Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt Rock On! -albumi on rock 'n' roll -artisti / -lauluntekijä Del Shannonin joutsenlaulu.
Charles Westover -nimisenä Michiganissa vuonna 1934 syntyneellä Shannonilla oli albumia levyttäessään takanaan lähes kolmenkymmenen vuoden laskusuuntainen levytysura.
Jo miehen toisessa levytyssessiossa nimittäin äänitettiin Atlantin kummallakin puolella keväällä 1961 listaykköseksi noussut Runaway. Runawayn aikaansa edellä ollut soundi oli pitkälti kosketinsoittaja Max Crookin Musitron-synan ansiota.
Shannon itse oli pätevä kitaristi, persoonallisen falsetin omaava laulaja ja omavarainen pop-lauluntekijä, joka sinnitteli laskevalla hittiuralla britti-invaasion läpi 1960-luvun loppuun asti. Aikaansa edellä olleita hengenheimolaisia ja tyylillisiä vertailukohteita muuttuvassa musiikkiympäristössä olivat Dion ja Roy Orbison. Shannon kokeili siipiään menestyksellisesti myös tuottajana.
Seuraavalla vuosikymmenellä miehen ajattomalle tyylille löytyi seuraajia. Electric Light Orchestran nokkamies Jeff Lynneen Shannon törmäsi ensimmäistä kertaa 1970-luvun alussa levyttäessään Britanniassa Island-levymerkille. Tom Petty The Heartbreakers -yhtyeineen tarjoutui auttamaan Shannonin uraa saman vuosikymmenen lopulla; tuloksena kriitikoiden arvostama albumi Drop Down and Get Me ja Shannonin ensimmäinen (ja viimeinen) pop-hitti kahteentoista vuoteen.
Jeff Lynnen tuottama George Harrison -albumi Cloud Nine (1987) johti menestyksekkääseen yhteistyön jatkamiseen The Traveling Wilburys -superyhtyeessä. Mukana vilpereissä olivat myös Bob Dylan, Tom Petty sekä Roy Orbison, jonka sooloura oli lähdössä uuteen rakettimaiseen nousuun. Orbisonin kuoltua yllättäen sydänkohtaukseen avautui Wilburys-yhtyeeseen paikka, mihin fyysisesti erittäin hyvässä kondiksessa ollutta Shannonia huhujen mukaan kaavailtiin.
1980-luvun puolivälin jälkeinen nostalgia-aalto oli nostanut Runawayn uudelleen soittolistoille. Myös Rock On! -albumilta löytyvä I Go To Pieces on Shannonin brittiläiselle Peter and Gordon -duolle säveltämä hitti. Peter and Gordonin single julkaistiin joulukuussa 1964 ja se nousi listoille seuraavan vuoden alussa. Shannon itse levytti biisin ensimmäisen kerran toukokuussa 1965. Keikkaversio vuodelta 1988 Floridan Kissimmeestä Little Darlin's Rock 'n' Roll Palacesta:
Lynnen, Pettyn ja Shannonin uusi yhteistyö starttasi vuonna 1989, kun Lynne, Petty ja neljäs avainhenkilö The Heartbreakers -kitaristi Mike Campbell olivat saaneet valmiiksi Tom Pettyn viisinkertaisen platinalevyn Full Moon Fever (1989).
Levytysten alettua Petty oli kiireinen uransa kanssa, Lynne Wilburysin kakkoslevyn ja Roy Orbisonin postuumin materiaalin kanssa. Rock On! eteni tuskastuttavan hitaasti. Shannonin playback tulevan albumin "takuuvarmasta" hitistä Walk Away Australian televisiossa:
Masennuksesta kärsinyt Shannon saattoi pitää Wilburys-miesten avittamaa Rock On! -albumia viimeisenä mahdollisuutenaan nousta takaisin huipulle. Levystä ei kuitenkaan tuntunut tulevan valmista. Koska Roy Orbisonkin oli ehtinyt kuolla ennen Mystery Girl -hittialbuminsa julkaisemista, Shannon elätteli ehkä toivoa postuumista menestyksestä. Viisi päivää esikuvansa Buddy Hollyn muistokonsertin - viimeisen keikkansa - jälkeen Shannon ampui itseään päähän kiväärillä. Seuraavana päivänä toista albumiaan levyttämässä ollut nelihenkinen Traveling Wilburys levytti coverversion Runawaysta.
Vuotta myöhemmin ilmestyneestä Rock On! -albumista ei tullut valtaisaa hittiä. Del oli kuitenkin hoitanut oman tonttinsa. Levyllä on yhdeksän Shannonin biisiä sekä cover The Tamsin suurimmasta hitistä What Kind Of Fool Do You Think I Am? (1964).
Shannonin kuoleman jälkeen tuottajat Lynne ja Campbell lisäilivät vain jouset I Go To Pieces -kappaleeseen, ja joitakin taustalauluja ja kitararaitoja. Lähin soundillinen vertailukohta on edellä mainittu Full Moon Fever, ja Petty soittaa akustista kitaraa kolmella biisillä ja laulaa taustoja neljällä - esimerkkinä molemmista I Got You.
Home and Away -boksin mukana tulevassa kirjassa on tarina, missä pienikokoinen Charles Westover saa elinikäisen trauman tultuaan hylätyksi koulun päättäjäistanssien aattona. Surullisen hahmon ritarin koko tuotanto kumpuaa jätetyksi ja petetyksi tulemisen tuskasta - aivan kuten Callin' Out My Name.
Albumipostauksen päättäköön kuitenkin Shannonille ja albumille epätyypillinen iloluonteinen bluegrassbiisi Let's Dance, viuluviikarina Richard Greene. Kaikki Shannonin levyt ovat suositeltavia hankintoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti