Dreampop-bändiksi tai alternative dance -yhtyeeksi usein luokiteltu Dubstar (1994-2000) oli britpopin aatelia. Alunperin The Joans -nimisenä Jesus Jonesin seuraksi (sekaannuksien välttämiseksi manageri Graeme Robinson vaihtoi nimen yhtyeen itsensä vierastamaksi Dubstariksi) EMI:n Food-alamerkille kiinnitetty trio levytti kolme hyvää albumia, joista ensimmäinen Disgraceful (1995) sisälsi kaksi isoa hittiä, ja toinenkin levy Goodbye (1997) sai suitsutusta kriitikoilta.Kolmatta albumia Make It Better valmisteltiin sitten kuin Iisakin kirkkoa, ensimmäinen versio hylättiin, ja lähes viidestäkymmenestä biisiaihiosta äänitettiin levyä varten kolmekymmentäkaksi, joista lopulliselle levylle päätyi julkaisuversiosta riippuen kaksitoista tai neljätoista kappaletta. Albumiin satsatusta valtavasta työmäärästä huolimatta suuret odotukset romahtivat heti kättelyssä, kun ensimmäinen single, Blurmainen I (Friday Night) floppasi brittilistalla (37. sija). Se olikin sitten siinä. Bändin pomo, kosketinsoittaja Steve Hillier ilmoitti henkilökohtaisten ja ammatillisten väliensä laulusolisti Sarah Blackwoodiin viilenneen sellaiselle tasolle, että bändin toiminnan jatkaminen oli mahdotonta. Levyltä lohkaistiin vielä yksi single The Self Same Thing.
Kaksi ensimmäistä albumia tuottaneen Stephen Haguen ansiosta Dubstar oli assosioitu miehen aikaisempiin yhteistyökumppaneihin New Orderiin ja Pet Shop Boysiin. Make It Betterin Dubstar tuotti itse yhdessä ensimmäisten levyjen miksaajan Mike "Spike" Draken kanssa. Levy on äänimaailmaltaan kuivempi ja modernimpi kuin edeltäjänsä, ja samalla kun kuulijan huomio kiinnittyy välillä havaittaviin pieniin big beat -rytmimausteisiin tai Chris Wilkien satunnaiseen Garbagemaiseen kitarointiin, levykokonaisuudesta uupuu sellaista kasarimaista unenomaisuutta, mikä erotti Dubstarin monista muista britpop-aikalaisistaan. Lähimpänä musiikillisena vertailukohtana nousee esiin saman levymerkin menestynein bändi Blur, ja nimenomaan The Great Escape -albumi (1995). Lievää yliyrittämisen makua, tarttuvia melodioita, pikkunäppäriä tuotannollisia koukkuja, traagista pohjavirettä muovikuorelta vaikuttavan pinnan alla: tämä taisi olla vuonna 2000 auttamattoman vanhanaikaista.
Viikko sitten kirpparilta kahdella eurolla poimimani levy saattaa olla aikanaan kuoliaaksi vaiettu, mutta kuulostaa muutaman kuuntelun jälkeen ihastuttavalta. Viileänvaalean Sarah Blackwoodin enkelimäinen ääni kuuulostaa paremmalta kuin koskaan. Avausraita, Take It -synapop on albumin hitikkäimpiä biisejä uhkaavatunnelmaisen "nimikappale" Stayn ohella. Haikea Another World muistuttaa Dubstarin omia aiempia hittejä. Raskassoutuinen Arc Of Fire yhdistää kelttiläiseltä kalskahtavan kertosäkeen industrialiryskeeseen. Albumin viimeinen kappale on liiankin osuvasti sanoitettu ja nimetty Swansong.
I'm Conscious Of Myself muistuttaa synaduo Clientiä, johon Blackwood liittyi Dubstarin hajoamisen jälkeen. Menneen vuosikymmenen aikana Client on julkaissut neljä studioalbumia, mutta yhtyeen ura on ihan lupaavan alun jälkeen jälkeen jäänyt sitkeästi polkemaan paikoilleen. Allekirjoittanut on saanut todistaa Clientin kaksi kertaa livenä, ja kiertuebasistina Redrumin keikalla vuonna -08 oli itse ex-Ash, Charlotte Hatherley. Pari vuotta sitten huhuttiin Dubstarin paluusta, joka jäi vielä toteutumatta.
Postuumilla The Self Same Thing -EP:llä oli mukana Redirected Mail, Gary Numanin duetto Sarahin kanssa. Nyttemmin Dubstarin singlejen hienoja b-puolia on saatavilla uusintajulkaisujen bonuslevyillä, albumien latausversioilla ja myös Spotifyssa. Lopuksi vielä Alice DeeJayn tuottajana tunnetuksi tulleen hollantilaisen DJ Jürgenin remiksaus I (Friday Night) -biisistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti