Eels: Daisies Of The Galaxy (2000)

Kolme viikkoa sitten Eelsin uutta End Times -albumia tarjottiin arvioitavakseni. Kieltäydyin, koska kyseessä oli jo bändin kahdeksas studiolevy, eikä minulla ollut bändin aiemmasta tuotannosta muutamaa biisiä kummempaa käsitystä. Kuinkas sitten kävikään? Pari päivää myöhemmin sukelsin mystisen laulaja-lauluntekijä Mark Oliver Everettin alias E:n historiaan, ja onnistuin haalimaan kuultavakseni seitsemän aiempaa Eels-albumia. Ei ole tarvinnut katua.

Tutkimusretkeni E:n maailmaan on vasta alussa. Olen muun muassa havainnut, että virginialaislähtöisen Everettin lapsuudenaikainen viehtymys lelusoittimiin sekä lähipiirin traagiset kuolemat ja päättyneiden parisuhteiden traumat leimaavat miehen tuotantoa. Varhainen Mark Everett-nimellä julkaistu albumi on vielä kuulematta, samoin E:n kaksi albumia 1990-luvun alusta. Daisies Of The Galaxy on Everettin kolmas Eels-nimellä julkaisema albumi. Edeltänyttä synkkäsävyistä Electro-Shock Bluesia pidetään Eelsin parhaana levynä, mutta kaltaiselleni Eels-noviisille aurinkoisempi Daisies sopii hyvin aloituslevyksi.

Daisies Of The Galaxyn melodiat ovat yksinkertaisia ja hyvin tarttuvia. Lastenlorumaisissa lyriikoissaan E viljelee runsaasti loppusointuja ja näppäriä sanaleikkejä. E:n vähäeleinen, lämpimän karhea lauluääni on sopusoinnussa sanoitusten intiimin tunnelman kanssa.

Rytmillisesti kaksijakoinen albumi käynnistyy kantriraidalla Grace Kelly Blues. Ainakin se on kantria minun mielestäni. Krapulaisen sunnuntaipäivän rentoa ja vähään tyytyvää, raukeaa hyvän mielen outlaw-countrya. Muun muassa Packing Blankets ja levyn nimikkobiisi jatkavat kantri-/americana-/folk-linjoilla. Albumin kolmas singlelohkaisu, kaunis Jeannie's Diary edustaa myös levyn rauhallista puolta. E haluaisi päästä sivuksi Jeannien päiväkirjaan.

Eels on tällä levyllä käytännössä duo. Everettin biisien taustalaulajana ja rytmillisenä selkärankana toimii svengaava ja tyylitajuinen rumpali Butch (Jonathan Norton). Miesten sukset ovat menneet myöhemmin ristiin, ja Butch on soittanut muun muassa Lucinda Williamsin bändissä.

Vaikka kuulostavatkin ennen muuta E:ltä, rytmikkäämmät raidat kuten The Sound Of Fear, kakkossingle Flyswatter ja Tiger In My Tank tuovat mieleen Beck Hansenin. Ei ole yllätys, että Beckin Odelay-levyn tuottaneen The Dust Brothers -duon Michael Simpsonilla on ollut sormensa pelissä. Kaikkein eniten Beckiä muistuttaa levyn ensimmäinen single, brittilistan 11:ksi kivunnut Mr. E:s Beautiful Blues; parinkymmenen sekunnin päähän varsinaisen levyn lopusta jätetty piiloraita, jonka tietoja ei löydy kansista. Simpson on kreditoitu biisin tekijäksi yhdessä E:n kanssa, ja videohan mainostaa Road Trip -komediaa, jonka musiikin Simpson on säveltänyt.

Hittibiisin oudohko nimi, sijoittelu albumille ja kertosäkeen sadattelu "Goddamn right, it's a beautiful day" eivät edesauttaneet Eelsin nousemista radioiden soittolistoille. Daisiesin kanteen painettiin Parental Advisory -tarra, mikä koitui yleensä rap- ja nu metal -albumien osaksi. Se tuskin edisti Eelsin vaihtoehtoisen popin menekkiä millään tavalla. USA:n markkinoita varten albumista julkaistiinkin lapsille sallittu versio, jossa It's A Motherfucker -biisi siistittiin muotoon It's A Monstertrucker.

Viime vuosikymmenellä Eels on jäänyt lähinnä oman uskollisen diggaripiirinsä omaisuudeksi. Paitsi Belgiassa, jossa kaikista maailman kolkista hänen suosionsa on valtavaa. Muualla musiikkia rakastava, pikku hiljaa kasvava joukko seuraa uskollisesti E:n uraa levy levyltä. Eikä ihme. Hänen biiseissään on jotain hyvin vetovoimaista. Minulle henkilökohtaisesti Eels on startanneen 10-luvun ensimmäinen uusi musiikillinen löytö isolla L-kirjaimella.

Levykeidas-blogi täyttää neljä viikkoa, ja tämänkertainen aihe liippasi jo aika läheltä nykypäivää! Ensi viikolla uppoudun taas neljänkymmenen vuoden takaiseen levylöytöön.