Boonoonoonoos-kappaleen Pink Floyd -lainailu on piireissä nykyään tuttu juttu, mutta omana aikanaan kahden genren kohtaaminen jäi varmaan täysin spottaamatta sekä Floydin että Boney M:n kuuntelijoilta. Itse ostin Boonoonoonoosin jonkin isomman vinyylisatsin mukana 90-luvulla, enkä voi edelleenkään kehuskella mitenkään sisäistäneeni levyn matskua. Jotakin perverssin kiehtovaa tässä tuottaja-biisintekijä-verhojen takainen artisti Frank Farianin konseptissa kuitenkin on.
Boney M:n hitit ja niiden 80- ja 90-lukujen remiksit olivat pitkään karvanoppaelvisten vakiomatskua ja junttidiskojen leipää. Vaikka olen pitkään puolihuolimattomasti koonnut Hansa-yhtiön levyjä ja Farianin tuotoksia, kynnys Boney M -levyjen KUUNTELEMISEEN on madaltunut vasta viimeisen vuosikymmenen aikana. Amerikkalaisetkin ovat viimein löytäneet Keith Forseyn järkähtämättömät kompit; Duck Saucen Barbra Streisand -hitin innoittamana kaivoin itsekin Gotta Go Home -biisin (1979) hyllystä discoillan viimeiseksi biisiksi. Alkuperäinenhän on aina alkuperäinen.
Yli kaksi vuotta edellisen studiolevyn Oceans of Fantasyn jälkeen ilmestynyt Boonoonoonoos floppasi Boney M:n aikaisempiin tuotoksiin verrattuna pahasti. Kolmea perättäistä listaykköstä seurannut levy ei mahtunut lainkaan Britannian albumilistan top 75:een, ja Saksassakin se ylsi vain kuudenneksitoista.
Boonoonoosia valmisteltiin pitkään ja hartaasti yhdeksässä studiossa (kolme noista sentään Münchenissa) ympäri maailmaa. Ensimmäiset albumille päätyneet raidat Boonoonoonoos, Train To Skaville ja I Shall Sing äänitettiin jo keväällä 1980, samalla toukokuussa 1980 ilmestyneelle The Magic of Boney M -kokoelmalle päätyneiden I See A Boat On The River ja The Smoke -cover My Friend Jackin kanssa.
Nimibiisin jälkeen kuultava, lähes tunnistamattomaksi muutettu ska- / rocksteady-cover Train To Skaville on ainoa Boney M -kappale, millä kvartetin kaikki jäsenet ovat laulaneet. Biisin koominen rap-osuus on tanssija Bobby Farrellin debyytti Boney M -levyllä. Bändin matalaääniset mieslauluosuudethan laulaa Farian itse. Myös hiljainen naisjäsen Maizie Williams teki alunperin Boney M -debyyttinsä tässä kappaleessa, mutta hänen osuutensa Liz Mitchell lauloi julkaistulle versiolle kuitenkin uusiksi.
Alla nähtävän medleyn kolmas kappale I Shall Sing on todennäköisesti jamaikalaisen rocksteady-kierrätyksen kautta löydetty, alunperin Van Morrisonin biisi Sing My Song. Alkuperäisestä esittäjästä minulla ei ole varmaa tietoa.
Farian antoi Bobby Farrellille potkut kohta albumin ilmestymisen jälkeen, mikä osaltaan vaikeutti levyn promotoimista. Oheisella Boonoonoonoos-livellä Bobbyna toimii yhtyeessä vuosina 1982-1986 paikkaajana ollut Reggie Ziboe.
Live on nauhoitettu vuonna 1984 Sun Cityssä, missä keikkaileminen ei tuottanut Boney M:lle tunnontuskia. Etelä-Afrikassa yli roturajojen valtavan suosittua bändiä ei kenties edes pyydetty mukaan Little Stevenin Artists United Against Apartheid -projektilevylle (1985)...
Toukokuussa 1981 Boney M matkusti Jamaikalle kuvaamaan albumin kansia ja tv-dokumenttia The Sound Goes Through The World. Molemmat Boney M -levyillä kuultavat naisvokalistit Mitchell ja Marcia Barrett ovat kotoisin Jamaikalta. Ohessa I Shall Sing -biisin livekuvaa.
Matkalla Boney M esiintyi myös Rita Marleyn konsertissa ja äänitti biisin Bob Marleyn Tuff Gong -studiolla Kingstonissa.
Ihan sivukaneettina olisi mielenkiintoista tietää, koska Boney M:n vierailu tapahtui. Bob Marley oli ollut kahdeksan kuukautta hoidettavana saksalaisella syöpäklinikalla ilman käännettä parempaan. Mies kuoli kesken kotimatkan Miamissa 11. toukokuuta. Jamaikan valtion kustantamat hautajaiset pidettiin kuun 21. päivä.
Marleyn studiolla äänitetty Silly Confusion on mainio, vähemmän kuultu elektroninen discopala. Biisillä on mukana myös bändin ulkopuolinen lauluryhmä La Mama, joka oli alunperin pestattu laulamaan taustoja Farianin tuottamalle ex-Eruption -vokalisti Precious Wilsonin levylle On The Right Track (1980).
La Mama laulaa kreditoimattomana myös toukokuussa 1981 julkaistun ennakkosinglen Malaika taustalla. Trad-sävelmällä oli kyseenalainen kunnia olla viiteen vuoteen ensimmäinen Saksassa top tenin ulkopuolelle jäänyt Boney M -single. Lauletaanpa nyt kaikki yhdessä: "Malaika, nakupelle, Malaika".
Malaikan b-puolella julkaistiin Consuela Biaz. Panhuilut EIVÄT VOI koskaan pettää, eiväthän?
Syyskuussa julkaistu single We Kill The World (Don't Kill The World) oli Belfastin (1977) jälkeen ensimmäinen Boney M -single, millä Marcia Barrett toimi yhtyeen päävokalistina. Jylhän apokalyptisella, selvästi fututurismivaikutteisella videolla siunattua teutonidiskoa, eikä mitään Michael Jacksonin Heal The World -mamoilua. Toimii, jos sellaisesta tykkää. Ja minähän tykkään!
Biisin puolivälissä mukaan astuvat Brian Paul (videolla) ja kreditoimaton Brian Sletten valitettavasti pehmentävät biisin tiukan sanoman. Pojat ovat laulaneet kahdestaan koko biisillä kuultavan lapsiköörin, videolla näkyvät muut lapset ovat vain rekvisiittaa. Onneksi Boney M -kitaristi Mats Björklund sentään räväyttää lopussa kunnon kitarasoolon.
Espanjassa ja Etelä-Afrikassa listakärkeen nousseen We Kill The Worldin b-puolella julkaistiin albumin nimikappale. Boonoonoonoosilta ei lohkottu enempää singlebiisejä, mutta ainakin Kanadassa Consuela Biaz julkaistiin singlen a-puolena We Kill The Worldin sijasta.
Boonoonoonoosin ilmestymiseen liittyy vielä sellainen erikoisuus, että alkuperäinen syyskuuksi suunniteltu julkaisupäivä siirtyi marraskuulle, sillä päävokalisti Liz Mitchell oli tyytymätön sisäpussissa olleeseen vesiputouskuvaan. Levyt vedettiin pois markkinoilta, ja uudessa kuvassa yhtye on kuvattu kanootissa.
Siirrytään siis loppujen albumiraitojen pariin. Ovelista cover-valinnoistaan kuulu Farian versioi brittisäveltäjä Mike Battin Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa levyttämän pop-progen Ride to Agadir (1977) lähes yksi yhteen alkuperäisen kanssa.
Farian-originaaliksi merkitty Jimmy on 70-luvun puolivälin ABBA-balladin tyylinen kaunis kappale.
Liz Mitchell on kreditoitu yhdeksi African Moon -reggaebiisin säveltäjäksi.
Seuraavana on jälleen mielenkiintoinen cover-valinta. Kenny Gamblen ja Leon Huffin philly soul -yhtye The O'Jaysille vuonna 1973 tekemä proge- ja psykedeliavaikutteinen sinfoninen soulbiisi Ship Ahoy on modernisoitu kevyesti Pink Floyd- ja Norman Whitfield -vaikuttein rullaavaksi karibiadiscoksi Homeland Africa (Ship Ahoy). Toimii.
Kelvin Jamesin alunperin Marcia Barrettin julkaisematta jääneelle soololevylle säveltämästä Breakaway-kappaleesta tehtiin Boonoonoonoosille uusi versio, missä Farian lauloi liidiosuudet.
Kantrilaulaja-lauluntekijä John D. Loudermilkin Sad Movies (Make Me Cry) oli vuonna 1961 iso pop-hitti Sue Thompson -nimisen laulajattaren esittämänä. Koska Farianin hittitutka ei yleensä katsonut tuohon suuntaan, veikkaan, että biisistä on olemassa rocksteady- tai saksalainen schlager-versio, minkä inspiroimana se on päätynyt Boney M:n ohjelmistoon.
Albumin päättävä Farian-originaali Goodbye My Friend toimi osuvana jäähyväisenä Bobby Farrellille, jonka erottamisen jälkeen yhtyeen alamäki syveni. Farian kiirehti julkaisemaan alunperin Liz Mitchellin sooloalbumiksi tarkoitetun Christmas Albumin Boney M:n nimellä vain kolme viikkoa Boonoonoonoosin jälkeen.
Yhtye hajosi vuoden 1986 alussa vähin äänin juhlittuaan ensin kymmenvuotista uraansa. Tämän jälkeen kaikki alkuperäisjäsenet ovat toimineet yhtyeen mandaatilla vaihtelevilla kokoonpanoilla.
Surkuhupaisin tapaus lienee Bobby Farrellin ilman Fariania Belgiassa järjestelemä uuden Boney M -albumin levytys, mikä kaatui siihen, ettei miestä edes näkynyt studiolla, eikä Maizie Williamsin ääntä oltu koskaan julkaistu levyllä. Farrell kuoli viime vuoden joulukuussa sydänkohtaukseen pietarilaisessa hotellissa, missä oli esiintymässä Boney M -kokoonpanonsa kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti