Styx: Paradise Theater (1981)

Progressiivisen hard rockin ja soft rockin välimaastossa taiteillut chicagolainen Styx-yhtye starttasi uransa Tradewinds-nimellä jo 1961. Samantapaista sisäsiistiä meininkiä tarjonnut Chicago aloitti toimintansa vasta vuosikymmenen lopulla. Siinä missä Chicago marssi melkein suoraan studion kautta hittilistoille, kesti Styxin tie menestysartikkeliksi paljon, paljon pitempään.

Yhtyeen perustajatrio, kaksoisveljet Chuck (basso) ja John Panozzo (rummut) yhdessä naapurinsa laulaja-kosketinsoittaja Dennis DeYoungin kera sinnitteli yhtyeessä aina 1990-luvulle saakka. Tradewinds vaihtoi nimensä vuonna 1965 TW4:ksi, kun myöhemmin tuottajana kunnostautuvan Vini Poncian The Trade Winds -niminen bändi nousi listoille surf-biisillä New York's A Lonely Town.

Kitaristi James J.Y. Young liittyi yhtyeeseen vuonna 1970. Saatuaan levytyssopimuksen TW4 vaihtoi kelvottoman nimensä Styxiksi, sillä tarinan mukaan se oli ainoa nimiehdotus, jota kukaan jäsenistä ei vihannut. James Young on ainoa Styxin jäsen, joka on soittanut yhtyeen kaikilla albumeilla, joista ensimmäinen, ajankohdalle tyypillistä progressiivisvaikutteista amerikanrockia sisältänyt Styx ilmestyi syksyllä 1972.

Viidellä ensimmäisellä albumilla soittanut kitaristi John Curulewski vetäytyi yhtyeestä vuonna 1975, juuri ennen Equinox-albumin promootiokiertuetta. Hänen tilalleen liittyi Tommy Shaw, joka on toinen vielä nykyisessä Styx-kokoonpanossa vaikuttavista kultakauden jäsenistä. Styxin kulta- tai oikeammin sanottuna platinakausi kesti vuodesta 1977 vuoteen 1983. Tällä välillä yhtye julkaisi viisi platinakantaan noussutta albumia, ja sai suurimman osan singlehiteistään.

Kolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt teemalevy Paradise Theater on Styxin kymmenes albumi, ja toiseksi viimeinen platinamyyntiin yltäneistä. Paradise Theater on Styxin myydyin levy - yli kolme miljoonaa kappaletta - ja ainoa albumilistaykkönen. Koska levy löytyy jokaisesta divarista ja kaikilta kirpputoreilta, se ei ole mikään jäljettömiin kadonnut klassikko. Silti albumi on tavallaan unohdettu, sillä se mainitaan aniharvoin, kun puhutaan parhaista albumeista. Huono levy se ei missään nimessä ole.

Chicagolaisen Paradise Theaterin tarina 1928-1958 on metafora amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin 1970- ja 1980-lukujen taitteen murrokselle. Ennen oli omenapiirakka parempaa ja nykyään ollaan rappiolla. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tarkasteltuna kuohuva muutosten aika energiakriiseineen, katkerine presidentinvaalikamppailuineen, lamoineen, suurten teollisuudenhaarojen alasajoineen, Iranin panttivankidraamoineen ja rock'n'roll-musiikin kriiseineen näyttää auvoisalta shangri-lalta.

Teatterin kulissien takana käytiin kamppailua Styxin musiikillisesta linjasta. Dennis DeYoungin sokerinen USA:n ykköshitti Babe (1979) oli hilannut yhtyettä kohti simppeliä aikuispoppia, mutta kitaristit halusivat soittaa hard rockia. Mahtipontinen albumi oli onnistunut yhdistelmä molempia.

Levyn ensimmäinen singlelohkaisu oli DeYoungin kappale The Best Of Times. Hittikaavoihin täysin sopimaton biisi ylsi USA:n singlelistan kolmanneksi, Kanadassa se oli Styxin toinen listaykköseksi noussut single.



Aikalaisliven kuvapuoli on valitettavan suttuinen, mutta tarjoaa mukavan kavalkadin aikakauden tyylikästä hius- ja viiksimuotoilua. Styx kykeni kolmen laulajan voimin livenä toisintamaan levysoundinsa täydellisesti.



DeYoungin ja Tommy Shawn välillä kytevällä ristiriidalla leikittelevä Too Much Time On My Hands -musiikkivideo on poseerauksineen varsinainen helmi. Shawn turkoosissa kokohaalarissa laulama discorock on albumin paras kappale, ja miehen ainoa USA:n top teniin asti noussut Styx-single.



Niin kuin nimi Nothing Ever Goes As Plannedkin sanoo, albumin kolmas, erikoinen singlevalinta ei menestynyt listoilla. Dennis DeYoungin humpahtava reggaebiisi (tai jotain sinne päin) ei tainnut oikein upota Styxin hard rock -faneihin.



Seuraava single, laulajan ja kitaristien yhteistyössä tekemä "nimikappale" Rockin' The Paradise palautti yhtyeen hard rock -kantaan. Paradise lienee myös ensimmäinen Styxiltä koskaan kuulemani biisi. Introna oheisella livellä, kuten albumillakin, toimii The Best Of Timelta melodian lainaava A.D. 1928.



Dennis DeYoungin ja James Youngin yhdessä säveltämä raskassoutuinen ja kimurantti Snowblind on levyn tunnetuimpia kappaleita. Jotkut lähteet väittävät, että biisi olisi julkaistu singlenäkin, mutta pidän todennäköisempänä, että kappale on noussut jenkkiradioiden soittolistoille albumiraitana. Kokaiininkäytön iloista ja suruista raportoiva Snowblind joutui myöhemmin Al Goren vaimon Tipper Goren heavy rockin vastaisen kampanjan silmätikuksi, sillä sen riimi "I try so hard to make it so" kuulosti väärinpäin soitettuna saatanalliselta viestiltä "satan move through our voice". Biisi väärinpäin tässä. Styx luonnollisesti kiisti väitteet.



Teatterin taustapulinoilla ja orkesterin virittelyillä albumin b-puoliskon aloittava DeYoungin Lonely People on vahvoine puhallinriffeineen aluksi melko Chicago-henkinen biisi, mutta puolimatkan pillipiiparimeininki tekee hommasta hieman villimpää.



Biisintekijä Tommy Shawn itse laulama She Cares on vaikkapa Eaglesia muistuttava ilmava countryrockbiisi, jota Steve Eisenin saksofonisoolo mukavasti maustaa.



James Hetfield -viiksinen Young laulaa oman hard rock -biisinsä Half-Penny, Two-Penny. Lopuksi kuullaan A.D. 1958 -teemamelodia, ja liveklipin päätteeksi vielä albumi-outro State Street Sadie.



Styx onnistui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Journey- ja Kansas -aikalaisyhtyeiden tapaan bändi sai aikaiseksi suurten massojen sydämiin täysillä uponnutta pömpöösiä musiikkia, jota sekä rankemman kitarapaahdon että kevyemmän rytmimusiikin diggarit syvästi inhosivat. Seuraavaksi Styx julkaisi mainion scifi-teemalevyn Kilroy Was Here. Ehkäpä palaan siihen tuonnempana.