Levykeitaassa käsittelemäni levyt ovat yleensä studiolevyjä. Vanhoistakin studiolevyistä löytyy yleensä jotain youtubeklippejä: wanhoja promovideoita, playback-televisiopätkiä tai ihan huvin ja fanituksen vuoksi väsättyjä tee-se-itse-videoita. Liveversioita levyjen biiseistä oheistan mielelläni, jos ne ovat suurinpiirtein samalta aikakaudelta kuin levytys. Aina ei ole näin, mutta tähän pyhästi pyritään.
Tässä kirjoituksessa otan käyttöön videoiden upotuksen tekstin sekaan. Filminpätkiä voi katsella poistumatta sivulta. Harvempi lukija on palannut takaisin löydettyään youtubesta lisää kiinnostavia videolinkkejä. Ehkä viihdytte keitaalla hetken kauemmin. Blogimallini tosin saattaa olla laajakaistavideoiden kanssa koetuksella. Saa nähdä kuinka äijän käy.
Koska käsittelen poikkeuksellisesti livealbumia, tuntuu jotenkin tavallista älyttömämmältä, etteivät nähtävät live-esitykset ole identtisiä levyn esitysten kanssa. Livepätkät ovat kuitenkin samoista biiseistä ja samalta aikakaudelta. Erot ovat aika nippelikamaa.
Elvis julkaisi studiolevyjä loppuvuosinaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensisijaista oli iltapukukansan viihdyttäminen Las Vegasissa manageri Colonel Tom Parkerin laatiman tiukan keikkakalenterin puitteissa. Muiden Elvis-janoa tyydytettiin kokoelmalevyjen lisäksi liveäänitteillä. Neljäkymmentä vuotta sitten julkaistu On Stage on Las Vegasin International Hotelissa helmikuussa 1970 taltioitu livelevy coverbiiseistä, joita Elvis esitti keikoillaan vuosikymmenen alussa. Näitä lauluja Elvis ei ollut aiemmin levyttänyt.
Levyn avaa tehokkaasti vanha blues-standardi See See Rider, jota kutsutaan myös muun muassa nimillä C.C. Rider ja Easy Rider. Biisi vakiintui Elviksen keikkojen aloitusnumeroksi. Meille biisi on tuttu televisiosarjasta Pulkkinen.
Vanha country-standardi Release Me oli ollut vuonna 1967 valtava hitti englantilaisen Engelbert Humperdinckin esittämänä. Mahtipontinen iskelmä oli kuin räätälöity myöhempien aikojen Elvikselle.
Kolmannella raidalla päästään käsiksi helmeen. Elvis ottaa käsittelyynsä suosikkilauluntekijäni Neil Diamondin tuoreen Sweet Caroline -hitin. Diamond väitti biisin saaneen inspiraationsa John F. Kennedyn Caroline-tyttärestä, mikä tietenkin sopi kuolleen sankaripresidentin muistoa palvoneille amerikkalaisille. Diamondin versio nousi brittilistalle vasta vuoden 1971 puolella. Katsokaa noita lavaliikkeitä, siinä jää Danny kakkoseksi!
Del Shannonin -ykköshitti vuodelta 1961 osui napakymppiin aikana, jolloin back-katalogeja ei löytynyt kaupoista. Shannonin levyt ovat kelpo hankintoja, mutta Elviksen versiosta on riisuttu kaikki Shannonin versiossa kiinnostaneet omituisuudet. Elviksen aikuistunut yleisö pyöriskeli nostalgioissaan, koska harvemmin törmäsi alkuperäiseen. Ei ihan yhtä puhkisoitettu biisi kuin Bon Jovin versio, mutta likeltä liippaa.
The Wonder Of You oli erään Ray Petersonin pop-hitti vuodelta 1959. Petersonia paremmin tunnetaan hänen suurin menestyskappaleensa, yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista death disceistä Tell Laura I Love Her, joka ilmestyi seuraavana vuonna. Elviksen versio julkaistiin huhtikuussa 1970 albumia edeltäneenä singlenä. Se nousi USA:n singlelistan yhdeksänneksi, mutta Britanniassa listaykköseksi peräti kuuden viikon ajaksi, ja siitä tuli saarivaltakunnassa yksi Elviksen kaikkien aikojen suosituimmista kappaleista.
B-puoliskon aloittava Tony Joe Whiten tuore (1969) hitti Polk Salad Annie jäi pysyvästi Elviksen keikkasettiin. Elviksen versiot päivän (sic) pop-hiteistä ovat mielestäni roimasti mielenkiintoisempia kuin vanhat standardit. Maestron versiot uudesta materiaalista ovat inspiroituneempia.
Vuosi 1970 oli Elvikselle tuottelias vuosi. On Stage -liven lisäksi julkaistiin monen vanhempien taloudesta löytyvä hyvätasoinen halpiskokoelma Almost In Love, joka sisälsi muun muassa pikkuhitit (ja 2000-luvulla vähän isommat hitit) A Little Less Conversation ja Rubberneckin'. Nashvillen Studio B:llä nauhoitettiin kesäkuussa viiden päivän maratonsessioissa 35 kappaletta, joista 12 päätyi tammikuussa 1971 julkaistulle Elvis Country -albumille. Kahdeksan julkaistiin jo That's The Way It Is -levyllä neljän livebiisin seurana. Heinä-elokuussa kuvattiin myös samanniminen dokumentti, joka sai ensi-iltansa marraskuussa 1970 yhtä aikaa That's The Way It Is -albumin julkaisun kanssa.
Yesterdayn harjoitusotto on peräisin elokuvasta. Paul McCartneyn standardi on aina yhtä väsyneen kuuloinen, mutta kuvamateriaali äänitysstudiolta mittaamattoman arvokasta.
Creedence Clearwater Revivalin:n Proud Mary on sekin kuultu moneen kertaan, mutta Elviksen (tai Kari Peitsamon) esittämänä tämäkin standardi kuulostaa edelleen tuoreelta.
Edellisiä biisejä paljon kiinnostavampi on Joe Southin (Deep Purplen ja Kula Shakerin Hush-hitin säveltäjä) Walk A Mile In My Shoes -pikkuhitti vuodelta 1969. Elvis on elementissään.
Levyn päättävä alunperin ranskalainen iskelmä on äideille suunnattu ikivihreä.
Elvikseltä kelpuutetaan kaanoniin usein vain Sun-materiaali + armeija-aikaa edeltänyt RCA-tuotanto. Ajan myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan myös miehen myöhempiä levytyksiä. Sieltä löytyy paljon muutakin kivaa kuin Nick Caven In The Ghetto tai Pet Shop Boysin Always On My Mind.
On Stagea näkyi hiljattain tavaratalon musiikkiosaston alekorissa. CD-versioilla on bonuksena Elviksen omien hittien liveversioita. Tänä vuonna ilmestynyt Legacy Edition on peräti tuplalevy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti