torstai 24. kesäkuuta 2010

Chicago: Chicago (1970)


Paikallisen liikennelaitoksen Chicago Transit Authority nimellä uransa aloittanut yhtye lienee Beach Boysin jälkeen kaikkien aikojen toiseksi suosituin amerikkalainen bändi. Valtavan levymyyntinsä ja suosionsa huomioon ottaen Chicago on yksi kaikkien aikojen aliarvostetuimmista yhtyeistä. Bändin kokeilevampi fuusio-, proge- ja hardrock-tuotanto tunnetaan komeaa logoa ja soft rock -standardeja If You Leave Me Now sekä Hard To Say I'm Sorry paljon huonommin.

Koska yhtyeen tavaksi tuli myöhemmin nimetä albuminsa sen roomalaisen järjestysnumeron mukaan, on bändin toista levyä kutsuttu epävirallisesti myös nimellä Chicago II. Chicagon varsinainen läpimurtolevy nousi USA:n albumilistan neljänneksi ja brittilistan kuudenneksi. Tupla-albumilta lohkottiin USA:n listalle kolme top ten -singleä.

Kosketinsoittaja Robert Lammin säveltämä 25 Or 6 To 4 on hiteistä kovin. Pankaa merkille Terry Kathin legendaarinen kitarakuvio ynnä wah wah -soolo, kolmen puhaltajan - James Pankowin, Lee Loughnanen sekä Walter Parazaiderin - kuumat vasket, basisti Peter Ceteran huuruinen laulu ja Danny Seraphinen imevä rumpukomppi. Kolmen minuutin single-edit happorockista nousi myös brittilistan top kymppiin.



Kappaleesta Meanwhile Back At The Ranch -tv-spesiaalia varten vuonna 1974 kuvattu musiikkivideo näyttää Chicagon jäseniä sekä vaimoja ja naisystäviä ulkoilmaharrastustensa parissa.



Chicago-levyllä on kolme pitempää biisikokonaisuutta, joista pasunisti James Pankowin säveltämä kolmetoistaminuuttinen Ballet For A Girl In Buchannon sisältää albumin kaksi muuta top ten hittiä Make Me Smile ja Colour My World.

Alla Ballet... livenä 1970 Massachusettsin Tanglewoodissa. Ensimmäisessä osassa nähdään ja kuullaan Terry Kathin laulama Make Me Smile, Robert Lammin laulama So Much To Say, So Much To Give sekä instrumentaalit Anxiety's Moment ja West Virginia Fantasies.



Liven toisessa osassa Terry Kathin laulamat Colour My World ja Now More Than Ever sekä näiden väliin sijoittuva instrumentaali To Be Free:



Chicagon alkuvuosien johtohahmo Terry Kath oli perimätiedon mukaan Jimi Hendrixin mielestä maailman paras kitaristi, ja vaikutteet kulkivat myös hänen suuntaansa. Miesten samankaltainen peruna suussa mylvivä laulutyyli ja äänenväri kuuluu albumin jatsahtavalla avausraidalla Movin' In.



Chicagon säveltäjät tarjoilivat laulujaan auliisti muiden jäsenten vokalisoitaviksi. Kathin polveilevan albumin kakkosraidan The Road laulaa puolestaan soft rock -mies Peter Cetera.



Kakkosalbuminsa jälkeen Chicago ehti tehdä vielä seitsemän mainiota studiolevyä ennen kitaristi Kathin tapaturmaista kuolemaa tammikuussa 1978. Siirtyminen kohti popimpaa ja softimpaa tyyliä alkoi toki jo aikaisemmin.

Lammin ja puhaltajakolmikon vetämä Chicago-kokoonpano keikkailee edelleenkin. Kaksi vuotta sitten ilmestyneen Stone Of Sisyphus -albumin julkaisun lähes viidentoista vuoden viivästymiselle vetävät vertoja vain Smile ja Chinese Democracy.

Lauluharmonioineen beatlemaisen Wake Up Sunshinen säveltäjä Robert Lamm laulaa itse. Huomioikaa biisin ja tämän päivityksen vekkuli lopetus.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Duran Duran: Pop Trash (2000)


Yökerhorockin esi-isä Roxy Music käväisi Suomessa viime viikolla. Tällä viikolla Levykeitaassa esittäytyvät seuraavan sukupolven oppipojat Duran Duran dekadenteimmillaan.

Kymmenen vuotta sitten ilmestyneen Pop Trash -albumin kantta koristaa viihdetaiteilija Liberacen tekohelyillä päällystetyn limusiinin nokka. Raukean romanttista länsirannikon soft rockia ja koksunokkaista silikoni-electronicaa yhdistelevä, itseironisesti nimetty ja osuvasti Walt Disney Companyn omistamalla Hollywood Records -merkillä julkaistu Pop Trash on Duran Duranin pitkäsoitoista aliarvostetuin.

Vuosituhannen lopun viisi viimeistä vuotta olivat Duran Duranille kovia aikoja. Alunperin bändin esikuville kunnianosoitukseksi tarkoitetun coveralbumin julkaisu viivästyi, ja valmis Thank You (1995) osoittautui yhtyeen uran suurimmaksi pettymykseksi. Levy-yhtiö EMI ei enää halunnut panostaa yhtyeen uuden materiaalin markkinointiin ja jätti Medazzalandin (1997) julkaisematta Euroopassa. Lisäksi yhtyeen muinaista poikabändin mainetta ylläpitänyt komein hunksi, basisti John Taylor erosi yhtyeestä kesken Medazzalandin levytysten kutistaen bändin laulaja Simon Le Bonin, kosketinsoittaja Nick Rhodesin ja kitaristi Warren Cuccurullon trioksi.

Kaksikymmenvuotisen Duran Duran -uransa varrella hieman elähtäneet playboyt Le Bon ja Rhodes sekä vuosikymmenen ajan mukana seurannut uskollinen sotaratsu Cuccurullo saavuttivat Electric Barbarella -singlellä pikkuhitin USA:ssa 1998 ja Britanniassa vuotta myöhemmin. Koko uran jatkunut yhteistyö EMI:n kanssa oli kuitenkin päättynyt. Levymogulit antoivat triolle oikeudet Medazzalandiin, mutta albumin myöhäsyntyisen julkaisun sijaan yhtye päätti ryhtyä valmistelemaan uutta pitkäsoittoa, Pop Trashia.

Le Bonin valkoisen paperin kammo - mies ei pystynyt kirjoittamaan uutta materiaalia - jätti laulunkirjoittamisen Rhodesin ja Cuccurullon niskoille. Laulunkirjoittajaduolla oli vuosina 1995-2001 Duran Duranin ohessa TV Mania -yhtye, jolle alunperin tarkoitetut biisit edustavat Pop Trashin kokeellisempaa materiaalia. TV Mania on myös kreditoitu albumin tuottajaksi. Paikoitellen levyllä sorrutaan ajankohdalle ilmeisen tyypilliseen ylikompressointiin.

Mars Meets Venus lienee yksi TV Mania -biiseistä. Leikkaa ja liimaa -menetelmällä deitti-ilmoituksista koottua lyriikkaa, monotonista laulumelodiaa ja raskasta yhdeksänkymmenlukulaista synth rock -jytää piristää vaikka päälleliimatunkin oloinen Duran Duran -kertosäe.



Levykeitaassa ei näköjään päästä Elviksestä eroon kirveelläkään. Hallucinating Elvis livenä Italiassa:



Kolmas TV Mania -kappale voisi olla albumin luontevimmin groovaava raita Lava Lamp. Livetaltiointi on New Yorkin Jones Beachilta.



Kitaristi Cuccurullon panos näyttäytyy vahvana koko levyllä, mutta etenkin albumin päättävässä, raska(ssouituis)inta Duran Durania edustavassa biisissä Last Day On Earth. Kappale julkaistiin singlenä Japanissa.



Edelleen raskas, mutta edellistä paljon vetävämmän laulumelodian omaava kappale on promosinglenä Italiassa julkaistu Playing With Uranium.



Pop Trashin sumean ytimen muodostavat Ordinary World -hitin kaavaa toistavat, uneliaat ja rappioromanttiset soft rock -balladit, joista tunnetuin on avaussingle Someone Else Not Me. Biisistä tehty, psykedeelisistä Beatles-videoista muistuttava promoklippi on ensimmäinen kokonaan Flash-tekniikalla työstetty musiikkivideo kautta aikain.



Someone Else Not Me ei pyörinyt radio- ja tv-kanavilla paria viikkoa kauempaa, ei yltänyt Britanniassa top 50:een, eikä saanut USA:ssa lainkaan listasijoitusta. Sääli, sillä kyseessä oli hyvä biisi hukattavaksi. Le Bon äänitti kappaleesta myös espanjan- ja ranskankieliset versiot, ja biisi oli sentään hitti Latviassa.

DJ Huukia lainatakseni; pelekkää pommia on myös koukkuilevarytminen balladi Starting To Remember. PAM PAM!



Le Bon väittää Storytellers-ohjelmassa, että Rhodes ja Cuccurullo sävelsivät kappaleen Pop Trash Movie alunperin Blondie-yhtyeelle. Totta tai tarua; nimibiisistä tuli yksi albumin hienoimmista hetkistä.



Lady Xanax leijailee kevyesti raskaasti puuteroituun chorukseensa. Modernia psykedeliaa.



Albumin viidestä ässäballadista viimeinen on The Sun Doesn't Shine Forever. Majesteetillinen melodia. Tänään on vuoden pisin päivä, eli oikeasti juhannuksen pitäisi olla tänään. Tämä surumielinen biisi sopii hyvin myös juhannuksen jälkeisiin pimeneviin iltoihin.



Menestyksekkäistä promokiertueista huolimatta Pop Trash -albumi oli myynnillisesti yhtä kuin kuollut. Sopimus Hollywood Recordsin kanssa nuukahti saman tien. Simon Le Bon aneli John Tayloria palaamaan, ja heti seuraavana vuonna kaikki Taylorin "veljekset" sisältävä klassinen Duran Duran -kokoonpano alkoi työstää materiaalia bändin comeback-levyä Astronaut varten.

Jenni Vartiainen lämppää Ruisrock-perjantaina Ozzy Osbournea. Tämäkin kappale varmaan kuullaan.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Dread Zeppelin: Un-Led-ED (1990)


Kolmetoista vuotta Elvis Presleyn, kymmenen vuotta John Bonhamin ja yhdeksän vuotta Bob Marleyn kuoleman jälkeen julkaistu Dread Zeppelinin esikoisalbumi ei tehnyt suomalaiskuulijaan tuoreeltaan suurta vaikutusta. Täkäläisestä vinkkelistä Elviksen kalmon oli juuri raiskannut kansainvälistä uraa valmisteleva Sleepy Sleepers pohjamutia ruopanneella Sleepy Sleepers Sings Elvis -albumillaan (1989).

Tribuutti- ja coverbändien runsas sikiäminen on 1980- ja 90-lukujen vaihteessa valloilleen ryöpsähtänyt vitsaus, ja toisaalta peilikuva classic rock -kaanonin luutumiselle. Elvis-impersonaattoreita taas on ollut jo oikean Elviksen eläessä, ennen legendaarisinta Orioniakin. Dread Zeppelin oli ja on edelleen omalla tavallaan näiden ilmiöiden oivaltava hybridi.

Bändistä pitääkseen on omattava eklektinen musiikkimaku. Jos ei voi sietää Elvistä, Led Zeppeliniä tai reggaeta, ei todennäköisesti voi sietää Dread Zeppeliniäkään. Mikäli diggailee jotain näistä fanaattisesti, on Dread Zeppelinistä todella pitääkseen osattava nauraa myös itselleen. Ja vaikka huonosta tai vähintäänkin omituisesta musiikkimausta ja/tai huumorintajustakaan ei liene haittaa, Dread Zeppelinistä välittyy myös poikkeuksellista tyylitajua sekä lämpöä ja kunnioitusta käsittelemiään artisteja ja biisejä kohtaan.

Yhtyeen perustivat vuonna 1989 vähän aikaisemmin hajonneen The Prime Movers -bändin basisti Put-Mon (Gary Putman), rumpali Cheese (Curt Lichter) ja kitaristi Jah Paul Jo (Joseph "Severs" Ramsey). Jah Paul Jon kuningasidea oli ryhtyä soittamaan Led Zeppelin -yhtyeen biisejä reggaeversioina. Dread Zeppelinin alkuperäiskokoonpanon täydensivät vielä kitaristi Carl Jah (Carl Haasis) ja laulaja, Elvis-hahmo Tortelvis (Greg Tortell). Mukana hengaili Prime Moversien levynkansia suunnitellut Ed Zeppelin (Bryant Fernandez).

Ensimmäisissä levytyssessioissaan Eurythmicsin Dave Stewartin omistamalla The Chapel -studiolla bändi äänitti kaksi singleä, Immigrant Song ja Whole Lotta Love, jotka molemmat julkaistiin yhtyeen omalla Birdcage-merkillä.



Seiskatuumaisten mentyä erinomaisesti kaupaksi Birdcage alkoi välittömästi suunnitella pitkäsoittoa Un-Led-ED. Alkuperäinen suunnitelma oli julkaista Led Zeppelin -älpeiden yksi-yhteen versiot niiden alkuperäisessä järjestyksessä, mutta kunnianhimoisesta ideasta luovuttiin, jotta mukaan saatiin heti Whole Lotta Loven kaltaiset keikkasuosikit. Kun bändi allekirjoitti levytyssopimuksen I.R.S. -yhtiön kanssa, albumi oli jo yhtä biisiä vaille valmis. Lopulliselle albumille päätyivät Led Zeppelinin esikoiselta lopulta vain biisit Your Time Is Gonna Come, Black Mountain Side ja Willie Dixon -cover I Can't Quit You Baby, josta alla livenauhaa vuodelta 1989.



Albumin täydensi Club 56 -studiolla äänitetty Black Dog. Biisillä soitti jo uusi rumpali, luonnollisesti Fresh Cheese (Paul Maselli). Ja jotta tarina kävisi vain hivenen älyttömämmäksi, väitetään, että originaali hengailija-perkussionisti Ed Zeppelin korvattiin juuri ennen albumin julkaisua hänen identtisellä kaksoisveljellään Bruce Fernandezilla. Black Dog -biisin extrajuju on biisiin ujutettu Hound Dog -pätkä.



Un-Led-ED löi median ja kriitikot ällikällä, ja levy sai julkisuudessa erittäin positiivisen vastaanoton. MTV antoi yhtyeelle runsaasti promootiota. Alla pressinauhaa, missä itse Robert Plant kehuu bändiä kovasti. Tortelvis antaa ymmärtää olevansa Elviksen poika ja Ed Zeppelin kertoo, miten päätyi tuommoiseksi.

Presleyn perikunta ei katsonut meininkiä hyvällä, ja sen vaatimuksesta alkuperäisessä levynkannessa olleet Tortelviksen kuvat poistettiin - vokalistin kuva peitettiin etukannessa mustalla ja takakannessa valkoisella värillä. Albumin myöhemmissä painoksissa laulajan Elvis-torttu korvattiin etukannessa rastakampauksella.



Pressinauhan toinen osa sisältää muun muassa alkuperäisen Heartbreaker (At The End Of Lonely Street) -singlen promovideon, minkä I.R.S. -materiaalin tekijänoikeuksia nykyään hallinnoiva EMI on poistanut youtuben suomalaisten katsojien nähtäviltä. Tässä biisissä Elviksen ja Zeppelinin synteesi kiteytyy kenties puhtaimmillaan.



Alla Un-Led-EDin neljäs ja viimeinen single Your Time Is Gonna Come sekä promovideona että Saksassa nauhoitettuna liveversiona.





Un-Led-ED nousi USA:n listalla sijalle 116. Vaatimaton sijoitus, mutta kannattaa muistaa, että tämä tapahtui aikana, jolloin albumeita myytiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin tai kuluttajalle kalliiksi käyneeseen cd-formaattiin siirtymisen jälkeen. Oheisessa videoklipissä Tortelvis ja Put-Mon vierailevat Joan Riversin talkshowssa promotoimassa albumiaan. Tässä haastattelussa Tortelvis kiistää olevansa Elviksen poika ja kertoo tarinasta hieman poikkeavan version.



Julkisuusrumba ja kiireinen kiertueaikataulu paisuttivat yhtyeeseen kohdistuneet paineet nopeasti valtaviksi. Syksyllä 1990 kiertuetauolla kolmessa viikossa äänitetty, seuraavan vuoden puolella julkaistu kakkosalbumi 5,000,000* (Tortelvis Fans Can't Be Wrong) ei saanut läheskään yhtä hyviä arvosteluja kuin ensimmäinen levy. Sekavien vaiheiden jälkeen Ed Zeppelin, Fresh Cheese ja Tortelvis jättivät yhtyeen ennen sen kolmatta, täydelliseksi flopiksi muodostunutta albumia. Vuonna 1993 Tortelvis suostuteltiin takaisin bändiin, ja Dread Zeppelin jatkaa edelleenkin olemassaoloaan matalammalla profiililla. Nykyisessä kokoonpanossa on Tortelviksen lisäksi alkuperäisjäsenistä mukana mukana vain taiteilijanimeä Butt-Boy nykyään käyttävä Putman.

Edellä tuli toivottavasti vastattua kysymykseen, miten dj voi siirtyä sujuvasti Elviksestä Easy Star All-Starsin Dub Side Of The Mooniin tai Led Zeppelinistä Lee Perryyn. Nimimerkillä "kokeiltu on" - älkää kuitenkaan suorittako eksperimentaatiota kuin tarkoin valvotuissa olosuhteissa.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Roxy Music: Flesh + Blood (1980)

Viikon kuluttua Kaisafestissä esiintyvän Roxy Musicin toiseksi viimeisen studioalbumin ilmestymisestä on kulunut tasan kolme kertaa kymmenen vuotta. Yhtye teki comebackin jo vuonna 2001, mutta uutta levyä ei ole kuulunut välillä julkisuuteen heruneista lupauksista huolimatta. Paineet uutta materiaalia kohtaan ovat varmasti kovat, sillä bändi ei ole koskaan julkaissut kehnoa levyä tai varsinaista floppia.

Järjestäjä on mainostanut Roxy Musicin keikkaa rehvakkaasti alkuperäiskokoonpanon esiintymisenä. Tämä on lievää liioittelua, sillä kosketinsoittaja Brian Eno ei ole mukana. Myös yhtyeen basistin paikka on ollut tuulinen alusta pitäen, sillä bändin perustajajäsen Graham Simpson sai kenkää heti esikoisalbumin jälkeen. Alkuperäinen rumpali Paul Thompson on kuitenkin mukana ydinkolmikko Bryan Ferryn, Andy Mackayn ja Phil Manzaneran lisäksi.

Flesh + Bloodin aikaan Thompson oli lähtenyt bändistä pysyväksi muuttuneelle tauolle murrettuaan peukalonsa moottoripyöräonnettomuudessa. Hänen seuraajakseen vakiintunut Andy Newmark ehti soittaa vain kahdella raidalla, kahdeksalla kuullaan studiorumpali Allan Schwartzbergia. Yhtyeen glam- ja art rock -vaiheet ovat jääneet kauas taakse, eivätkä edellisen Manifesto-levyn new wave -vivahteetkaan kuulu albumilla.

Roxy Music toimi jo Flesh + Bloodilla lähinnä Bryan Ferryn taiteellisen vision välineenä. Aikanaan hyvin moderni ja kahdeksankymmentälukulainen, ultimaattinen soft rock -visio toteutui sitten puhtaimmillaan hienolla Avalon-jäähyväisalbumilla. Flesh + Blood vaikuttaa Roxyn kakkoskauden (1979-1983) välityöltä etenkin sillä perusteella, että levylle on sisällytetty kaksi coverbiisiä, jotka olisivat olleet hyvin kotonaan Ferryn 1970-luvun sooloalbumeilla. Toinen näistä on kuitenkin aika mahtava. Jos toinen covereista olisi korvattu Avalon-levyn India-instrumentaalin tasoisella välikkeellä, puhuttaisiin kenties klassikkoalbumista?

Wilson Pickettin soulstandardi In The Midnight Hour lohkaistiin levyn neljänneksi singleksi joulukuussa 1980. Playback on peräisin tv-koomikko Kenny Everettin uudenvuoden showsta.



Edellinen oli lipevää löysäilyä, jota visuaalinen puoli petrasi melkoisesti. Toinen cover, The Byrds -yhtyeen psykedeliakauden klassikko Eight Miles High, on audioäänitteenä paljon mielenkiintoisempi; tyylikkäästi groovaavaa discorockia nousukauden dekadentissa hengessä. Biisi julkaistiin Over You -singlen 12" version b-puolella, ja maksi kiikkui USA:n dance-listan häntäpäässä. Ohessa livenauhaa 1980-luvulta.



Kuukauden verran albumia ennen julkaistu Over You on pyhässä yksinkertaisuudessaan Roxyn vetävimpiä singlehittejä. Tässä mimitaatio Top Of The Pops -showsta.



Toinen singlelohkaisu, raukeana leijaileva Oh Yeah (On The Radio) on mainio sekin. Molemmat singlet nousivat brittilistalla top viiteen, joten yhtyettä nähtiin Top Of The Popsissa notkumassa useamminkin.



Albumin paras kappale Same Old Scene julkaistiin vasta kolmantena singlenä. Tarkoitus oli todennäköisesti putsata pöytä albumin suurimmalla hitillä, mutta sen sijaan jäätiinkin niukin naukin top kympin ulkopuolelle; sijoitus silti kunnioitettava 12. Ehkä vaatimattomammasta menestyksestä johtuen tämä Duran Duran -yhtyeen soundin luonut biisi on jäänyt vähän unholaan. Avalon-levyn parhaiden palojen tasoista kappaletta voisin kuunnella ikuisesti kyllästymättä.



Nimikappale Flesh And Blood on levyn raskain kappale, hypnoottisesti junnaava rock-rypistys, lähimpänä yhtyeen vanhojen albumien rokkaavampia raitoja. Saksan televisiosta peräisin olevassa livepätkässä vedetään ankarasti livenä, Ferry suoristaa hieman laulunuotteja, ja Manzanera pääsee tosissaan kurittamaan kitaraansa.



Kun aiheista on pulaa, lauletaan aina ajankohtaisesta säästä. Manifeston mielikuvituksekkaasti nimetyn Still Falls The Rain -biisin jälkeen Ferryn lyyriset ideakanavat olivat kuivahtaneet aiheesta huolimatta: Rain, Rain, Rain. Taltiointi on samasta konsertista kuin edellinenkin video.



Edellistä parempi on My Only Love, joka edeltää tyylillisesti Avalon-levyä. Hyväsoundinen, täyspitkä live-esitys on vuodelta 1982. Mackay saa soittaa soolon.



Kapellimestari Bryan Ferryn soolotuotannon taso laski mitäänsanomattomalle tasolle jo 1980-luvun lopulla. Tuoreet fiittaukset DJ Hellin ja Groove Armadan levyillä kuitenkin osoittavat miehen tekemisissä piilevän edelleen potentiaalia, mikäli vain taustavoimista löytyy riittävästi muskeleita.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Elvis Presley: On Stage (1970)


Levykeitaassa käsittelemäni levyt ovat yleensä studiolevyjä. Vanhoistakin studiolevyistä löytyy yleensä jotain youtubeklippejä: wanhoja promovideoita, playback-televisiopätkiä tai ihan huvin ja fanituksen vuoksi väsättyjä tee-se-itse-videoita. Liveversioita levyjen biiseistä oheistan mielelläni, jos ne ovat suurinpiirtein samalta aikakaudelta kuin levytys. Aina ei ole näin, mutta tähän pyhästi pyritään.

Tässä kirjoituksessa otan käyttöön videoiden upotuksen tekstin sekaan. Filminpätkiä voi katsella poistumatta sivulta. Harvempi lukija on palannut takaisin löydettyään youtubesta lisää kiinnostavia videolinkkejä. Ehkä viihdytte keitaalla hetken kauemmin. Blogimallini tosin saattaa olla laajakaistavideoiden kanssa koetuksella. Saa nähdä kuinka äijän käy.

Koska käsittelen poikkeuksellisesti livealbumia, tuntuu jotenkin tavallista älyttömämmältä, etteivät nähtävät live-esitykset ole identtisiä levyn esitysten kanssa. Livepätkät ovat kuitenkin samoista biiseistä ja samalta aikakaudelta. Erot ovat aika nippelikamaa.

Elvis julkaisi studiolevyjä loppuvuosinaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensisijaista oli iltapukukansan viihdyttäminen Las Vegasissa manageri Colonel Tom Parkerin laatiman tiukan keikkakalenterin puitteissa. Muiden Elvis-janoa tyydytettiin kokoelmalevyjen lisäksi liveäänitteillä. Neljäkymmentä vuotta sitten julkaistu On Stage on Las Vegasin International Hotelissa helmikuussa 1970 taltioitu livelevy coverbiiseistä, joita Elvis esitti keikoillaan vuosikymmenen alussa. Näitä lauluja Elvis ei ollut aiemmin levyttänyt.

Levyn avaa tehokkaasti vanha blues-standardi See See Rider, jota kutsutaan myös muun muassa nimillä C.C. Rider ja Easy Rider. Biisi vakiintui Elviksen keikkojen aloitusnumeroksi. Meille biisi on tuttu televisiosarjasta Pulkkinen.



Vanha country-standardi Release Me oli ollut vuonna 1967 valtava hitti englantilaisen Engelbert Humperdinckin esittämänä. Mahtipontinen iskelmä oli kuin räätälöity myöhempien aikojen Elvikselle.



Kolmannella raidalla päästään käsiksi helmeen. Elvis ottaa käsittelyynsä suosikkilauluntekijäni Neil Diamondin tuoreen Sweet Caroline -hitin. Diamond väitti biisin saaneen inspiraationsa John F. Kennedyn Caroline-tyttärestä, mikä tietenkin sopi kuolleen sankaripresidentin muistoa palvoneille amerikkalaisille. Diamondin versio nousi brittilistalle vasta vuoden 1971 puolella. Katsokaa noita lavaliikkeitä, siinä jää Danny kakkoseksi!



Del Shannonin -ykköshitti vuodelta 1961 osui napakymppiin aikana, jolloin back-katalogeja ei löytynyt kaupoista. Shannonin levyt ovat kelpo hankintoja, mutta Elviksen versiosta on riisuttu kaikki Shannonin versiossa kiinnostaneet omituisuudet. Elviksen aikuistunut yleisö pyöriskeli nostalgioissaan, koska harvemmin törmäsi alkuperäiseen. Ei ihan yhtä puhkisoitettu biisi kuin Bon Jovin versio, mutta likeltä liippaa.



The Wonder Of You oli erään Ray Petersonin pop-hitti vuodelta 1959. Petersonia paremmin tunnetaan hänen suurin menestyskappaleensa, yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista death disceistä Tell Laura I Love Her, joka ilmestyi seuraavana vuonna. Elviksen versio julkaistiin huhtikuussa 1970 albumia edeltäneenä singlenä. Se nousi USA:n singlelistan yhdeksänneksi, mutta Britanniassa listaykköseksi peräti kuuden viikon ajaksi, ja siitä tuli saarivaltakunnassa yksi Elviksen kaikkien aikojen suosituimmista kappaleista.



B-puoliskon aloittava Tony Joe Whiten tuore (1969) hitti Polk Salad Annie jäi pysyvästi Elviksen keikkasettiin. Elviksen versiot päivän (sic) pop-hiteistä ovat mielestäni roimasti mielenkiintoisempia kuin vanhat standardit. Maestron versiot uudesta materiaalista ovat inspiroituneempia.



Vuosi 1970 oli Elvikselle tuottelias vuosi. On Stage -liven lisäksi julkaistiin monen vanhempien taloudesta löytyvä hyvätasoinen halpiskokoelma Almost In Love, joka sisälsi muun muassa pikkuhitit (ja 2000-luvulla vähän isommat hitit) A Little Less Conversation ja Rubberneckin'. Nashvillen Studio B:llä nauhoitettiin kesäkuussa viiden päivän maratonsessioissa 35 kappaletta, joista 12 päätyi tammikuussa 1971 julkaistulle Elvis Country -albumille. Kahdeksan julkaistiin jo That's The Way It Is -levyllä neljän livebiisin seurana. Heinä-elokuussa kuvattiin myös samanniminen dokumentti, joka sai ensi-iltansa marraskuussa 1970 yhtä aikaa That's The Way It Is -albumin julkaisun kanssa.

Yesterdayn harjoitusotto on peräisin elokuvasta. Paul McCartneyn standardi on aina yhtä väsyneen kuuloinen, mutta kuvamateriaali äänitysstudiolta mittaamattoman arvokasta.



Creedence Clearwater Revivalin:n Proud Mary on sekin kuultu moneen kertaan, mutta Elviksen (tai Kari Peitsamon) esittämänä tämäkin standardi kuulostaa edelleen tuoreelta.



Edellisiä biisejä paljon kiinnostavampi on Joe Southin (Deep Purplen ja Kula Shakerin Hush-hitin säveltäjä) Walk A Mile In My Shoes -pikkuhitti vuodelta 1969. Elvis on elementissään.



Levyn päättävä alunperin ranskalainen iskelmä on äideille suunnattu ikivihreä.



Elvikseltä kelpuutetaan kaanoniin usein vain Sun-materiaali + armeija-aikaa edeltänyt RCA-tuotanto. Ajan myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan myös miehen myöhempiä levytyksiä. Sieltä löytyy paljon muutakin kivaa kuin Nick Caven In The Ghetto tai Pet Shop Boysin Always On My Mind.

On Stagea näkyi hiljattain tavaratalon musiikkiosaston alekorissa. CD-versioilla on bonuksena Elviksen omien hittien liveversioita. Tänä vuonna ilmestynyt Legacy Edition on peräti tuplalevy.