lauantai 30. heinäkuuta 2011

Alice Cooper: Hey Stoopid (1991)


Vincent Damon Furnier alias Alice Cooper kuuluu useamman sukupolven pikkupoikien tärkeään kasvuvaiheeseen siinä kuin vanavedessään glamista hair metaliin siirtynyt Kiss-yhtyekin. Samaan asemaan ovat sittemmin pyrkineet muiden muassa W.A.S.P. ja kotoinen Lordimme, mutta ovatko pikkupoikien kiinnostuksen kohteet nykyään muualla?

Cooper teki tuottaja Desmond Childin avustuksella comebackin Trash-albumilla vuonna 1989. Valtava mainstream-suosio osoittautui Cooperille kaksiteräiseksi miekaksi. Toisaalta kokonainen uusi sukupolvi oppi tuntemaan miehen tarttuvan Poison-pophitin avulla, toisaalta miehen 70-luvun tuotantoa diganneet fanit pettyivät pimeyden prinssin ja kauhurockin kuninkaan latistuessa Jon Bon Jovin pimeäksi puoleksi, korkeintaan "tuhmia" S/M-leikkejä tahdittavaksi piiskasedäksi.

80- ja 90-lukujen taitteessa uuden hair metal -yleisön itselleen valloittanut Cooper aikoi mittavan stadionkiertueen jälkeen jatkaa toimivaksi todetulla linjalla, mutta omaa soololevyään valmistellut Desmond Child ei ollut käytettävissä seuraavan Cooper-albumin tuottajaksi ja mentoriksi. Child kirjoitti Cooperin kanssa kuitenkin kappaleen Dangerous Tonight.



Tyylikkään pahaenteisesti alkavan biisin latteahkon kertosäkeen joka sekunnista tihkui "poison". Biisistä ei ollut uuden levyn kantavaksi singleksi. Child osallistui vielä toisenkin kappaleen säveltämiseen.

Cooperin vuosien 1975-1983 oikea käsi, kitaristi Dick Wagner teki Cooperin kanssa levylle Might As Well Be On Mars -kappaleen. Siinä Wagnerin majesteetillinen melodia naitetaan Childille tunnusomaiseen väkinäisen tarttuvaan kertosäkeeseen hieman tunnelmallisemmin tuloksin. Hitiksi ei tuostakaan toki ollut.



Albumin tuottajaksi pestattiin britti Peter Collins, joka oli keitetty monessa liemessä Matchboxista (!) Queensrÿcheen asti. Levyn kahdestatoista biisistä seitsemän on kolmikko Bob Pfeiferin, Vic Pepen ja Jack Pontin käsialaa hieman erilaisin kombinaatioin. Ponti oli alunperin Surgin' -nimisen hard rock -yhtyeen kitaristi ja ollut mukana työstämässä useita Bon Jovin kappaleita. Hän oli tuottanut vuotta aikaisemmin hair metal -yhtye Baton Rougen albumin Shake Your Soul. Suurimpaan osaan Shake Your Soulin kappaleiden sävellyksistä osallistui Pontin kanssa myös Vic Pepe (jonka kera Ponti jatkoi Cooperin jälkeen yhteistyötä saksalaisen Doron levyllä).

Bob Pfeifer oli toiminut laulajakitaristina The Human Switchboard -nimisessä new wave -bändissä 70- ja 80-lukujen taitteessa, ja siirtynyt sitten levy-yhtiöbisnekseen. Hänen suurimmat saavutuksensa olivat Cooperin värvääminen Epic-yhtiölle ja apulaistuottajuus Trashillä. Hey Stoopid -albumilla Pfeiferin rooli lienee ollut varsinaisesta sävellystyöstä vastanneiden Pontin ja Pepen perseiden potkiminen ja toimiminen "avustavana" levy-yhtiön takapiruna.

Singletäkyksi valittiin Cooperin, Pfeiferin, Pontin ja Pepen nimiin kreditoitu suoraviivainen ja idioottimaisen tarttuva "hei tajuuttekste nuoret, älkää tehkö tyhmyyksiä" -nimikappale. Biisille haettiin lisänäkyvyyttä nimekkäillä vierailijoilla, kitarasankari Joe Satrianilla, Guns N' Rosesin kitaristi Slashillä ja taustoja laulaneella Ozzy Osbournella. Biisin hiukan lapsellinen promovideo näyttää tältä.



Kappaleesta ei tullut Poisonin veroista hittiä, mutta se menestyi maailmalla mukavasti, ja video sai runsaasti soittoaikaa taivaskanavilla. Britanniassa single jäi nippa nappa top 20:n ulkopuolelle, mutta pohjolassa biisi menestyi vielä paremmin: sekä Ruotsissa että Suomessa single nousi listan viidenneksi. Biisi on Suomessa kaikkien aikojen kolmanneksi menestynein Cooper-kappale.

Singleversiosta leikattu paukutusintro on mukana ABC-yhtiön tuoreeltaan Anaheimissa vuonna 1991 taltioimassa liveversiossa, mistä voi tsekata Cooperin hair metal -kauden siistiä lavameininkiä. Pankaa merkille Alicen muodikas t-paita. Moista tyylimokaa ei nykypäivän golf-hirviö enää tekisi.



Levyn toiseksi singlelohkaisuksi valittiin Cooperin, Pepen ja Pontin tyylikäs slovari Love's A Loaded Gun. Kappale oli akustisine kitaroineen 90-luvun alun skenessä hyvinkin hittipotentiaalia omaava biisi, mutta se ei menestynyt listoilla edeltäjänsä lailla. Cooperin prostituoitua stalkkaavasta hiipparista tulee mieleen Ken Russellin Crimes of Passion -leffa. Britanniassa single ylti sijalle 38.



Albumin kolmanneksi singleksi valittiin brittiläisen Zodiac Mindwarp & The Love Reaction -yhtyeen sopivasti kauhuteemainen biisi Feed My Frankenstein. Cooper vaihtoi biisin kertosäettä edeltävään bridgeosuuteen hieman alkuperäistä siistimmät lyriikat, ja sai samalla biisiin omat krediittinsä. Tämä tuskin haittasi bändinsä uran laskusuhdanteesta kärsinyttä Mark Manningia alias Zodiac Mindwarpia matkalla pankkiin. Single ylti brittien singletilastoissa 27. sijalle. Cooperin tulkintaa suttuisempi (ja parempi) Zodiac-versio löytyy samana vuonna ilmestyneeltä aliarvostetulta Hoodlum Thunder -albumilta.

Cooper-versiota tähditti jälleen Joe Satriani, ja tällä kertaa myös toinen tilutteluikoni Steve Vai. Mötley Crüen Nikki Sixx vieraili basistina. Biisin video promosi seuraavana vuonna ensi-iltansa saanutta Wayne's World 2 -leffaa, missä Cooperilla oli merkittävä sivuosa. Cooper olikin kovassa kurssissa. Mies vieraili vuonna 1991 myös "viimeisessä" Nightmare On Elm Street -elokuvassa Freddie's Dead: The Final Nightmare ja seuraavana vuonna ilmestyneellä Guns N' Roses -albumilla Use Your Illusion I.



Feed My Frankensteinin liveversio Brutally Live -dvd:ltä vuodelta 2000 on Hey Stoopidin studioversiota huomattavasti tanakampi ja vaarallisempi.



Mötley Crüen Nikki Sixx ja Mick Mars kynäilivät Cooperin kanssa balladin Die For You, millä Mars vieraili myös kitaristina.



Hey Stoopid on itse asiassa viihdyttävämpi kuin muistinkaan. Biisit eivät ole kovin muistettavia, mutta ihan hyvää perustavaraa popahtavan hair metalin ystäville. Ohessa vielä tsekattavaa.

Kansikuvan käärmeteemaan liittyvä Snakebite



Australian tv:ssä vuoden 1992 puolella esitetty Bed Of Nailsin "jatko-osa" Burning Our Bed



Perus- hard rock Hurricane Years nimibiisin tehneeltä tiimiltä



Edelleen saman tiimin Little By Little



Pitkän linjan tuottaja-lauluntekijä Jim Vallancen säveltämä Dirty Dreams voisi huuliharppuineen olla vaikkapa Michael Monroen biisi.



Levyn loppuun on säästetty idealtaan hauska Sielun Veljien Peltirumpu-biisistä tutun idean variaatio Wind-Up Toy. Kappaleen a-osa ja kertosäe eivät oikein pelitä keskenään.



Hey Stoopid -albumi menestyi Trashin vanavedessä kohtalaisesti. Hard rockin luvatussa maassa Suomessa levy ylti neljännellä sijallaan Cooperin neljänneksi menestyneimmäksi albumiksi Trash- ja Billion Dollar Babies -listaykkösten ja kolmoseksi yltäneen School's Outin jälkeen.

Hair metalin kurssi alkoi kuitenkin nopeasti laskea rock-markkinoilla. Grungen likainen soundi sysäsi puhtoiset hard rock -popparit syrjään parrasvaloista. Strategisen uudelleenarvioinnin jälkeen Cooper palasi kolme vuotta myöhemmin juurilleen hyvän vastaanoton saaneella teema-albumilla The Last Temptation.

Alice Cooperin muiden muassa Dick Wagnerin kanssa työstämä vuoden 1975 klassikkolevyn jatko-osa Welcome 2 My Nightmare julkaistaan syyskuun 21. päivä.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

The Time: The Time (1981)

Viikko sitten Prince Roger Nelson saapui vihdoin keikalle Suomeen. Hartwall Areenalla kuultiin miehen omien klassikoiden ohella kolme coverbiisiä The Time -yhtyeeltä. Tarkkaan ottaen kappaleet eivät oikeastaan olleet covereita, sillä Princen alter ego, Jamie Starr vastasi lähes yksinään vuosina 1981-1984 julkaistun kolmen The Time -albumin sisällöstä.

Prince-rumpali Bobby Z:n mukaan Prince sai idean The Time -yhtyeen perustamiseen Taylor Hackfordin leffasta The Idolmaker (1980). Elokuva perustuu löyhästi manageri Bob Marcuccin tarinaan. Marcucci oli naruista vetelevä nukkemestari Fabian- ja Frankie Avalon -nimisten 50- ja 60-luvun vaihteen pop-tähtien takana.

Prince samaistui leffan lauluntekijä-manageri Vincent Vacariin, ja halusi itselleen oman yhtyeen muovattavaksi. Oheisesta elokuvakatkelmasta voi päätellä, että Prince myös otti omaan lavaesiintymiseensä mallia Peter Gallagherin näyttelemästä Caesarista. Viime vuosina Gallagher on tullut tutuksi tv-sarjasta O.C.



The Time -yhtye koottiin rumpali Jellybean Johnsonin ja basisti Terry Lewisin vuonna 1973 perustaman, eri tyylejä ja kokoonpanoja Minneapolisissa kokeilleen Flyte Time -bändin pohjalta. Rumpaliksi suunniteltiin Princen lukioaikaisessa Grand Central (myöhemmin Champagne) -yhtyeessä vuosina 1974-1976 soittanutta Morris Daytä. Tämä oli vastapalvelus siitä, että Prince oli napannut Dayn Princen kotistudiossa demoaman kappaleen Partyup omiin nimiinsä edelliselle albumilleen Dirty Mind (1980).

The Timen laulusolistiksi kaavailtiin Flyte Timen vokalisti Alexander O'Nealia, basistiksi Terry Lewisia ja kosketinsoittajiksi Jimmy Jamia ja Monte Moiria. Koska O'Nealin ja Princen keskinäiset taloudelliset kemiat eivät toimineet, Day pestattiinkin vokalistiksi ja Jellybean sai pitää rumpalin paikkansa. Bändin viimeiset puuttuvat jäsenet löytyivät Dayn kanssa Enterprise-yhtyeessä soittaneesta kitaristi Jesse Johnsonista ja Enterprisen promoottori Jerome Bentonista, josta tuli Dayn koomikkopari lavalla.

Soololevyillään rock- ja pop-tyylien kanssa flirttaileva sekä hengellistä ja yhteiskunnallista sanomaa viljelevä Prince halusi sivuprojektistaan maanläheisen mutta modernin new wave- funk-yhtyeen. The Time keskittyi hauskanpitoon, ja Morris Day sai edustaa Princen machompaa puolta, kukkoilevaa naistenmiestä.

The Time -debyytti äänitettiin yhtä kappaletta lukuunottamatta Dirty Mind -klubikiertueen jälkeen huhtikuussa 1981. Prince-albumin sessioissa kaksi vuotta aikaisemmin äänitetty Oh Baby -kappale oli jo Morris Dayn laulua vaille valmiina. Day oli vokalistina harjaantumaton, joten hän äänitti osuutensa tarkasti Princen äänittämien guide trackien mukaan. Princen ääni jäi kuuluviin myös albumin lopullisessa miksauksessa.



Toinen kappale, mitä ei alunperin oltu suunniteltu The Timen albumille, oli Prince-kitaristi Dez Dickersonin aikaisemmin demoama vauhdikas pop-rock After Hi School. Prince äänitti levyversion huhtikuussa 1981 ennen varsinaisia The Time -albumin sessioita. Biisi julkaistiin myös Get It Up -singlen b-puolella.



Albumin avausraita Get It Up on yksi The Timen tunnetuimmista kappaleista. Princen vokaalit kuuluvat erittäin selvästi. Prince-kosketinsoittaja Doctor Fink soittaa biisin synasoolot. Singlenä kappale nousi USA:n R&B-listan kuudennelle sijalle ja dance-listalla kuudenneksitoista.



Albumin toinen hittibiisi Cool kuultiin myös viikko sitten Helsingissä. Dickerson sanoitti kappaleen oman kertomuksensa mukaan 20 minuutissa, mikä on vain puolet enemmän kuin kappaleen albumiversion kesto.



Cool-single nousi USA:n R&B-listan seitsemänneksi ja yhtye sai ensimmäisen "pop-listahittinsä" vaatimattomalla sijoituksella 90. Lataaja on hiukan nopeuttanut promovideon tempoa, jotta kappaleen oikeudet omistava levy-yhtiö tai Prince eivät poistaisi kappaleen ääniraitaa youtubesta. Näin biisi kyllä kuulostaa enemmän Princeltä.



Kun albumin kappaleet oli saatu narulle, Prince aloitti yhtyeen kanssa rankan treenisession, mihin sisältyi biisien lisäksi myös tarkkaan suunnitellun lavakoreografian harjoittelu. The Timesta hioutui lyhyessä ajassa Minneapolisin toiseksi kovin livebändi, joka kilpaili kuninkuudesta luojansa kanssa. Aihetta sivutaan elokuvassa Purple Rain (1984).

Kotiyleisön edessä Minneapolisissa myöhemmin taltioidut Get It Upin ja Coolin liveversiot (joiden välissä seuraavan What Time Is It? -albumin raita 777-9311) antavat pientä viitettä The Timen lavapreesensistä. Klipissä ei ole tietoja ajankohdasta, mutta veikkaan, että se on kuvattu vasta vuoden 1995 reunionin jälkeen.



The Time -albumin toinen balladi on täyteraita nimeltään Girl. Levyn kolmantena singlelohkaisuna se ylti USA:n R&B-listan sijalle 49.



Girl-singlen b-puolena julkaistu The Stick on albumin kolmas tehokas funk-runttaus Get It Upin ja Coolin ohella. Doctor Fink soittaa jälleen synasooloja. Albumin äänittäjä Don Battsin mukaan kappale on alunperin Prince-kosketinsoittaja Lisa Colemanin säveltämä. Tämä on mahdollista, sillä monien kappaleiden ideat syntyivät Princen yhtyeen jammailusta. Lisa lauloi albumille ainakin taustoja.



Heinäkuun 29. päivänä 1981 julkaistu The Time menestyi Dirty Mind -levyä paremmin, ja myi kultaa seitsemässä kuukaudessa. Albumi nousi USA:n R&B-albumitilaston seitsemänneksi ja pop-albumilistan sijalle 50. Soundillisesti Princen Dirty Mindin ja Controversyn välimaastoon sijoittuva vinyylilevy on neljän vauhdikkaan biisinsä ansiosta kannattava ostos Prince-kompletistille ja sopuhintaan muillekin 80-luvun alun synafunkin ystäville.

The Time -projekti johti Princen ja tämän pitkäaikaisen sidekickin André Cymonen välirikkoon. Taloudellisista vaikeuksista kärsinyt Cymone odotti pääsevänsä käyttämään projektissa omia biisejään, tai ainakin soittamaan levyllä omissa nimissään. Sen sijaan Prince halusi käyttää vain omia kappaleitaan ja ehdotti Cymonelle Jamie Starrin kaltaista salanimeä.

Cymone halusi tulla huomioiduksi ja siirtyi luvatusta palkankorotuksesta huolimatta soolouralle Princen heinäkuun euroopankiertueen jälkeen. Mies väittää soittavansa The Time-levyllä jonkin verran bassoa, mutta todennäköisempää on, että Prince soitti hänen osuutensa lopulliselle levylle uusiksi.

Jimmy Jam ja Terry Lewis ryhtyivät menestyksellisesti tuottamaaan muita artisteja, ja miehet erotettiin bändistä 1999-kiertueella heidän myöhästyttyään keikalta. Monte Moir erosi bändistä duon vanavedessä. Morris Day ja Jesse Johnson lähtivät soolourilleen vuonna 1985, ja jäljellejääneet The Time -jäsenet perustivat The Family -yhtyeen.

Alkuperäinen The Time kokoontui vuonna 1990 lyhytaikaisesti Graffiti Bridge -elokuvan ja Pandemonium -albumin merkeissä. Vuosi sitten heinäkuussa Minneapolisissa reunion-keikalla ollut bändi ilmoitti originaalikokoonpanon uuden studioalbumin olevan 90-prosenttisesti valmis.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Edwin Starr: Involved (1971)


Edwin Starrin Involved -albumi on olennainen osa Norman Whtfieldin tuottamien psykedeelisten soul -levyjen kokoelmaa. The Temptationsin Otis Williams kertoo tutustuttaneensa Whitfieldin Sly & The Family Stonen musiikkiin vuoden 1968 alussa. Whitfield ei aluksi pitänyt uudesta radikaalista soundista lainkaan, mutta muutaman viikon kuluttua hän esitteli bändille ensimmäisen psykedeelisen kappaleensa Cloud Nine. Siitä se sitten lähti.

Viime vuonna levykeitaalla jäätiin siihen, että Starrin vuonna 1970 ilmestynyt War & Peace -albumi koottiin nopeasti War-hitin jatkoksi. Biisi aloittaa myös Involved -pitkäsoiton.



Involvedin kakkosraita Ball Of Confusion (That's What The World Is Today) on kappale, josta Whitfield ja hänen biisintekijäkumppaninsa Barrett Strong tekivät hitin The Temptationsille, kun Motown-yhtiö hylkäsi War-albumiraidan julkaisemisen singlenä sen arveluttavan yhteiskunnallisen sanoman vuoksi. Ball Of Confusionin kertoja listaa ajankohtaisia tapahtumia ja räjähdysherkkiä epäkohtia, mutta varoo ottamasta kantaa. Single jäi tilastoissa Starrin ykköshitin taakse USA:n pop-listan kolmanneksi.

Myös Starr julkaisi biisistä singleversion vuonna 1970, mutta Involvedilta löytyvä albumiversio Ball Of Confusionista on kappaleen definitiivinen versio. Lähes kolmetoistaminuuttinen, majesteettinen, viipyilevä eepos on kaksi minuuttia pidempi kuin The Undisputed Truthin esikoisalbumilla (myös 1971) julkaistu versio. Jälkimmäinenkin tulkinta on omaa luokkaansa - se kannattaa tsekata.



Involvedin ykköstykeiksi tarkoitetut biisit löytyvät a-puolen lopusta ja b-puolen alusta. Albumin a-puolen päättävä Funky Music Sho' Nuff Turns Me On on Whitfieldin ja Strongin varta vasten Edwin Starrille hitiksi säveltämä kappale. Biisi lohkaistiin levyltä singleksi Stop The Warin jälkeen. USA:n R&B-listalla biisi ylti kuudenneksi, mutta pop-listasijoitukseksi jäi vaatimaton 64.

Albumikokonaisuudessa biisi toimii hyvin - kun kahden kappaleen ajan on piehtaroitu maailman pahuudessa, vauhdikas funk-rock suorastaan räjähtää silmille! Biisin tekstistä puuttuu kuitenkin sielu, ja "I like the sound of funky music" -fraasin toistelu jää epäuskottavaksi vakuutteluksi. Vanhan koulukunnan soul-laulajana Starr ei usko täysillä omaan sanomaansa. Soitto kyllä kulkee maittavasti.



Levyn b-puolen aloittaa Stop The War, ensimmäinen Whitfieldin ja Strongin vartavasten Starrille säveltämä biisi. Häpeilemättömästi Warin ja John Lennonin Plastic Ono Bandin Give Peace A Chancen jatkohitiksi räätälöityä rauhanlaulua kuuntelee nykyään jo mieluummin kuin hieman kulahtaneita alkuperäisiä dinosauruksia.

Alunperin joulukuussa 1970 singlenä julkaistu kappale menestyi listoilla ihan kohtalaisesti. Se nousi USA:n R&B-listan viidenneksi, ja pop-listallakin sijalle 26. Brittilistalla single ylti sijalle 33.



Albumin viides Whitfield-Strong -tuotos Cloud Nine oli tosiaan tuottaja-säveltäjä -parin ensimmäinen psykedeelinen biisi. Starrin tulkinta "I wanna take you higher" -värssyineen on mukavaa vaihtelua The Temptationsin tuttuun versioon verrattuna. Kappale löytyy myös Funky Music Sho' Nuff Turns Me On -singlen kääntöpuolelta.

Tuottaja Whitfieldin syvällistä perehtyneisyyttä Sly & The Family Stonen musiikkiin ei varmaan kannata liioitella. Edellisessä kappaleessa hoilattu I Want To Take You Higher löytyi bändin Stand! -singlen (1969) b-puolelta, ja melko heppoinen versio singlen a-puolesta ei varmaan sattumalta ollut juuri seuraava Involved-albumin kappale.

Edellisiä ei löytynyt youtubesta, mutta Involvedin seuraava raita sen sijaan löytyy. Jo Starrin Soul Master -albumille sisällytetty makoisa northern soul -jyske Way Over There julkaistiin singlenä syksyllä 1968. Smokey Robinsonin alunperin The Miracles -yhtyeelleen vuonna 1960 säveltämä biisi on jälleen hyvä esimerkki Motown-yhtiön kierrätystä suosivasta julkaisupolitiikasta. Biisi ei sovi tähän Involved-yhteyteen ollenkaan, mutta mitäs siitä, se on hyvä kappale.



Involvedin päätösraita My Sweet Lord on alkuperäistä rallatusta siedettävämpi versio George Harrisonin tuoreesta ykköshitistä. Starr oli ensimmäinen tai ainakin yksi ensimmäisistä kappaleen coveroineista kymmenistä artisteista. Starr julkaisi My Sweet Lordin myös ilman listasijoituksia jääneenä singlenä.

Biisin samankaltaisuus The Chiffonsin He's So Fine -hitin (1963) kanssa johti plagiaattisyytökseen, ja sotki Harrisonin yli kymmenen vuotta kestäneeseen oikeuskäsittelyyn. Lopulta Harrison joutui ostamaan "alkuperäisen" biisin kustannusoikeudet itselleen.

Involved-albumin menestys jäi vaatimattomaksi, joten Starr keikkaili vuosikaudet ilman kunnolla toimivaa levytyssopimusta. Whitfield keskittyi jatkossa orkesteroimaan The Temptationsin ja The Undisputed Truthin uraa. Motownin muuttaessa kesäkuussa 1972 Detroitista Los Angelesiin Whitfieldin tuottamilla levyillä soittanut legendaarinen taustabändi Funk Brothers vaihtui Rose Royce -yhtyeeseen.

Muuton yhteydessä lauluntekijä Barrett Strong teki sopimuksen Epicin kanssa ja ryhtyi sooloartistiksi. Tuottaja Whitfieldin ja Starrin yhteistyön viimeiseksi helmeksi jäi Starrin ja Rose Roycen (Total Concept Unlimited -nimellä) levyttämä loistava single You've Got My Soul On Fire (1973).

torstai 14. heinäkuuta 2011

My Vitriol: Finelines (2001)

Whatever happened to My Vitriol? Aikanaan hyvin raikkaasti 90-luvun alun kitararock-vaikutteita yhdistellyt yhtye oli vuosituhannen alussa kaikkien musiikkia seuraavien ihmisten huulilla. Sitten garagerock, electroclash ja postpunk tulivat ja pyyhkäisivät bändin unohduksiin.

Nyt kun shoegaze ja grunge ovat taas "muodissa", on hyvä aika kirjoittaa muutama sananen My Vitriolin kymmenen vuoden takaisesta Finelines -albumista. Bändihän saattaa ilmestyä Nuorgam-hipsterisivuston "Näitä levyjä me odotamme" -sarjaan minä hetkenä hyvänsä. (EDIT: Ne penteleet tekivät sen tänään, julkaisen oman kirjoitukseni siitä huolimatta!)

Finelines -albumin biiseistä vastaava srilankalaissyntyinen Som Wardner tapasi rumpali Ravi Kesavaramin vuonna 1998 molempien opiskellessa Lontoon UCL:ssä. Wardnerin ja Kesavaramin kahdestaan äänittämä tyylikäs demo Grounded-biisistä päätyi BBC:n radio-dj Steve Lamacqin tuoman soittojulkisuuden avittamana kokoelmalevylle.



Pian tämän jälkeen kaksikko rekrytoi bändiin Seth Taylor -nimisen kitaristin ja basistiksi Smashing Pumpkins -tyyliin Carolyn Bannisterin. Yhtye julkaisi singlen Always Your Way /// Pieces joulukuussa 1999 pienellä Org-levymerkillä, mutta solmi levytyssopimuksen muun muassa Ashia ja Garbagea julkaisseen Infectious-yhtiön kanssa jo vuosituhannen viimeisellä viikolla.

My Vitriol oli ehtinyt käyttää jo kolme ässäbiisiään. Ensimmäinen uudelle yhtiölle levytetty single oli huhtikuussa 2000 ilmestynyt, kertosäkeen grungeärjynnällä yllättävä, mahtipontinen Losing Touch. Kappaleen upottaminen blogiin on estetty, joten voitte käydä tsekkaamassa sen oheisesta linkistä. Biisin sijoitus Britannian singlelistalla oli kivasta videosta ja positiivisesta hypestä huolimatta hyvin vaatimaton 96.

Singlen b-puolelta löytyi kappale Tongue Tied, jonka live on taltioitu elokuisilta Leedsin festivaaleilta. Ilman albumijulkaisuakin isojen bändien lämmittelijänä esiintynyt My Vitriol pääsi heti esiintymään päälavalle.



Heinäkuussa 2000 singlenä julkaistu Cemented Shoes kipusi Britannian listalla 65. sijalle; tuon ajan vaatimattomilla singlemyyntiluvuilla ei vipinää myyntitiskeille syntynyt. Biisi on kiehtova, mutta singlevalinnaksi vaikea ja progemainen. Esikoisalbumin ilmestyminen lykkääntyi. Biisi pääsi Buffy The Vampire Slayer -televisiosarjan marraskuussa esitettyyn viidennen kauden kuudenteen jaksoon.



Kolmas albumia edeltänyt single oli myönnytys - bändi joutui turvautumaan jo aikaisemmin julkaisemaansa materiaaliin. Ensimmäisellä Org-singlellä julkaistu Pieces nousi marraskuussa 2000 brittilistan sijalle 56. Se taisi olla ensimmäinen kuulemani My Vitriol -biisi, ja tämä ensirakkaus lienee edelleen ykkössuosikkini bändin biiseistä.



Kolmeen floppisingleen olisi monen bändin tie jo pysähtynyt, mutta Infectious-merkki uskoi bändiin tosissaan. Orgin julkaisemalta singleltä poimittiin uusiokäyttöön bändin tarttuvin biisi ja potentiaalisin hitti Always Your Way, ja tulosta alkoi tulla. Bändin ensimmäinen Top 40-sijoitus helmikuussa 2001 oli 31. Finelines-albumi julkaistiin heti perään maaliskuussa.



Always Your Way -biisin MTV Liveen tallennettua keikkaversiota edeltää albumin avaava Alpha Waves -instrumentaali-intro.



Ostin Finelinesin heti levyn ilmestyttyä. Se on hieno ja melodinen, kuuntelua kestävä levy edelleen. Esimerkiksi Reginan uusia biisejä diggaaville sen soundit kuulostavat varmasti tuoreilta. Olin melko täpinöissäni, kun bändi kiinnitettiin kesäkuun 2001 Provinssirockiin Musen korvaajaksi. Bändi ei kuitenkaan saapunut Suomeen, vaan liittyi nimekkäiden Provinssirock-peruuttajien surullisen pitkän listan jatkoksi.

Viidennessä ja viimeisessä Finelinesin singlelohkaisussa palattiin ensimmäisenä demojulkaisuna kuultuun kappaleeseen Grounded.



Listasijoituksella 29. siitä tuli bändin isoin hitti. Virgin Median elokuussa 2002 järjestämillä V2002-festivaaleilla My Vitriol oli pudonnut rankingissa kakkoslavan esiintyjäksi. Bändi esittää liveklipissä myös Finelinesin toiseksi viimeisen kappaleen Falling Off The Floor.



Brittien albumilistan 24:ksi kivunneen Finelinesin yhden levyn versio sisältää kaksitoista varsinaista kappaletta ja neljä instrumentaaliväliosaa. Seuraavana vuonna julkaistun tuplaversion Between The Lines -nimiselle toiselle cd-levylle sisältyivät yhtyeen kaikki siihen mennessä julkaistut sinkkujen b-puolet ja harvinaisuudet.

Vuoden 2002 lopussa kolme vuotta kiertueella viettänyt yhtye ilmoitti vetäytyvänsä studioon tekemään uutta materiaalia. Uutta materiaalia ei kuitenkaan koskaan ole kunnon levitykseen julkaistu. Onko levytyksiä tehty? Onko materiaali julkaisukelvotonta? Epäkaupallista? Onko Som Wardner halunnut muuttaa bändin tyyliä? Sitooko yhtyeen käsiä edelleen Sonyn kanssa tehty USA:n markkinoita koskeva sopimus? Vastauksia toivotaan viimeistään Between The Linesin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Vuoden 2002 jälkeen My Vitriol on tehnyt "salaisia" keikkoja, julkaissut uutta materiaalia sisältäneen promoliven vuonna 2006, A Secret Society -nimellä erittäin rajoitetun painoksen singlen 2007, samana vuonna omalla nimellään A Pyrrhic Victory -EP.n ja keikkaillut harvakseltaan siitä lähtien.

Kauniiksi lopuksi Leedsin päälavalla 2000 taltioitu Finelinesin albumiraita Infantile.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Stetsasonic: Blood, Sweat & No Tears (1991)

Stetsasonic oli rapin old schoolin ja new schoolin välimaastoon pudonnut bändi, jonka muista aikalaisakteista erottanut erikoisuus oli rumpali Bobby Simmonsin ja basisti D.B.C.:n (lyhenne sanoista The Devastating Beat Creator) rytmiryhmä. Nykyään liverumpali ja -basisti hip hop -keikalla eivät ole moisia harvinaisuuksia. Eivät ne toki olleet sitä esimerkiksi rapin ja funkin väliin sijoittuneessa Washingtonin go-go -aikalais-genressäkään, mutta Stetsasonic ei ollut perinteinen funkbändi, koska siihen kuului myös DJ, De La Soulin tuottajana kuuluisaksi tullut Prince Paul.

Brooklynissa alunperin The Stetson Brothers -nimisenä kolmen räpperin (Daddy-O:n, Frukwanin ja MC Deliten), beatboksaaja Wisen sekä DJ Prince Paulin hip hop -kokoonpanona vuonna 1981 aloittanut ryhmä teki Tommy Boy -yhtiön kanssa sopimuksen ja julkaisi esikoissinglensä Just Say Stet vuonna 1985. Poppoon toinen albumi In Full Gear (1988) on laajalti tunnustettu hip hop -klassikko, ja sen hittikappale Talkin' All That Jazz ennakoi Gurun ja kumppaneiden myöhempiä jazz rap -levytyksiä.

Stetsasonicin kolmannen ja viimeisen pitkäsoiton Blood, Sweat & No Tearsin mustavalkoinen piirroskansi voisi olla jonkin punkyhtyeen, ehkäpä juuri Bad Brainsin kansi, ellei hikinen työskentely rautatietyömaalla tuntuisi noille laiskanletkeille rastaleteille niin perin juurin vieraalta ympäristöltä. Kansi halunnee viestiä levyn rosoisesta, ehkä epäkaupallisestakin sisällöstä, sekä bändin periksiantamattomasta, hikisestä pioneeri- ja päänavaustyöstä.

Youtuben audionäytteessä kuultava albumin instrumentaali avausraita The Hip Hop Band on lähinnä kappaleen tuottaneen rumpali Simmonsin svengaava työnäyte. Kappale julkaistiin myös So Let The Fun Begin -singlelohkaisun b-puolena.



Jälleen Simmonsin tuottama No B.S. Allowed oli toinen albumia edeltänyt single. Hyvän liverumpalin ohella video korostaa Stetsasonicin toista vahvuusaluetta: bändissä oli kolme tasavahvaa räppääjää. Daddy-O, edellisen albumin jälkeen yhtyeestä eronneen Frukwanin tilalla räppäävä Wise ja MC Delite vastaavat kukin vuorotellen soolo-osuuksista.



Prince Paulin tuottamalla No B.S. Allowed -singlen b-puolella Uda Man vokaaleissa vierailee koko Stetsasonicin jengi ja seitsemäntenä fiittaa vielä yhtyeen roudari Aasim Muhammad.



Ensimmäinen albumia edeltänyt single oli Simmonsin tuottama p-funk-jyske Speaking of A Girl Named Suzy.



90-luvun alussa CD-levyille lykättiin tavaraa koko 74-80 minuutin mitalle, usein enemmän kuin sielu sietäisi. Seurauksena oli, että LP:t olivat usein joko tuplalevyjä tai sitten aivan liian tiukkaan prässättyjä. Blood, Sweat & No Tearsin tapauksessa moni ns. täytebiisi jätettiin LP-versiolta pois. CD on pakko-ostos vain täydellistä Stetsasonic-kokoelmaa halajavalle. 11 biisin vinyyli on kauniimpi esine ja pituudeltaan helpommin sulateltava paketti, vaikka pari kivaa biisiä jääkin uupumaan kokoelmista.

Daddy-O:n ja D.B.C.:n tuottama ja Daddy-O:n sekä MC Deliten räbäyttämä pitkä Gyrlz -funkjami löytyy vain CD:ltä.



Prince Paulin tuottamaa nimikappaletta, melko yhdentekevää Blood, Sweat & No Tearsia ei taas löydy youtubesta.

Jostain syystä vinyylin sisäpussissa lukee ja vinyyliltä kuuluu seuraavaksi biisi I Like To Party, vaikka vinyylietiketissä ja levyn takakannessa lukee So Let The Fun Begin. Tässä youtubesta löytyvässä So Let The Fun Begin -maksin TSAL -versiossa on erilaiset (huonommin potkivat) taustat kuin LP:ltä löytyvät. Molempien versioiden tuottajaksi on kreditoitu Daddy-O ja mystinen Alvin Mooney. Lopputuloksena on ihan eri biisi.



Youtubesta löytymätön Simmonsin tuottama vauhdikas Go Brooklyn 3-biisi on kuin On Fire -esikoisalbumin (1986) Go Stetsa -biisin päivitetty versio.

Simmonsin ja Daddy-O:n yhdessä tuottama balladi Walking In The Rain taas pyrkii hyödyntämään In Full Gear -albumin Float On -singlen kaavaa. Biisiä ei löydy LP-versiolta.



Hitaasti potkivalla funk-rytmillä etenevä Daddy-O:n tuottama Daddy-O:n ja MC Deliten vuoropuhelu Don't Let Your Mouth Write A Check That Your Ass Can't Cash on aika makea esitys. Ei löydy youtubesta tätäkään.

Daddy-O:n niin ikään tuottaman Ghetto Is The Worldin upotus on estetty, joten kolmen räppärin esittämän biisin voi käydä kuuntelemassa nimeä klikkaamalla.

Your Mother Has Green Teeth -biisin perseenhetkutusvideo ei liity Prince Paulin tuottamaan soolokappaleeseen mitenkään. Kyllä tuon silti katsoo. Kappaletta ei löydy LP-versiolta.



Daddy-O:n soolokappaletta You Still Smokin' That Shit? ei löydy LP-versiolta.



D.B.C.:n tuottama Heaven Help The M.F.'s on LP-version päätösraita. Kohtalaisella menopalalla on jälleen vauhdissa bändin kaikki kolme räppäriä. Wisen ainoa tuotos ja sooloesitys Took Place In East New York ei löydy youtubesta eikä LP-versiolta. Paul's A Sucker on Prince Paulin tuottama täytejami. Kailotus on sijoitettu LP-versiolla a-puolen viimeiseksi biisiksi. Norman Cookin remiksaamaa Free South Africaa ei löydy LP-versiolta. Biisi on Stetsasonicin debyyttialbumin päätösraidan päivitetty versio.

To Whom It May Concern-, Corporate America- ja Do You Remember This?-biisit löytyvät albumin vain c-kasettina julkaistulta versiolta, jolta taas ei löydy kappaleita Gyrlz, Your Mother Has Green Teeth ja Took Place In East New York.

Stetsasonicin jäähyväisalbumilla oli muutamia erittäin hyviä biisejä, mutta kokonaisuutena homma levähtää käsiin. Albumin julkaisua vitkuteltiin hittibiisin toivossa, mutta sitä ei irronnut sitten millään, ja kun levy lopulta julkaistiin kesällä 1991, homma alkoi olla Stetsasonicilta pulkassa. Blood, Sweat & No Tears ei noussut R&B-albumilistan 75. sijaa korkeammalle, mikä oli bändin siihen mennessä huonoin listasijoitus. Prince Paul ja Frukwan liittyivät kolme vuotta myöhemmin perustettuun horrorcore-superyhtyeeseen Gravediggaz.