En enää muista hetkeä, milloin tajusin The Kinksin nerouden. Lapsuudessani bändiä ei kuullut missään. Bändin biiseistä oli tehty käännösversioita (Juicen Paperitähdet ja Kontran Jerry Cotton) ja covereita (Pretendersin Stop Your Sobbing - Chrissie Hynde heilastelikin nokkamies Ray Daviesin kanssa - ja Van Halenin You Really Got Me). The Jamin johtaman mod-revivalin yhteydessä bändiä kehuttiin The Whon ohella. The Kinks-albumien uusintajulkaisujen arviot Soundissa herättivät kiinnostusta. Sieltä jostain se lähti.90-luvun lopulla kiinnostuin The Kinksistä virinneen brittipsykedelia-innostuksen myötä. See My Friends -biisin raga-soundien väitetään vaikuttaneen aika paljon The Beatlesin psykedeeliseen kauteen ja loppu onkin historiaa. Toinen juttu oli Ray Daviesin tekstien vaikutus 90-luvun brittipoppiin, etenkin Blurin Modern Life is Rubbish -albumiin (1993) ja Pulpin Jarvis Cockeriin. Brittipopin jälkihuumassa tulin hankkineeksi myös vuoden 1998 remasteroinnin Muswell Hillbillies -albumista.
Pohjois-lontoolaisesta Muswell Hillin esikaupungista kotoisin ollut Ray Davies perusti The Ray Davies Quartetin kolme vuotta nuoremman veljensä Dave Daviesin ja luokkatoverinsa basisti Pete Quaifen kanssa. Ennen levytyssopimusta bändi toimi useilla eri nimillä ja vaihtelevilla kokoonpanoilla parin vuoden ajan. Yksi laulusolistikokelaista oli muuan Rod Stewart.
Vuoden 1964 alussa tuottaja Shel Talmy onnistui saamaan yhtyeelle levytyssopimuksen Pyen kanssa, ja The Rolling Stonesissakin piipahtaneen rumpali Mick Avoryn liityttyä bändiin nimi vakiintui The Kinksiksi. Elokuussa 1964 ilmestynyt kolmas single You Really Got Me löi bändin läpi Atlantin kummallakin puolella.
Seitsemän vuotta myöhemmin The Kinksillä oli takanaan kymmenittäin klassikkobiisejä ja vaiheikas ura. Bändi löi itsensä läpi brittiläisen beat-musiikin invaasion aallonharjalla, mutta todennäköisesti väkivaltaisiksi äityneiden esiintymisten takia amerkkalaisten muusikoiden ammattijärjestö eväsi yhtyeeltä keikkailun USA:ssa neljän vuoden ajaksi 1965-1969. Keikkakiellon seurauksena yhtye jäi päämarkkina-alueellaan merkittävästi The Beatlesin ja The Whon jalkoihin.
Britanniassa hittiputki jatkui vuoteen 1967 ja Dave Daviesin Death of a Clown -soolomenestykseen asti, mutta Daviesin Shel Talmyn jälkeinen kuivakkaampi tuotantotyyli sekä yhä nokkelampaa yhteiskuntakriittistä kommentointia sisältäneet tekstit karkoittivat purukumipopista innostuneen teiniyleisön vuosikymmenen lopussa. Teinisuosiota verotti myös kauniskasvoisen Peter Quaifen ero vuonna 1969. Hänen tilalleen basistiksi liittyi vuoteen 1976 saakka John Dalton.
Pye-yhtiö ei osannut markkinoida taiteellista kunnianhimoa ja näyttämisenhalua pursuavan Ray Daviesin säveltämiä teema-albumeita. Lola-single (1970) oli menestynyt hyvin myös USA:ssa, mutta kaksi Britannian top ten singleä sisältänyt kahdeksas studioalbumi Lola Versus Powerman and the Moneygoround, Part One myi siihen nähden kehnosti.
Koska USA:n auvoisammat keikkamarkkinat olivat jälleen avautuneet, bändi neuvotteli itselleen uuden ja paremman sopimuksen RCA-yhtiöllä. Nousussa olleen David Bowien rinnalla helposti markkinoitavaa art rock -yhtyettä uusi levy-yhtiö ei kuitenkaan palkkalistoilleen saanut. The Kinksin taival 70-luvun lopun ja 80-luvun alussa USA:ssa suosiota niittäneeksi yhtyeeksi lähti liikkeelle brittiläistä työväenluokkaa ja amerikkalaista juurimusiikkia yhdistäneestä Muswell Hillbilliesistä.
The Beverly Hillbillies -sitcomista nimen napannutta levyä pidetään yleisesti The Kinksin ns. kultakauden toiseksi viimeisenä albumina. Sitä ei hittibiisien puuttumisen takia yleensä nosteta bändin parhaimmistoon, enkä niin tee itsekään. Albumi pitää kuitenkin hyvin pintansa ajan amerikkalaisen juurimusavaikutteisen populaarirockin rinnalla. Vaikka Ray Davies oli ehkä aiemmin pilaillut countryn tai bluegrassin kustannuksella, nyt hän oli musiikillisesti täysin tosissaan.
Albumin avausraita ja ainoa singlelohkaisu 20th Century Man kertoo nykyaikaiseen teknologiaan ja taiteeseen tyytymättömästä vastahankaisesta miehestä. Biisi on albumin muusta vanhahtavammasta materiaalista poikkeava, neljänkymmenen vuoden takaisella modernilla kalustolla toteutettu hard rockiin vivahtava viisu. Kvartetin vakituiseksi kosketinsoittajaksi vuonna 1970 liittyneen John Goslingin raskaalla kädellä soittamat urut näyttelevät biisissä merkittävää roolia. Single ei yltänyt USA:ssa top 100:n joukkoon.
Daviesin isästä kertovalla, synkän svengaavalla Acute Schizophrenia Paranoia Blues -biisillä puhaltaa jazz-trio The Mike Cotton Sound. Mike Cottonista, John Beehamista ja Alan Holmesista tuli The Kinksin ulkojäseniä 70-luvun alussa. Oheinen tv-live on taltioitu pari vuotta albumin ilmestymisen jälkeen.
Humoristinen Holiday irtautuu työn ikeestä ja kaupungin kiireestä lomalle. Valitettavasti ranta on saastunut ja aurinkokaan ei paista, kuten proletariaatin lomaillessa asiaan tietysti kuuluukin.
Everybody's in Show-Biz -albumin (1972) jälkeen The Kinks keikkaili isoilla kokoonpanoilla ja teema-albumiensa yhteyteen rakennetuilla show-ohjelmistoilla seuraavan neljän vuoden ajan. Alla 20th Century Man -singlen b-puoli Skin & Bone ison kokoonpanon live-esityksenä Lontoon Rainbow-teatterissa vuonna 1974.
Yksi pakotie Muswell Hillistä oli alkoholi. Viinan kiroista kertova Alcohol on taltioitu saksalaiseen Beat Club -televisio-ohjelmaan vuonna 1972.
Complicated Life on edellä kuultuja lauluja hieman modernimpi ja rokahtavampi country rock -vaikutteinen viisu.
Yhden miehen vallankumousta harmaita armeijoita vastaan saarnaava Here Come The People In Grey olisi hiukan kaupallisemmin toteutettuna voinut olla menestyskappale. Eräs Youtube-kommentaattori vertaa biisiä Ian Hunterin Once Bitten Twice Shy -hittiin (1975). Miksei.
Have A Cuppa Tea kertoo Daviesin veljesten isoäidistä, todennäköisemmin Big Grannysta. Äidinäidillä, Big Grannylla, oli kaksikymmentäyksi lasta. Isänäiti Little Granny oli syntyjään Irlannista, ja lähetetty suurperheestään aikoinaan töihin Englantiin.
Have A Cuppa Tea televisioliven (1972) upottaminen on estetty, klikatkaa biisin nimeä.
Holloway Jail perustuu Daviesin vanhempien tuntemaan todelliseen henkilöön.
Oklahoma USA:n päähenkilö pakenee Muswell Hillin todellisuutta elokuvateatterissa esitettävän Oklahoma!-leffan (1955) pariin.
Uncle Son kertoo sekin Muswell Hillin tosielämän hahmosta.
Muswell Hillbilly -biisin Rosie Rooke oli veljesten lapsuudenystävä.
Muswell Hillbillyn liveversio Old Grey Whistle Test -ohjelmassa vuodelta 1977 kannattaa klikata auki vaikka sitten vain Dave Daviesin esittelyn takia. Mielenterveytensä kanssa painiskellut Dave kertoo elämäkerrassaan Kink - An Autobiography (1996) veljensä muuttuneen 70-luvun alussa lähes sietämättömän omahyväiseksi.
Ray oli bändin tuottaja ja musiikillinen diktaattori. Bändiä kahdeksan vuotta manageroinut Robert Wace sai potkut, sillä Ray ei muka tarvinnut enää tämän palveluksia. Toinen manageri Grenville Collins oli lähtenyt jo aikaisemmin. Daviesin veljesten viha-rakkaus -suhteelle vetää vertoja ehkä vain Gallagherien vastaava. Omahyväisyydestä huolimatta Raylla oli vielä 70-luvun alussa runsaasti paukkuja varastossa.
Albumia varten äänitettiin Morgan -studioilla viisitoista kappaletta, joista alkuperäiselle levylle pääsi edellä olleet kaksitoista. The Mountain Woman oli toinen vuoden 1998 remasteroidulle cd:lle sisälllytetty ennenjulkaisematon biisi.
Toinen ennenjulkaisematon biisi oli Kentucky Moon, josta alla minuutin mittainen pätkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti