Richard Wayne Pennimanin alias Little Richardin 50-luvun rock 'n' roll -huippuvuodet alkavat olla jo niin kaukana takanapäin, ettei ketään Levykeitaan lukijoista voisi todennäköisesti vähempää kiinnostaa. Miehen vuosien 1955-1957 klassikoista ja niiden myöhemmistä versioista on julkaistu niin paljon kokoelmia, ettei niitä pysty hankkimaan kuin koko elämänsä artistille pyhittänyt keräilijä. Vähemmälläkin pärjää ja myöhempi tuotanto on jälkiviisaasti kiinnostavampaa.
Kun puhutaan "alkuperäisen" rock 'n' rollin kuninkaasta, niin muun muassa Elvis Presleyllä, Chuck Berryllä ja Buddy Hollylla on kullakin omat fanaattiset kannattajansa. Nämä jaksavat viidenkymmenen vuoden päästäkin jankuttaa, ettei Richard ollut originaali. Richardin hullulle lavapreesensille ja rock 'n' roll -lifestylelle ei kuitenkaan 50-luvulla vetänyt vertoja kukaan.
Tietenkään Little Richard ei keksinyt rock 'n' rollia. Richardin ensimmäiset levytykset vuosilta 1951-1954 olivat aikakaudelle tyypillistä jump bluesia. Richardin fraseeraus oli lainaa 30- ja 40-lukujen gospelartisteilta, hakkaava pianonsoitto Esqueritalta ja pukeutumistyyli jump blues / r&b -huutaja Billy "prince of the blues" Wrightilta, joka myös hankki Richardille ensimmäisen levytyssopimuksen.
Rock 'n' roll ei ole urheilukilpailu, vaikka siltä välillä tuntuukin. Richard synnytti omista vaikutteistaan jotain uutta, ja hänen lyhyt rock 'n' roll -kautensa vaikutti vuorostaan lukemattomiin seuraajiin. Miehen nimeen vannovat pitävät Richardin äänekästä tyyliä protopunkkina (vrt. The Sonics) ja jopa protometallina. On selvää, että Richard on säveltänyt joukon ikivihreitä rock 'n' roll -klassikkoja, ja että hänen näyttävä lavaesiintymisensä ja glam rock -pioneerityylinsä on vaikuttanut aina Princeen asti 70-luvun alun glamrockareista puhumattakaan.
Richard pamahti dramaattisesti uskoon vuoden 1957 lopulla ja vuoteen 1962 saakka hän esiintyi ja levytti tiukasti gospel-skenen sisällä. Kolme hengellistä laulua tosin nousi USA:n pop-listalle. Britanniassa Richardin rock 'n' roll -levyt myivät edelleen hyvin, ja lokakuussa 1962 hänet buukattiin sinne kiertueelle yhdessä The Beatlesin kanssa. Richard luuli voivansa soittaa gospel-keikkoja. Yleisö halusi rock 'n' rollia, ja sitä se saikin. Vuotta myöhemmin Richard kiersi Britanniaa The Rolling Stonesin kanssa, ja kesäkuussa 1964 comeback-single Bama Lama, Bama Loo palautti Richardin maallisille listoille.
Keikkarintamalla Richard teki selvää jälkeä, mutta mies joutui 60-luvulta lähtien USA:ssa radioasemien levyjensoittopolitiikan uhriksi. Mies äänitti mainioita soul- ja funklevyjä, mutta häntä pidettiin r&b-asemien linjaan sopimattomana rock 'n' roll -artistina. Kristillisten piirien käsissä olevat mustat radioasemat eivät enää halunneet soittaa miehen levyjä. Valkoiset pop-radioasemat soittivat vain Richardin vanhoja rock 'n' roll -levytyksiä, mutta nuorisolle suunnatut college-radioasemat pitivät miestä vanhanaikaisena.
60-luvun lopussa alkanut ja 70-luvun alussa jyllännyt rock 'n' roll -revivaali tarjosi Richardille mahdollisuuden laajamittaiseen comebackiin. Vuosina 1970-1972 Richard äänitti Reprise-yhtiölle neljä albumia, joista kolme julkaistiin. Vuonna 2005 Rhino julkaisi kaikki kokoelmalla Complete Reprise Recordings.
Toinen Reprise-albumeista oli King of Rock and Roll. Ostin provokatiivisesti nimetyn levyn noin kymmenen vuotta sitten Turun iltatorilla levyjään myymässä olleelta toimittaja-kirjailijapariskunta Esa Silanderilta ja Leena Landerilta. Hinta oli kolme euroa, ehkäpä jopa kolme markkaa, en muista vuotta varmasti. En ollut koskaan nähnyt levyä aikaisemmin, mutta sittemmin on keräilijöiden eläköidyttyä ja Rhino-julkaisun ansiosta albumia näkynyt silloin tällöin.
Nimestään huolimatta levy on eklektinen sekoitus rokahtavaa soulia ja funkkia, soulahtavaa rockia ja jopa kantria. Albumilla on vain kolme Richard-originaalia, joista kaksi on tuottaja-sovittaja H.B. Barnumin aikaansaannoksia. Richardin omaa In The Name -biisiä en valitettavasti löytänyt tuubista. Barnum on mielenkiintoinen, monessa viisikymmentä vuotta mukana ollut tuottaja ja artistikin, josta en tiedä oikeastaan yhtään mitään. Hän on näköjään vielä tuottanut yhdessä David Axelrodin kanssa Axelrodin vuonna 2001 ilmestyneen comebacklevyn, joten mikään turha heppu ei ole kyseessä.
Barnumin King of Rock and Roll -nimikappale on 70-luvun alun rock 'n' roll -retrotyyliin sovitettu feikkilive. Sanomaltaan biisi on aikansa "Vitun suomirokki". Youtube-näyte on ripattu vinyyliltä, eikä ala soida ihan heti. Olkaa kärsivällisiä.
King of Rock and Rollin kappaleiden enemmistö on teiniyleisölle suunnattuja cover-versioita. Lauluntekijä Hoyt Axtonin Joy To The World alkaa Richardin pitkällä saarnalla. Nimettömäksi jäävät taustalaulajat ovat albumilla liian pinnassa, ja biisejä voi oikeastaan pitää Richardin ja naisten duettoina.
Koska Richardin ääninäytteitä löytyi niukasti, olen liittänyt löpinäni oheen myös muutamia "alkuperäisversioita". Richardin auraalisen ylivoimaisuuden takia muilta esittäjiltä on peräti videoklippejä. Joy To The World nousi keväällä 1971 USA:n listaykköseksi Three Dog Night -yhtyeen esittämänä.
Kesän 1971 iso hitti Brown Sugar on Richardin versioinneista parhaita. Biisi on muuten niin kaluttu, että tanakampi soulahtava tyyli iskee lujasti. Tätä biisiä luukuttelin nolkytluvulla Dynamon Rock 'n' Roll High School -klubilla useasti.
The Rolling Stonesin Top of The Pops -live on playback, mutta silti hienoa katseltavaa.
Oheisella videolla tanssiesityksen taustalta kuuluva Dancing In The Street on albumin toinen soul-cover. Tämän videon kanssa olin kahden vaiheilla, mutta näytteitä löytyi todella niukasti. Toisesta kaiuttimesta alkaa kuulua ääntä 0:48 kohdalla, ja sitten soundi on kelvollinen. The Temptationsin The Way You Do The Things You Do:n Richard-versiointi on tähän verrattuna aivan loistava.
Ed Sullivanin tv-showssa vuonna 1965 taltioitu Martha & The Vandellas vetoaa sisäiseen tanssin ystävääni edellistä enemmän.
Blueslaulaja Huddie "Lead Belly" Ledbetterin vuonna 1934 levyttämä trad-sävelmä Midnight Special istuu Richardille kuin luonnostaan.
Syy Richardin coverointiin oli Creedence Clearwater Revival -yhtyeen Willy and The Poor Boys -albumille (1969) levyttämä hittiversio. John Fogertyn fraseerauksen alkulähde on selvä.
King of Rock and Rollilta löytyy toinenkin CCR-coverointi, mainio versio Fogerty-originaalista Born on The Bayou (1969). Jotta levyn kaikki potentiaaliset kohdeyleisöt tulisi varmasti huomioitua, on kaksi kappaletta napattu kantrilegenda Hank Williamsilta. Joko kaikki biisit tuli mainittua? Jäljellä on vielä yksi H.B. Barnumin jykevästi funkkaava originaalikappale, muodikkaasti luonnonsuojeluaiheinen Green Power.
King of Rock and Roll -albumilla on hetkensä, mutta listoilla se floppasi komeasti, osittain päälleliimatun "kaupallisuutensa", osittain edellä mainitun olemattoman radiosoiton takia. Seuraavalla LP:llään The Second Coming (1972) Richard palasi kiltisti luottotuottajansa Robert Blackwellin hoiviin.
Little Richardilta julkaistiin neljäkymmentä vuotta sitten kaksi uutta albumia. Ennen King Of Rock And Rollia ilmestynyt Mr. Big oli Vee-Jay:n kooste vuosina 1964 ja 1965 äänitetyistä singleraidoista ja kokonaan ennenjulkaisemattomasta materiaalista. Kolmella kappaleella soittaa Little Richardin bändissä tuolloin vaikuttanut Jimi Hendrix.
Tsekkasin, että pakkaa hieman sekoittaa samanniminen ja samalla kansikuvalla (!) ilmestynyt hittikokoelma vuodelta 1974, mutta sillä on vain ennenjulkaistuja hittejä. Jos tulee vastaan, ostan todennäköisesti pois...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti