanneksi. Dionin samannimisen vuoden 1961 kakkoshitin femiinistä vastinetta pidettiin new wave -soundisena. Olihan se sitäkin, mutta a-osassa nikotteleva Donna imitoi myös Elvistä. Ohessa varhainen musiikkivideo.



Tom Snyderin tv-showssa Summer lauloi biisin joulukuussa 1980.



Albumin toinen single, tuottaja Bellotten, albumin sovittaja Harold Faltermeyerin ja rumpali Keith Forseyn biisi Cold Love on suoraa soft rockia Pat Benatarin imussa. Erikoinen rumpusoundi menee todennäköisesti tällä levyllä muun Munich Machine -porukan rinnalle biisintekijäksi nostetun Forseyn piikkiin. Vaikka kappale nousi edeltäjänsä tavoin etsikkoaikaansa eläneille klubilistoille, ei singlemenestystä varsinaisilla myyntilistoilla enää herunut entiseen malliin. Biisi poiki Summerille Grammy-ehdokkuuden Best Female Rock Vocal Performance -sarjassa. Seuraavalta kappale näytti (video ei ole synkassa) tuoreeltaan Tom Snyder -showssa.



Kolmas singlelohkaisu oli Bellotten vähän edellisiä heppoisempi Who Do You Think You're Foolin'. Gaydiskoihin tehty 2000-luvun remix nousi paljon myöhemmin pieneksi hitiksi. Et minua ainakaan Donna, mielestäni parempi valinta singleksi olisi ollut...



...ehkäpä albumin hitikkäin soft rock -kappale, Moroderin Nightlife. Albumin kitaroissa muuten muiden muassa jokapaikanhöylä Steve Lukather.



Vain USA:n albumilistan kolmannelletoista sijalle asti kivunnut The Wanderer -albumi oli kaupallinen pettymys. Geffen syytti rock-radioasemia rasismista, vaikka suurempi ongelma taisi olla se, etteivät Summerin vanhat fanit pitäneet levystä. Rolling Stone -lehden kriitikot sitä vastoin rankkasivat levyn Bruce Springsteenin The Riverin jälkeen vuoden 1980 toiseksi parhaaksi albumiksi. Summerin oma sävellys ja sanoitus Running For Cover on polveilevine osineen kunnianhimoinen albumiraita.



The Wandererin aivan ajan hermolla liikkunut soundimaailma hangoitteli vastaan pitkän aikaa. Nykyään pidän The Wandereria viimeisenä merkittävänä Donna Summer -albumina. Moroderin synaleikittely Grand Illusion voisi olla peräisin miltä tahansa Moroder-Bellotte-Summerin disco-albumilta.



Kolmikon viimeinen yhdessä levyttämä discotupla-albumi I'm A Rainbow (1981) hyllytettiin viideksitoista vuodeksi, eikä ole tälläkään hetkellä kunnolla saatavana. Myöhemmiltä levyiltä löytyy liikaa viihteellistä materiaalia ja täytebiisejä, mutta kohtuuhintaan nekin ovat suositeltavia hankintoja diivan upean tulkinnan takia. Kahden vuoden takaiselta Crayons-albumilta lohkaistiin peräti kolme Billboardin dance-listan ykköseksi noussutta singleä, viimeisenä nyt lopuksi nähtävä Fame (The Game). Tulevana uudenvuoden aattona Donna Summer täyttää 62 vuotta.

maanantai 27. syyskuuta 2010

The Velvet Underground: Loaded (1970)


Levykeidas tarttuu Loadediin pelonsekaisin tuntein, onhan kyseinen albumi 1) maailman kaikkien aikojen arvostetuimman alternative-yhtyeen tuotantoa 2) jo noteerattu kaikkien aikojen parhaiden albumien listoilla 3) siihen liittyvine anekdootteineen varmaan useimmille umpituttu 4) neljästä alunperin julkaistusta Velvet Underground -albumista sekä John Calen että Maureen Tuckerin puuttuessa epäolennaisin. Levyhän on mitä mainioin.

Neljäkymmentä vuotta sitten syyskuussa julkaistu Loaded viittasi nimellään Atlantic-levymerkin pomon Ahmet Ertegunin toiveeseen, että VU tekisi yhtiölle albumin "loaded with hits". Myös yhtye itse pyrki menestymään kaupallisesti. Levy lienee helpommin lähestyttävä kuin Calen aikaiset klassikkoalbumit ja kolmas seesteisempi nimikkoälpee.

Kappaleiden sanoituksista ja sävellyksistä vastanneen Lou Reedin Rock & Roll on omaelämäkerrallinen ylistyslaulu rock 'n' rollille, yksi Reedin kaikkien aikojen tunnetuimmista ja rakastetuimmista biiseistä.



Paras kuulemani versio biisistä löytyy VU:n edellisenä vuonna San Franciscossa äänittämältä, huhtikuussa 1974 julkaistulta 1969 Velvet Underground Live -albumilta. Reed on elämänsä vedossa, ja Loaded-sessioista raskautensa takia poisjäänyt Tucker soittaa vielä rumpuja.



Edellisen VU-liven julkaisu oli levy-yhtiön reaktio Lou Reedin helmikuussa 1974 ilmestyneen Rock 'N' Roll Animal -levyn menestykseen. Reedin soololiven hard rock -sovitus Rock & Roll -biisistä toi kappaleen ensimmäistä kertaa laajemman yleisön tietoisuuteen. Taustabändin rytmiryhmä, suomalaissukuinen rumpali Pentti Glan ja basisti Prakash John, soitti myös Alice Cooperin bändissä.



Todella suuren yleisön suosikiksi Rock & Roll -kappale muuten kohosi vasta sitten, kun se oli mukana Ramonesin Rock 'n' Roll High School -elokuvan soundtrackilla vuonna 1979.

Edellistä liveversiota verevämpi, kuukausi Transformerin ilmestymisen jälkeen joulukuussa 1972 taltioitu Rock & Roll julkaistiin virallisesti ensimmäistä kertaa On Stage -livellä vuonna 1991. Reedin taustabändinä toimi The Tots -niminen yhtye.



Loadedin toisen ison klassikkobiisin Sweet Janen alkuperäiselle albumille päätynyt editoitu versio herätti närää yhtyeestä kuukausi ennen albumin julkaisua eronneessa Reedissä. Alla biisi kuullaan kokonaisena.



Tällä hetkellä Spotifysta löytyvän Loaded-albumin Sweet Jane on jostain syystä sama kuin 1969 Velvet Underground Liven hidastempoisempi versio.



Sweet Jane tuli yleisempään tietoisuuteen vuonna 1972 Mott The Hooplen All The Young Dudes -albumiraitana. Mott julkaisi coverinsa myös singlenä. Seuraavana vuonna Brownsville Station -yhtyekin teki biisistä version. Reed itse sisällytti VU-klassikkonsa Rock 'N' Roll Animal -livelle.



Herkutellaan vielä hetki kunnon livevideon parissa. Pornoelokuvista napatun näköisiä viiksekkäitä hunkseja, valkoinen funkbändi ja sekaisena pidäkkeettömästi tanssahteleva blondattu Lou Reed: Sweet Jane '74.



Reed siis erosi bändistä juuri ennen Loadedin julkaisua. Syyt olivat moninaiset: rahaa niukasti, alkuperäinen kokoonpano hajonnut ja nykyinen kokoonpano natisemassa liitoksistaan, jäsenten intressit kulkemassa eri suuntiin, ristiriitoja manageri Steve Sesnickin kanssa, joka pyrki nostamaan innokasta Doug Yulea Reedin ohi bändin keulahahmoksi...

Reed oli kadottanut äänensä Max's Kansas City -keikoilla, eikä kyennyt laulamaan kaikkien biisien vokaaleita itse. Yule lauloi levylle Who Loves The Sunin, New Agen (joka myös joutui editoinnin kohteeksi), kirjailija William Burroughsista kertovan Lonesome Cowboy Billin ja Oh! Sweet Nuthin'in. Jälkeenpäin Yule on korostanut rooliaan myös Reedin laulamien biisien vokaalisovittajana.

Levyn kannessa biisit kreditoidaan koko bändin nimiin, ja Reedin nimi on tiputettu nöyryyttävästi kolmanneksi multi-instrumentalisti Yulen ja kitaristi Sterling Morrisonin jälkeen. Tucker on kreditoitu levylle rumpaliksi. Oikeasti rumpuja soittavat albumilla Yule, hänen veljensä Bill Yule ja Adrian Barber.

Albumin aloittava Who Loves The Sun on pop-klassikko ja ultimaattisen ironinen statement. Huhtikuussa 1971 singlenä julkaistun biisin Record Mirror -lehden arviossa kehuttiin asiantuntevasti Nicon lauluääntä.



Lou Reed palasi esiintymislavalle seuraavan kerran 1972 huhtikuussa. Doug Yulen johtama Velvet Underground jatkoi vuoteen 1973 asti kutistuen lopulta miehen sooloprojektiksi. Helmikuussa 1973 julkaistun, VU-diskografioista yleensä poisjätetyn Squeezen kannen suunnitteli Loadedin tyyliin Stanislaw Zagorski. Loadedin kantta piirtäessään oli puolalainen taiteilija käsittänyt undergroundin kirjaimellisesti maanalaisen sisäänkäynniksi.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

The Smashing Pumpkins: MACHINA II / the friends & enemies of modern music (2000)


Smashing Pumpkins tuntuu kadonneen marginaaliin. Classic rockin ystäville yhtye on liian moderni ja uutta musiikkia aktiivisesti seuraaville homeinen reliikki. Kelkasta pudonneet x-sukupolven nostalgikot pysyvät uskollisesti bändin vanhojen klassikkohittien parissa ja Billy Corganin sooloprojektin uusiotuotanto jää harvojen herkuksi.

Itse tutustuin Pumpkinsiin lähemmin vasta New Ordermaisesti popahtavan Adoren myötä, ja bändin nopea katoaminen kartalta jätti nälkäiseksi. Koska yhtyeen vanhempaan tuotantoon ei liity omakohtaista nostalgiaa, uppoaa jäähyväisvuoden 2000 materiaali jokseenkin täysillä, ja etanavauhtia julkaistava Teargarden by Kaleidyscope kuulostaa sekin tähän mennessä ihan mainiolta.

Karkauspäivänä 2000 ilmestyneen MACHINAn jälkeen Smashing Pumpkinsin tarina oli joutsenlaulua vaille valmis. Kieltäydyttyään julkaisemasta Corganin alun perin suunnittelemaa tuplateemalevyä Virgin-yhtiö torppasi myös jatko-osan julkaisemisen. Tästä suivaantunut Corgan yllätti kaikki syyskuun alussa julkaisemalla MACHINA II / the friends & enemies of modern music -albumin itse omalla Constantinople Records -merkillään.

MACHINA II:n kahdenkymmenenviiden kappaleen (!) painos sisälsi tuplavinyylille prässätyn varsinaisen albumin lisäksi kolme kymmenentuumaista EP-levyä. Levyt jaettiin yhtyeen jäsenille ja yhteistyökumppaneille. Maailmanlaajuinen levitys tapahtui ilmaisen nettilatauksen avulla. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun kokonaista albumia jaettiin virallisesti interwebissä? Materiaali mahtui mukavasti kahdelle CD-R -levylle.

MACHINA II:n EP-levyillä on yksitoista b-puolimateriaaliksi kaavailtua kappaletta, joilla on yhteensä pituutta reilut 41 minuuttia. MACHINAn Heavy Metal Machinesta on mukana hälyinen industrialmiksaus. Stand Inside Your Love -singlen b-puolesta Speed Kills löytyy hyvä versio. Try, Try, Try -singlen vaihtoehtoinen versio julkaistiin seuraavana vuonna Untitled-singlen b-puolella. EP:illä on myös kolmesta MACHINA II:n biisistä erilaiset (kehnommat) variaatiot ja James Brown -cover Soul Power.



Varsinaisella albumilla on neljätoista biisiä ja se kestää vajaat 49 minuuttia. MACHINAa kompaktimpi paketti oli ilmestyessään ladattavaksi iloinen yllätys jo aikaisemmin hajoamisestaan ilmoittaneelta yhtyeeltä. Viimeistelemättömästä ja silottelemattomasta tuotannostaan johtuen se vaikutti jopa edeltäjäänsä paremmalta. Albumi käynnistyy erittäin lupaavasti. MACHINA-tarinan päähenkilön tilitys Glass Theme muistuttaa suoraviivaisella punk-kaahauksellaan siitä nuoresta ja ketterästä Pumpkinsista, mikä kuulijansa 1990-luvun alussa ensi-ihastutti.



Rumpali Jimmy Chamberlinin näytöstyyliin mestaroima Cash Car Star jatkaa esimerkillisen reipashenkisesti.



Cash Car Starin studiolive Jay Lenon The Tonight Showssa oli Pumpkinsien viimeinen televisioesiintyminen ennen vuoden 2007 inkarnaatiota. Leno sai talkshow-isännän ominaisuudessa itselleen oman kappaleen MACHINA II -vinyyliä. Missäköhän arvokas levy luuraa nykyään?



MACHINA II:n aloittava loistelias voimakolmikko täydentyy raa'alla ja raskaalla Dross-kappaleella.



Myös Rotten Apples -kokoelmalta löytyvä My Bloody Valentine -henkinen Real Love on yksi Pumpkinsin parhaista melodisista shoegazing-biiseistä.



Kitaristi James Ihan Go on levollinen dream pop -biisi, jonka tekijä itse laulaa.



Alunperin Adore-albumille sävelletystä Let Me Give The World To Yousta kaavailtiin singlelohkaisua. Suunnitelmasta luovuttiin Virginin hylättyä MACHINA II:n julkaisun. Biisi on sisältynyt Pumpkinsin uuden kokoonpanon liveohjelmistoon.



Innosense (huomatkaa kirjoitusasu) on intiimi akustinen välipala.



Hyvällä maulla rakennetussa äänivallissa leijuva Home jatkaa Pumpkinsin parhaimpien biisien perinteitä.



Blue Skies Bring Tears (Version Electrique) on vaihteeksi hieman kulkevampi biisi, Chamberlinin komppi kunkkuna.



Täpösti industrialsäröllä soiva White Spyder kuulostaa siltä, miltä MACHINAn pömpöösin Heavy Metal Machinen olisi todennäköisesti pitänyt kuulostaa. Soitin biisin Zeitgeistin imussa Dynamossa vuonna 2007, ja se herätti yleisössä samankaltaisia reaktioita kuin Psychocandyn kappaleiden soittaminen edelleen saa aikaan. Ehdottoman kova biisi.



MACHINA II:n loppupuolella Pumpkins seestyy jälleen: In My Body.



If There Is A God (Full Band) kuulostaa lopetusbiisiltä.



Jatkoa seuraa kuitenkin vielä kahden raidan verran. Hyvin epä-pumpkinsmaiselta kuulostava La Deux Machina (Synth) on lyhyt synavälisoitto.



Albumin päättävä (Here's To The) Atom Bomb (New Wave Version) muistuttaa hieman yhtyeen 1979-hittiä.



Maaliskuista MACHINA-tekstiä kirjoittaessani minulla oli pienenpieni aavistus siitä, että MACHINA II julkaistaisiin 10-vuotisjuhlan kunniaksi kaupallisena (ja tietenkin hävyttömän kalliina) vinyyliuusintajulkaisuna. Veikkaukseni ei tällä kertaa osunut oikeaan. Ensi lauantaina onkin jaossa kaikkien aikojen lottopotti, yli 7 miljoonaa euroa.

tiistai 14. syyskuuta 2010

MC Tunes: The North At Its Heights (1990)

Manchesterilaisen rapperin Nicholas Lockettin alias MC Tunesin The Only Rhyme That Bites on yksi madchester-skenen ehdottomista klassikkobiiseistä. Miehen The North At Its Heights -albumi kuulostaa edelleenkin freesiltä, ja löytyy myös Spotifysta.

Vahvalla paikallisaksentilla räbäyttävä Tunes dominoi nimiinsä kreditoitua albumia, mutta poikkeuksellisen hienon levystä tekevät 808 State -yhtyeen biisit ja tuotanto. Rolandin legendaarisesta TR-808 -rumpukonemallista nimensä ottanut 808 State aloitti vuonna 1987 Hit Squad Manchester -nimisenä hip hop -ryhmänä, mutta siirtyi pian acid housen ja myöhemmin technon pariin.

Bändin ensimmäisen ison Pacific State -hitin jälkeen yhtyeen perustajajäsen Gerald Simpson lähti luomaan soolouraa A Guy Called Gerald -nimellä. Graham Masseyn johtama 808 State -kokoonpano julkaisi yhtyeen toisen albumin Ninety Trevor Hornin legendaarisella ZTT-merkillä. MC Tunes oli mukana 90:n kannen kiitoslistassa. Seuraavan vuoden 808 State viettikin tiiviissä yhteistyössä rapperin kanssa.

Prahan kaupungin filharmonisen orkesterin The Big Country -teosta sämpläävä The Only Rhyme That Bytes -single julkaistiin nimellä 808 State Vs MC Tunes. Se nousi Pacific State -sinkun tavoin brittilistan kymmenenneksi.



Hyvä menestys latasi suuria odotuksia jatkohitille, aikanaan tyypillisempää ja ensisingleä kaupallisempaa madchester-soundia edustaneelle biisille Tunes Splits The Atom. Liverumpuja tällä ja kahdella muulla albumiraidalla soittaa Yargo-rumpali Phil Kirby.



Nykyvinkkelistä Tunesin ja 808 Staten playback Top Of The Pops -ohjelmassa näyttää aika nololta. Single ylsi brittilistan kahdeksanneksitoista.



Seuraava paljon parempi videotallenne Word -televisio-ohjelmasta ei salli upotusta, mutta se kannattaa ehdottomasti tsekata Youtuben puolelta. Tunes pääsee biisinsä jälkeen turisemaan sohvalle esikuvansa L.L. Cool J:n viereen.

Tunes Splits The Atom

Albumi The North At Its Heights ja sen kolmas singlelohkaisu Primary Rhyming julkaistiinkin sitten pelkästään MC Tunesin nimellä. Primary Rhymingin julkaiseminen MC Tunes -singlenä oli omituinen veto, sillä biisin vokaaleista vastaavat puoliksi naispuolinen mc The Microphoness ja lapsirapperi Dewiz. "Huijaus" ylti vain brittilistan 67. sijalle.

Tunes oli Everlastin ja 3rd Bassin ohella ensimmäisiä cheese-vapaita valkoisia rappereita ja varmasti yksi ensimmäisistä levyllä reilusti brittiaksenttia käyttäneistä. 808 Staten tunnelmalliset taustat inspiroivat albuminostajia sinänsä kunnioitettavalle 26. sijalle. Suurin osa levyn hankkineista lienee ollut kotoisin Manchesterista, sen verran kotiseutuhengen läpitunkemia albumin lyriikat ovat. Itse löysin levyn kuinka ollakaan, talvella 1990/1991 vitosella Anttilasta. Albumi teki silloiseen musiikkimakuuni suuren vaikutuksen.



The North At Its Height -albumin jälkeen 808 State siirtyi omimman ilmaisunsa pariin ja julkaisi seuraavana vuonna isoimman menestyslevynsä ex:el. Yhtye saatiin tännekin ensimmäisiin Typpihappo-bileisiin Ruisrock 1991:n etkoille. Meininki oli hurjaa, vaikka en siitä paljon muistakaan.

Tunes jatkoi soolouraansa kaupallisessa laskusuhdanteessa. Yhteistyö A Guy Called Geraldin kanssa tuotti oivan jungle-singlen Digital Bad Boy vuonna 1992.



Tunesin 808 Staten Thermo Kings -albumille vuonna 1996 fiittaamasta Pump-biisistä kaavailtiin singleä, mutta se jäi lohkaisematta. Tunes keräsi keikkasuosiota brittipoppia ja rappia yhdistäneen "rapcore"-bändi The Dust Junkysin vokalistina. Vuonna 1997 yhtyeen esikoissingle What Time Is It nousi brittilistan sijalle 39.

Helmikuussa 1999 The Only Rhyme That Bites 99" lohkaistiin singleksi 808 Staten kokoelmalevyltä 808:88:98. Uusintajulkaisu käväisi brittilistan sijalla 53.



Tammikuussa neljäkymmentä vuotta täyttänyt Tunes asuu edelleen Manchesterissa. Vuonna 2007 hän esitti itseään independent-"dokumentissa" Diary of a Bad Lad.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Joan Jett: Joan Jett (1980)

Uuden The Runaways-elokuvan myötä on myös yhtyeen laulajakitaristi Joan Jett taas ajankohtainen. Meillä kuukauden päästä dvd:nä julkaistava leffa keskittyy lähinnä Twilight-tähtösten esittämien vokalisti Cherie Currien ja Jettin keskinäisiin suhteisiin ja päättyy Currien lähtöön.

Nelinaisinen Runaways-kokoonpano julkaisi vielä kaksi albumia, joilla Jett huolehti liidivokaaleista. Homma ei enää kuitenkaan saanut tuulta alleen, ja keväällä 1979 Jett ryhtyi soolouralle.

Soolomateriaalin nauhoitukset aloitettiin maaliskuussa 1979 Lontoossa. Sex Pistols -kitaristi Steve Jones oli jo vuotta aikaisemmin tehnyt Black Leather -biisin Runawaysin viimeiselle albumille. Jett, Jones ja Pistols-rumpali Paul Cook äänittivät Chappell Studiolla kolme biisiä, joista julkaistiin myöhemmin samana vuonna Hollannissa ja Skandinaviassa Vertigo-merkillä single You Don't Own Me /// I Love Rock'N Roll. Singlen b-puoli oli The Arrows -yhtyeen alkuperäiselle glamrock-pikkuhitille uskollinen raakaversio Jettin soolouran suurimmasta hitistä. Se ei päässyt esikoisalbumille, mutta studiosession kolmas kappale Don't Abuse Me sai armon.

You Don't Own Me oli 17-vuotiaan Lesley Goren esittämänä USA:n listakakkonen vuodelta 1964. Jettin versio ei radikaalisti poikkea alkuperäisestä nuoren naisen itsenäisyysjulistuksesta. Punk-henkeen sopivasti tekstitetty balladi olisi menestyäkseen kaivannut klassista tyttöpoppia modernimpaa sovitusta.



Jettin omaelämäkerrallinen Don't Abuse Me kuulostaa soitannollisesti Sex Pistols-biisiltä, mihin pitkän linjan brittimuusikko Jeff Bannisterin soittama piano lisää klassista rock 'n' roll -henkeä.



Mitäköhän ex-Pistolsien ja Jettin uralla olisi tapahtunut, mikäli yhteistyö olisi jatkunut? Jones ja Cook jatkoivat tästä eteenpäin levyttämistä The Professionals-nimikkeen alla ja Jett palasi Los Angelesiin tuottamaan The Germs- punkyhtyeen ainokaisen albumin GI.

Germs-session jälkeen Jett näytteli itseään Runaways-yhtyeen tarinaan perustuneessa We're All Crazy Now -elokuvassa, joka on tietääkseni jäänyt julkaisematta. Kuvauksien aikana Jett tutustui pitkän linjan pop-tuottaja Kenny Lagunaan ja jo 1960-luvulla Tommy Jamesille hittejä tehtailleeseen biisintekijä Ritchie Cordelliin. Kolmikon ensimmäinen yhteinen biisi You Don't Know What You've Got levytettiin Fidelity-studiolla elokuussa 1979. Biisi on aiempia tanakampisoundinen, vaikka videon äänentaso onkin valitettavan kälyinen. Laguna soittaa pianoa ja laulaa taustoja.



Seuraava Jett-albumille asti materiaalia poikinut studiosessio pidettiin joulukuussa 1979 The Who:n Ramport-studiolla Lontoossa. Jett-Laguna -yhteistyön hedelmä Jezebell on jälleen astetta parempi esitys, mitä varsinkin sessioissa soittaneen John Earlen saksofoni piristää. Kaksitoistakielistä akustista soittaa ex- Ducks Deluxe-kitaristi Sean Tyla.



Jälkeenpäin Joan Jettin soolouraa tarkastellessa huomaa, että se on perustunut liiaksi coverbiisien varaan. Puolustukseksi voi mainita, että glamrock ei ollut USA:ssa aikanaan erityisen suosittua, eikä seuraavia Gary Glitter -biisejä oltu kolmekymmentä vuotta sitten vielä puhkisoitettu muuallakaan. Pahamaineisessa English Discossa soinut musiikki on säilynyt Jettille rakkaimpana. Do You Wanna Touch Men glitterkompista tuli myös Jettin musiikin ominaispiirre. Biisi julkaistiin singlenä Jett-kuumeen poltellessa kuumimmillaan vuonna 1982, ja siinä yhteydessä myös promovideo.



Seuraavasta homostelevasta Doin' Alright With The Boys -biisistä olen aina pitänyt äskeistä enemmän. Glitter-biisien taustalauluja hoilaamassa oli paljon poikia, ja Cordellkin ehti kiireiltään projektin pariin.

'

Sessioita jatkettiin Lagunalle ja Cordellille tutummalla lainatavaralla. Ihan ensimmäisessä blogikirjoituksessani käsitelty Isley Brothers levytti Shoutin ensimmäistä kertaa jo 1950-luvulla. Seuraava The Blackheartsin kanssa Saksassa soitettu live on jälleen vuodelta 1982.



Ramport-studiolla pidetyt joulubileet huipentuivat tähän standardiin. Sam The Sham & The Pharaohs -coverin albumiversiolla soittivat Blondie-yhtyeen kitaristi Frank Infante ja rumpali Clem Burke. Blackheartsin Saksa-live ei soitannollisesti poikkea studioversiosta.



Studiotyöskentely Ramportissa jatkui tammikuun 1980 puolelle. Frank Infante soitti kitaraa myös tällä vähemmän kalutulla kantrilaulajatar Bobby Gentryn biisillä.



Under The Boardwalk -biisistään tunnetun lauluntekijä Artie Resnickin Too Bad On Your Birthday on sovitettu muistuttamaan Jettin esikuvan Suzi Quatron albumibiisejä.



Laguna ja Cordell saivat vielä tammikuussa aikaiseksi yhden kappaleen, viehättävän vanhanaikaisen ja melodisen tyttöpopbiisin Let Me Go.



Maaliskuussa 1980 äänitettiin Ramportissa alkuperäisen debyyttialbumin viimeinen kappale, Laguna-Cordell-Jett-Marty Kupersmith -nelikolle kreditoitu Bad Reputation. Euroopassa levy julkaistiin virallisesti, mutta peräti 23 levy-yhtiötä kieltäytyi julkaisemasta Jettin albumia jenkeissä, ja nainen päätyi myymään Lagunan omakustannetta The Blackhearts -yhtyeensä keikoilla.

Tammikuussa 1981 Boardwalk-merkillä julkaistu jenkkiversio Bad Reputation on nimeään ja biisijärjestystään lukuunottamatta identtinen Joan Jett -debyytin kanssa. Nimibiisistä tuli Jettin ensimmäinen pikkuhitti. Laguna näyttelee videolla Warner Brothers -pomoa.