Ranskalaisten herrasmiesten Nicolas Godinin ja Jean-Benoit Dunckelin Air-duon kolmannen 10 000 Hz Legend -albumin julkaisusta on ensi viikolla kulunut kymmenen vuotta. Ylistettyä Moon Safari -esikoista (1998) ja The Virgin Suicides -elokuvaan sävellettyä instrumentaalialbumia (2000) edelsi tietenkin vielä Serge Gainsbourgin kappaleen mukaan nimetty singlekokoelma-EP Premiers Symptomes (1997).
10 000 Hz Legend -albumilla Air muutti suuntaa aika radikaalisti. Gainsbourg-vaikutteinen kupliva retrofuturistinen lounge vaihtui Jean-Michel Jarrelta ja Tangerine Dreamilta ammentavaksi kylmäksi ja pimeäksi synaprogemaalailuksi, eikä hillittyyn cocktail-muki kourassa tanssahtelemiseen soveltuvia potentiaalisia klubihittejä ollut tarjolla juuri lainkaan.
Muistelen, että levy olisi saanut kriitikoilta melko tyrmäävän vastaanoton, mutta interwebin valikoiva muisti ei riitä asian todentamiseen. Säästyneet aikalaisarviot näyttävät suitsuttaneen albumia jopa potentiaaliseksi klassikoksi. Siitä en tiedä, mutta pitkän kuuntelutauon jälkeen olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvä levy tämä itse asiassa onkaan. Albumi istuu nykypäivänä Nightsatanin, Zombin uuden Escape Velocity -albumin ja Circlen Infektio-levyn sekalaiseen mutta oivaan space rock -seuraan erittäin hyvin.
Olen albumista niin mehuissani, että en yhtään malta rajoittaa videolinkkien määrää. Tuplavinyylin kaikki yksitoista raitaa löytyvät alta studio- tai liveversioina, ja joistakin biiseistä tarjoilen tarvittaessa molemmat. Avausraita Electronic Performers tuo julki duon sanoman koruttomasti ja viileän kohteliaasti. Video on upea.
Jean-Benoitin veljen Bruno Dunckelin ohjaama samanniminen filmi on kuvattu vuoden 2002 kiertueella. Kaikesta päätellen rumpali Brian Reitzellin, allaround-basisti Jason Falknerin ja kosketinsoittaja James Rotondin vahvistama Airin viisimiehinen liveakti oli silloin kovimmillaan. Oi jospa oisin saanut olla mukana.
Albumin kolmas singlelohkaisu How Does It Make You Feel? on a-puolen toinen biisi. Yhtä aikaa vieraannuttava ja samalla mieleen takiaisen lailla tarrautuva on surrealistinen videokin.
A-puolen päättävä Radio #1 julkaistiin albumin ensimmäisenä singlenä. Enteellisestä nimestään huolimatta siitä ei ilmeisesti tullut missään (radio)hittiä, vaikka se taitaa olla levyn tarttuvin ja popahtavin kappale. Jason Falkner laulaa.
Televisiostudiossa tuoreeltaan heti albumin ilmestyttyä 2001 taltioitu Radio #1 -live on levytettyä versiota nopeatempoisempi ja orgaanisempi. Helmiversio lauluharmonioineen kaikkineen.
B-puolen avauskappale, Beck Hansenin sanoittama, laulama ja huuliharpittama The Vagabond täytyy kuunnella youtubesta, koska videon upotusmahdollisuus on evätty. Biisi olisi istunut mainosti myös Beckin seuraavana vuonna ilmestyneelle Sea Change -albumille.
The Vagabond
B-puolen kahta seuraavaa kappaletta koristaa 10 000 Hz Legendin 70-luvun progealbumimainen kansimaalaus. Radian on hiukan yhtyeen alkuajoista muistuttava instrumentaali.
Lucky And Unhappy -biisin kylmä synaluuppi taisi olla mielessäni, kun kirjoitin tämän postauksen ensimmäisiä luonnehdintoja. Jason Falkner laulaa jälleen.
C-puolen avauskappaleella Sex Born Poison vierailevat vokalisteina japanilaisen Buffalo Daughter -yhtyeen jäsenet SuGar Yoshinaga ja Yumiko Ohno. Esitys on taltioitu Summer Sonic -festivaaleilla Japanissa 2001.
Pehmeästi Super Furry Animals- tai Beta Band -tyyliin soft rockahtava People In The City muuntuu soolon aikana mahtavaksi elektroniseksi progesekoiluksi.
C-puolen päättävä hämärä space folk -biisi Wonder Milky Bitch olisi kuin kotonaan Airin seuraavalla uutta materiaalia sisältäneellä Talkie Walkie -albumilla (2004). Ehkäpä kappaleen youtubeen ladannut henkilö on käyttänyt levyn kansifiguuria kuvituksenaan tarkoituksella.
D-puolen avaava, levyn toisena singlenä julkaistu Don't Be Light palaa albumin alun tunnelmiin. Viipyilevän alun jälkeen biisi puhkeaa mahtavaan krautrockjumitukseen, mistä singleversio tarjoaa häivähdyksen. Tämä on mielestäni albumin paras kappale.
Bruno Dunckelin Electronic Performers -filmistä poimittu liveversio Don't Be Lightista on sulaa kultaa.
D-puolen ja koko levyn päättää Caramel Prisoner -ambientbiisi. Olet korvakarkin vanki.
10 000 Hz Legend on rockin vaihtoehtoinen menneisyys ja tulevaisuus, paralleelin universumin Kid A. Valitettavasti yhtyeen terävin tatsi on sittemmin kadonnut jonnekin pop-hakuisuuteen. Todistamani Provinssirock-keikka vuonna 2004 oli kaikin puolin haparoiva ja vaisu esitys, eivätkä "ihan kivat" uudemmat levytkään räjäytä tajuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti