Lähestyvän vappujuhlan kunniaksi Levykeidas tarttuu uskaliaasti ensimmäiseen "kadonneeseen" kotimaiseen klassikkoonsa. Gösta Sundqvist (1957-2003) oli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä suomalaisista laulaja-lauluntekijöistä. Pink Floyd- ja Jethro Tull-yhtyeistä musiikintekijäksi inspiroituneen Sundqvistin Leevi and the Leavings -yhtyenimen alla vuosina 1978-2003 julkaisema tuotanto on sanoituksellista ilotulitusta Juha Vainion ja Juice Leskisen hengessä.
Myös Sundqvist tuli tunnetuksi verbaalivirtuoosina ja huumorimiehenä, ja hänenkin tekstinsä toimivat kahdella eri tasolla - Korson ja Keravan keskiolut- ja karaokekuppiloiden kaltaisessa alamaailmassa ne voitiin ottaa aivan tosissaan. Perinnöllisen sydänvian takia varhain kuolleella Sundqvistilla ei ollut mainittujen herrojen tavoin alkoholiongelmaa, mutta hän liikkui kansan parissa ja piti korvansa auki ihmisten tarinoille, joita lainasi laulunteksteissään ja radio-ohjelmassaan Koe-eläinpuisto. Mitä uskomattomampi tarina, sitä varmemmin se perustui tositapahtumiin.
Leevi and the Leavingsin neljästoista studioalbumi (livealbumi olisi ollutkin lähes mahdottomuus) Bulebule on kansikuviaan myöten Sundqvistin (inho)realistisinta materiaalia. Sanoitukset ovat lähimpänä hänen L. Samarialainen- ja Pentti Jormanainen -salanimillä Aarne Tenkanen & Tempuntekijät -yhtyeelle tekemäänsä tuotantoa. Leevi and the Leavingsin esittämänä "isojen poikien laulut" eivät kuitenkaan kepeästi naurata tai ärsytä, ne viiltävät. Sundqvistin laulamana Jallu-lehden lukijakirjeiden suorasukainen porno ja moniongelmaisten syrjäytyneiden surkeuden suossa rypevät ihmiskohtalot muuttuivat koskettavaksi taiteeksi.
Musiikillisesti Leevi and the Leavings: Sundqvist, laulu, kitara, puhaltimet - Risto Paananen, basso, koskettimet, kitara, laulu - Juha Karastie, kitara, mandoliini ja Niklas Nylund, rummut, perkussiot, kitara, laulu; oli tiukka ja kurinalainen Sundqvistin sävellysten ja sovitusten toteuttaja. Levytyksissään yhtye kokeili lähes kaikkia mahdollisia pop-musiikin tyylilajeja rockabillystä synapoppiin. Uransa alkuaikoina bändi teki useammin herkullisia pastisseja, loppuaikoina yhtyeen albumit olivat musiikillisesti yhtenäisempiä musiikillisia kokonaisuuksia. Perinteistä suomi-iskelmää ja vanhaa tanssimusiikkia mukaileva pop vaihtui lopputaipaleella välillä raskaampaan suomirock- tai lähes metalli-iskelmä -tyyliin.
Bulebule ei sisällä yhtään puhtaaksi kaluttua Leavings-standardia. Vaikka albumi kuulostaa helpolta ja jo ensikuulemalta hyvin tutulta, se on säilyttänyt ajattoman ajankohtaisuutensa ja tuoreutensa. Levy sisältää musiikillisesti keveämmän Aina mielessä -singlen kaltaisen Leavings-iskelmän lisäksi vanhakantaista hard rockia: Lenita Airiston kiusaksi väsätty "nimikappale" ja ensimmäinen singlelohkaisu Ihan tavalliset tennissukat, Lihaksikas nainen, glamrockia: Hey Come On (Ei voi mitään), ja jopa yhden hippiaikoja haikailevan reggaen: Goan arkki. Maallinen vaellus on urkuineen silkkaa Procol Harumia. Melkein vieraissa antoi nimensä suomirockareiden vuonna 2007 julkaisemalle turhanpäiväiselle tribuuttilevylle.
Bulebule sai keskinkertaiset arvostelut ja myi mukavasti. Vaikka albumi ei ilmestymisvuonnaan saavuttanut kultalevyrajaa, se lienee myynyt erilaisten halpiskampanjoiden myötä myöhemmin merkittäviä määriä. Leevi and the Leavingsin musiikkia alettiin varsinkin 90-luvun loppupuolelta lähtien pakata runsaslukuisille kokoelmille, joiden markkinointi söi varmasti viimeisten uusien albumien [Onnen avaimet (2002) ja Hopeahääpäivä (2003)] myyntilukuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti