Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt Ceremony oli ensimmäinen (ja toistaiseksi yhtyeen uran ainoa) The Cult -albumi, millä bändi jäi toistamaan vanhaa levyä. Sonic Templen (1989) myötä saavutettu läpimurto USA:ssa näytti vokalisti Ian Astburylle ja kitaristi Billy Duffylle, millä linjalla bändin tulisi jatkaa.
Biisintekijäkaksikon välejä tasapainottanut basisti Jamie Stewart oli kuitenkin lähtenyt lätkimään vuonna 1990. Astburyn ja Duffyn välien sanotaan olleen aallonpohjassa, eikä keskinäinen kemia kuplinut. Cheap Trickiä ja Heartia tuottaneella Richie Zitolla ei ollut tarjota The Cultille Rick Rubinin tai Bob Rockin kaltaista tuoretta soundia. Ceremony on Sonic Temple Pt. 2. Sama levy, mutta tylsempi versio.
Toisaalta bändin nokkamiesten henkilökohtainen osaaminen on Ceremonylla huipussaan. Astburyn äänessä on vimmaa ja voimaa. Tästä lähin mies on tasapainoillut sekä hillitymmän ja sielukkaamman laulun että omien ja Jim Morrisonin kliseiden ärsyttävän / koomisen ylitulkinnan veitsenterällä. Duffyn Angus Youngia ja Jimmy Pagea kunnioittava hard rock -kitaransoitto on taidokkaimmillaan.
Kappalemateriaali jättää toivomisen varaa. Ceremonylta ei löydy yhtyeen edellisten levyjen veroista klassikkomateriaalia. Ylipitkien studioversioiden editointikin olisi parantanut tilannetta. Levyn tyylikkäästi aloittava tummasävyinen nimikappalekin alkaa yli minuutin mittaisella introlla. Biisi on albumin parhaasta päästä, mutta sanoitus on tavanomaisen väkinäinen. Espanjassa se lohkaistiin promosingleksi.
Argentiinassa nauhoitettu liveversio on parempi. Uriah Heepissä ja Ozzy Osbournen bändissä soittaneen John Sinclairin kosketinsoitinmatto lisää biisiin vanhanaikaista jylhyyttä.
Ceremonyn tunnetuin kappale on single Wild Hearted Son, mikä on pohjimmiltaan vain raskaampipoljentoinen versio aikaisemmasta Fire Woman -hitistä. Rumpupatterin takana on Sonic Templen tapaan sessiorumpali Mickey Curry, joka soitti myös heinäkuussa käsittelemälläni Alice Cooperin Hey Stoopid -albumilla.
Äiti maasta kertova Earth Mofo vaikuttaa Astburyn laulun ja sanoituksen osalta täysin äänityskopissa improvisoidulta mumbo jumbolta. Sävellyksenä biisi on rutiininomainen ja demomainen jami, mikä voisi olla peräisin melkein miltä tahansa yhtyeen albumilta. Kappaleen pituus albumilla on 4:41. Yli kuusiminuutisen youtube-klipin loppuun on ympätty vielä biisin liveaudiota.
Akustisen kitaran avittama White on fiilikseltään albumin parhaita biisejä - tyylikästä Led Zeppelin- kautta Rainbow Rising -osastoa. Kanadassa biisi julkaistiin singlenäkin. Kappaleen loppupuolella on Morrison-tyyppinen kirjallinen laina. Astbury siteeraa Lawrence Liptonin kirjaa The Holy Barbarians (myös Astburyn 90-luvun puolivälissä vaikuttaneen bändin nimi).
Oliver Stonen kerrotaan harkinneen Astburya The Doors -elokuvansa (1991) pääosaan, mutta Astburyn mielestä käsikirjoitus kohteli Morrisonin henkilöä epäkunnioittavasti. Myöhemmin Astbury pääsi kunnioittamaan esikuvansa muistoa sydämensä kyllyydestä Riders on the Stormin riveissä.
Albumin a-puolen päättää If. Kappale on tavanomaista The Cult -peruskauraa, mutta sellaisena tämän levyn paremmasta päästä. Youtube-videon tekijä on jälleen koonnut videoonsa materiaalia sieltä sun täältä, eikä kaikissa klipeissä esiinny edes The Cult vaan edellä mainittu uudesti syntynyt The Doors. Audio on Ceremonylta.
Väsähtäneen oloinen liveversio on nauhoitettu levyä seuranneella Ceremonial Stomp -kiertueella.
Ceremonyn b-puoli alkaa AC/DC-tyyliin soitetulla Keith Richards -riffillä. Full Tilt on valitettavan rutiininomainen suoritus Charles Draytonin "super funkysta" bassosta huolimatta.
Heart of Soulin irroittaminen levyn toiseksi singleksi kielii biisipulasta. Mukavasta akustisesta introstaan huolimatta kappale on vain geneerinen hair metal -balladiraita. Promovideon lienee tarkoitus herättää kohua. Astbury esittää Jeesusta, mikä tuskin lisäsi biisin näkyvyyttä.
Otsikollaan jonkinlaista eksotiikkaa ja/tai kaukoidän markkinoita hakeva Bangkok Rain on tylsä rutiinisuoritus.
Intiimillä Indian-kappaleella Astbury kuulostaa inspiroituneemmalta. Suzie Katayama soittaa selloa. Apocalyptican pojat olivat ehkä kuulolla.
Astburyn intiaanifiksaatio iski bändiä selkään. Kanteen kuvatun pojan (Eternity Dubray) vanhemmat haastoivat bändin oikeuteen kuvan luvattomasta käytöstä, mikä johti albumin julkaisun viivästymiseen tai julkaisematta jättämiseen monissa maissa.
Geneerinen powerballadi Sweet Salvation julkaistiin vuonna 1992 promosinglenä Argentiinassa.
B-puoliskon päättävä Wonderland on uhoavine outroineenkin keskitason pakkopullaa, ei enempää. Tämä kuvailee hyvin koko albumia. Kahdenkymmenen vuoden kuluttuakaan Ceremony ei kirvoita riemunkiljahduksiin. Levy oikeutti keikkailun jatkamisen. Oheinen Wonderland -live on Born Into This -taustakankaan perusteella 2000-luvun lopulta.
Ennen seuraavaa Bob Rockin tuottamaa The Cult -albumiaan (1994) Astbury-Duffy -parivaljakko siirtyi classic rock -fanituksestaan moderniin rockiin ja julkaisi Cool World -elokuvan soundtrackilla ja singlenä mainion kappaleen The Witch (1992).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti