Mansun: Little Kix (2000)

Brittipopin unohdettu - tai kuoliaaksi vaiettu / naurettu (riippuen näkökulmasta) - suuruus aloitti suoraan huipulta. Vuoden 1996 kuumimmaksi tulokkaaksi hehkutetun bändin raikas esikoisalbumi Attack of the Grey Lantern nousi yllättäen Blurin uutuuslevyn ohi brittilistan ykköspallille helmikuussa 1997. Kun Mansunin hajoamisesta ilmoitettiin julkisesti toukokuussa 2003, uutinen ei kiinnostanut enää ketään.

Syntyjään liverpoolilainen laulaja-kitaristi Paul Draper perusti Chesterissä Grey Lantern -nimisen baaribändin wannabe-basisti Stove Kingin kanssa jo aikaisemmin, mutta varsinainen alkusysäys oikeasti soittavan yhtyeen perustamiseen oli kaksikon tutustuminen baaritiskin takana työskennelleeseen kitaristi Dominic Chadiin vuonna 1995. Aluksi rumpali Carlton Hibbertillä vahvistettu ydintrio kehittyi soittajina nopein harppauksin.

Yhtye ehätti julkaisemaan ensimmäisen omakustannesinglensä, Oasis-tyylisen harjoitelman Take It Easy Chickenin jo syyskuussa 1995. Bändin Manson-nimi oli yksi yhtyeen monista käytännössä huonoksi osoittautuneista hyvistä ideoista; kytkentä nimen innoittajaan sarjamurhaaja Charlie Mansoniin ei osoittanut kaikkein helpoimmin sulateltavaa huumorintajua, ja samaan aikaan kovassa nosteessa ollut Marilyn Manson aiheutti sekaannusta. Muistanpa erään levypuodin, jonka pitäjä oli syystäkin pyörällä päästään kysellessäni vuoron perään Mansonin uutta levyä ja Mansunin ep-levyjä. Marraskuussa 1995 ilmestynyt yhtyeen toinen single julkaistiin EMI-yhtiön leivissä ja Mansun-nimellä. Siitä eteenpäin bändin tuotanto julkaistiin EMI:n Parlophone-merkillä.

Vaikka Mansunia verrattiin lähinnä britpopin kuumiin aikalaisnimiin, yhtye ammensi reippaasti vaikutteita etenkin tuolloin erittäin epämuodikkaasta 1980-luvun popista. Lyhyen uransa aikana Mansun kokeili biisintekijä Draperin suurimman idolin David Bowien tapaan lähes kaikkia mahdollisia tyylejä ja imagoja, mikä nakersi yhtyeen uskottavuutta. Vuoden 1998 tienoilla pop-median kiinnostus ja kannustus muuttui alentuvaksi, suorastaan vihamieliseksi suhtautumiseksi, ja linja pysyi hamaan loppuun asti.

Mansunin taiteellisena huipputyönä pidetty kunnianhimoinen proge-ooppera Six (1998) jäi pahasti Radioheadin OK Computer -albumin varjoon. Sixiin ladatut valtavat kaupalliset odotukset jäivät neljästä hittisinglestä huolimatta lunastamatta. Albumin "vaikeus" viivästytti myös sen jenkkijulkaisua.

Levy-yhtiön vaatimuksesta kolmannelle albumille pestattiin ulkopuolinen tuottaja, komean cv:n omaava Hugh Padgham. Studiossa aiemmin spontaanisti operoinut Draper koki levy-yhtiön kaupalliset vaatimukset, lyriikoihin puuttumisen ja biisien demottamisen ahdistavaksi. Rytmiryhmä - King ja esikoisalbumia ennen mukaan liittynyt rumpali Andie Rathbone - ei ollut mukana koko sydämellään. Kitaristi Chad ei diggaillut soundia hallitsevasta viulu- ja kosketinsoitinmatosta, vaikka alla olevasta klipistä voisi muuta päätellä (Chad on biisin toinen säveltäjä).



Pitkäsoittoa edelsi heinäkuussa julkaistu profeetallinen single I Can Only Dissapoint U. Yritys kirjoittaa streitti rakkaustarina toimi paljon kehnommin kuin puhtaasti mielikuvitukseen perustuneet science fictionista, sarjakuvista ja Monty Pythonista ammentaneet aiemmat lauluntekstit. Paul Draper kertoo Legacy - The Best Of -kokoelman kansiteksteissä, että ensimmäinen häntä laulun tiimoilta haastatellut toimittaja oli kysynyt, miksi hän oli tehnyt laulun U2:n Bonosta. Nuff said.

Yhtyeen viimeisen päälle siloitellusta imagosta ja tylsästä soittovideosta huolimatta single nousi brittilistan kahdeksanneksi. Tämä oli Mansunin neljäs ja viimeinen top ten -hitti. Tunnelma on biisin tarttuvuudesta ja mieleenjäävyydestä huolimatta heti alkumetreillä jotenkin lattea ja alistunut. Ajankohdalle hyvin tyypillistä sielukkuutta hapuilevaa sokeroitua kitarapop-biisiä maustaa tyylikkäästi Chadin Edgemäinen kitara. Nimen U-kirjoitusmuoto johtuu tietysti Draperin Prince-diggailusta.



Ostin elokuussa ilmestyneen Little Kix -albumin heti sen ilmestyttyä. Ensimmäinen mielikuva taisi kyllä olla pieni pettymys. Levy edusti kuitenkin täysin oman aikansa soundia, joten se tuntui hyvin ympäristöönsä istuvalta. Saatoin ehkä ajatella Mansunin seuraavan hyvin muotivirtauksia!

Marraskuussa pitkäsoitolta lohkottiin toiseksi singleksi ylösrakentava Electric Man, joka kipusi singlelistalla kunnioitettavalle 23. sijalle. Aurinkoinen ja soulahtava biisi kuuluu ehdottomasti albumin parhaimmistoon. Little Kixille olisi saattanut tehdä gutaa tämän kappaleen julkaiseminen ensimmäisenä singlenä.



Kertosäkeen "bring me sunshine" oli Draperin kunnianosoitus brittien rakastamalle Morecambe & Wise (tai Eric & Ernie) -komediaduolle.



Kevyesti groovaavaa sinisilmäsoulia edustaa myös albumiraita Love Is..., jota ei kyllä suoraan sanoen voi pitää kovin inspiroituneena kappaleena. Aika tarkkaan levyversiota seuraileva livepätkä on V2000-festivaaleilta.



Jimmy Webbin elämänkerran inspiroimana kieli poskessa kirjoitettu Fool oli Draperin mielestä täyteraita, jota hän itse ei olisi edes kelpuuttanut koko albumille. Demon kuultuaan EMI halusi julkaista biisin singlenä - ehkäpä jopa aivan ensimmäisenä lohkaisuna? Niin pitkälle ei Draperin itseironia yltänyt. Ilmeisesti tämän kissanhännänvedon takia Draper pitää mainiota biisiä yhtyeen tuotannon kaikkein heikoimpana lenkkiä.

Omasta mielestäni Fool on Let's Dance -introineen ja Suede-tyyliin tarttuvine säkeineen albumin paras veto. Tammikuun lopulla julkaistu single nousi brittilistan sijalle 28. Hauskalla promovideolla ei yhtyettä paljon näy. Eikä varmaan ole videotakaan 11.9.2001 jälkeen paljon televisioitu.



Ennen Fool-singlen julkaisua Mansun tarjoutui levyttämään Until The Next Life -biisin uusiksi singleä varten. Käytäntöä oli sovellettu Six-albumia lohkottaessa, mutta nyt levy-yhtiö piti kiinni aiemmasta singlevalinnastaan. Tässä vaiheessa yhtyeen kiinnostus Little Kix -levyn promoamiseen alkoi olla vähissä, ja bändi ilmoitti julkisuudessa haluavansa julkaista uutta materiaalia mahdollisimman pian.



Toisin kuitenkin kävi. Tämän kirjoituksen höysteeksi vielä hyvä, jälleen nimellään Princelle kunniaa tekevä balladi, sama jota Chad yllä pianon takana jammasi: Soundtrack 4 2 Lovers. Kokonaisuutena Little Kix oli liian hidastempoinen, liian sokerinen, ja sielukkuutta tavoitellessaan ihan liian markkinahenkinen ja sieluton. Albumia tuli silti aikanaan kuunneltua rutkasti. Olin kaupungin ainoa Mansunia kuunteleva poika.



Yhtyeen viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt Kleptomania-albumi jäi miltei julkaisematta, mutta lopulta - osittain EMI:lle suunnatun nettiadressin ansiosta - sen sessiot sisällytettiin samannimiselle 3cd:lle vuonna 2004.

Six-albumi sai kymmenvuotisjuhlajulkaisunsa vuonna 2008 ja Attack of the Grey Lanternin special edition ilmestyi vastikään. Skunk Anansie-solisti Skinin levylle Fake Chemical State materiaalia vuonna 2006 kirjoittanut Draper on lupaillut soolomateriaalia jo pitkään. Odotellaan.

Betty Boo: Boomania (1990)

Maaliskuussa Betty Boo täytti neljäkymmentä vuotta. Malesialais-skottilaiset sukujuuret omaava, mutta syntyperäinen lontoolainen Alison Moira Clarkson liittyi She Rockers -nimiseen rapryhmään ollessaan vielä koulun penkillä.

She Rockersien kanssa Clarkson äänitti New Yorkissa singlen Give It A Rest, mikä löytyy hyvin suositeltavalta, brittiläistä vanhan koulun räppiä esittelevältä Hard As Hell 3 -kokoelmalta (1988). Ihan pätevältä soundaavan feikkiliven tuotti Public Enemy -yhtyeen jäsen Professor Griff, ja She Rockers pääsi myös oikeasti livenä lämppäämään Public Enemyä. Clarksonin mukaan kokemus ei tosin ollut järin mairitteleva.



She Rockersin jäsenistö melko lailla uusiutui seuraavana vuonna 1989, kun Clarkson ja Dupe Fagbesa erosivat triosta. Väitetyn yhdennäköisyytensä vuoksi Betty Boop -animaatiohahmolta taiteilijanimensä napannut Clarkson ryhtyi soolouralle - nimi tosin lyheni yhdellä kirjaimella Boopin lakimiesten yhteydenoton jälkeen. Betty Boo oli imagoltaan kovis, mutta Boopin tavoin naisellisia avujaan hyödyksi käyttävä.

She Rockersiin verrattuna paljon popahtavampi sooloura alkoi vierailulla The Beatmasters -tuottajatrion biisillä Hey DJ / I Can't Dance (To That Music You're Playing). Yhdessä niin ikään Rhythm King -merkille levyttäneiden Bomb The Bassin ja S'Expressin kanssa Beatmasters piti juustoisemman Stock-Aitken-Waterman -tuotantotrion erossa brittien dancevaltikasta vuosina 1988 ja 1989.

Martha & The Vandellasin vuoden 1968 pikkuhittiä häpeilemättömästi omiin nimiinsä lainaava Hey DJ on tyylillinen variaatio myös Beatmastersin ensimmäisestä omasta hitistä, Cookie Crew -rapduon kanssa tehdystä Rok Da House -remixistä. Single kipusi brittilistan seitsemänneksi syyskuussa 1989.



Beatmasters-tuotos oli mukana vielä myös vuoden päästä ilmestyneellä Boomanialla. Boon scifi-vaikutteinen ja erittäin kitsch promovideo näytti tältä. Videolla esiintyy Boon kanssa myös albumin pääosin tuottanut King John -duo: Rex Brough ja John Coxon.



Albumia edeltänyt, elokuussa julkaistu Boon ensimmäinen varsinainen soolosingle Doin' The Do nousi sekin brittilistan seitsemänneksi. Varsinainen läpimurto tapahtui USA:n dancelistalla, minkä kärkipaikan biisi valloitti Lisa Stansfieldiltä lokakuussa.



Boomania ilmestyi syyskuussa ja nousi brittien albumilistalla peräti neljänneksi. Levy on alusta loppuun kevyttä hömppää - ja minä pidän siitä. Uhmakkaiden pop-räbäytysten seassa on Boon hienosti laulamia dancebiisejä kuten Valentine's Day ja Don't Know What To Do, mitkä eivät kauhean kaukaa liippaa vaikkapa Deee-Liten albumibiiseistä (taikka Madonnan tulevista tuotoksista). Albumin instrumentaali on nimeltään tietenkin Boo's Boogie.

Avausraita ja toinen soolosingle Where Are You Baby? hyödynsi promovideossaan menneisyyden scifi-kuvastoa oikein kunnolla.



Where Are You Baby? nousi syyskuussa singlelistan kolmanneksi - ohessa huulisynkkaa Top Of The Pops -listaohjelmasta.



Albumin neljäs ja viimeinen single 24 Hours nousi joulukuussa 1990 vielä brittilistan 25:nneksi. Boon laulama biisi oli irtiotto aiempien hittien pop-rapista. Biisiä tuottamassa oli muuan William Orbit.



Betty Boo sai vuoden 1991 Brit Awardseissa palkinnon parhaasta läpimurrosta. Läheltä piti, ettei tästä pääosin itse materiaalinsa kirjoittaneesta artistista tullut Kylien tai Madonnan veroista suosikkia - ainesta kyllä olisi ollut. Boo kärsi kuitenkin vuoden verran writer's blockista, ja suosio jäi lyhytaikaiseksi. Isolle WEA-levymerkille tehty kakkosalbumi GRRR! It's Betty Boo (1992) floppasi pahasti.

Vuonna 1999 ilmestynyt Doin' The Do - The Best Of Betty Boo oli käytännössä Boomanian uusintajulkaisu.

Vuosituhannen vaihteessa Clarkson keskittyi lauluntekemiseen. Hänen suurin menestyksensä on ollut Hear'Say -Popstars-bändin debyyttisingle Pure And Simple vuodelta 2001. Viisuja on syntynyt muiden muassa Girls Aloudille, Dannii Minoguelle ja Sophie Ellis-Bextorille.

Vuonna 2006 Clarkson perusti Blur-basisti Alex Jamesin kanssa WigWam-duon (!). WigWamin single ei suuremmin menestynyt, kuten ei myöskään seuraavana vuonna Jack Rokka Vs. Betty Boo -nimellä julkaistu huomattavasti aiempaa dance-orientoituneempi paluusingle Take Off.

Ultravox: Vienna (1980)

Synapopin pioneeriyhtye Ultravox konsertoi tiistaina Tavastialla. Keskiviikkona todistin bändin Return To Eden 2 -jäähyväis(?)kiertueen Turun keikkaa Caribialla.

Ultravoxiin kohdistuvan ylenkatseen määrää ei voi liioitella. Suomen keikoista uutisoitaessa sosiaalisen median koiranleuat ounastelivat toiveikkaasti myös Spandau Balletin, Kajagoogoon ja A Flock Of Seagullsin vierailuja kamarallemme. Spandaun kaksi ensimmäistä uusromanttista albumia ansaitsevat toki kunniamaininnan. Vaikka classic rock -kanonistit helposti leimaavat kaikki kahdeksankymmentäluvun bändit kevyeksi hömpäksi, Ultravox ei suinkaan ollut mikään kahden hitin ihme tai töyhtöhyyppä-orkesteri.

Vokalisti Dennis Leigh ja basisti Christopher Allen perustivat kitaristi Stevie Shearsin kanssa Tiger Lily -nimisen glamrock-yhtyeen Lontoossa jo vuonna 1973. Seuraavana vuonna mukaan liittyivät rumpali Warren Cann ja kosketinsoittaja-viulisti William Currie.

Ainokaisen singlejulkaisunsa jälkeen bändi vaihtoi tiuhaan nimeä, mutta vuonna 1976 se vakiintui Ultravox!:ksi. Leighin taiteijanimeksi tuli John Foxx, Allenin Chris Cross ja Currien Billy Currie. Bändin nimen perään kahden ensimmäisen art rock- ja punk-vaikutteisen albumin ajan liitetty huutomerkki oli kunnianosoitus saksalaiselle Neu! -yhtyeelle.

Tyyliltään rajoittuneeksi koettu Shears sai kenkää ennen kolmatta synapopin pioneerilevynä pidettyä Systems Of Romance -albumia. Legendaarisen Conny Plankin tuottama levy sai kuitenkin vaisun vastaanoton, ja ristiriidat bändin sisällä johtivat Foxxin poistumiseen soolouralle. Billy Currie pestattiin Systems Of Romancea yli kaiken diganneen Gary Numanin bändiin.

Currie tapasi teinipop-yhtye Slikin ja Rich Kidsin (ex- Sex Pistols Glen Matlockin powerpop-bändin) laulajan sekä Thin Lizzyn kiertuekitaristina soittaneen Midge Uren uusromanttisen Visage-projektin yhteydessä. Systems Of Romance -levystä myös pitänyt Ure pestattiin Currien, Crossin ja Cannin rinnalle Ultravoxin laulajaksi ja kitaristi-kosketinsoittajaksi.

Bändin klassisen kokoonpanon ensimmäinen julkaisu oli kesäkuussa 1980 julkaistu vauhdikas synapoppi Sleepwalk. Biisin demolla Ultravox oli kalastanut itselleen uuden levydiilin Chrysalis-yhtiöltä - vanha kokoonpanohan oli saanut kolmen flopin jälkeen kenkää Islandilta. Edellisillan keikalla Sleepwalk toimi encoren aloitusbiisinä. Single nousi brittilistan sijalle 29, mikä oli samalla bändin ensimmäinen listasijoitus.



Kolmekymmentä vuotta sitten heinäkuussa julkaistu Conny Plankin tuottama Vienna-albumi nousi ilmestyttyään kunnioitettavan korkealle brittilistan sijalle 14. Lokakuussa levyltä lohkaistiin toinen single, jolla menestystä ei irronnut, vaikka markkinointiin uskallettiin jo panostaa enemmän: biisin videon teki ajan merkittävin musiikkivideo-ohjaaja Russell Mulcahy. Videolla näyttelevät uusromantiikka-skenen SHOCK-performanssiryhmän burlesque-artisti Barbie Wilde ja Tik & Tok -duon Sean Crawford. Alkuaikojen Ultravoxin kitaravetoisuudesta muistuttava Passing Strangers rokkasi keikalla heti setin toisena biisinä.



Seuraava julkaisu räjäytti potin. Tammikuussa 1981 singlenä julkaistu albumin nimikkoballadi viihtyi brittilistan kakkossijalla neljä viikkoa. Viennan ykkössijalle pääsyn estivät ensin vastikään murhatun John Lennonin jäähyväissingle Woman ja sen jälkeen muistutus englantilaisten(kin) musiikkimaun rajallisuudesta: one-hit-wonder Joe Dolcen pieraisema Shaddap You Face. Midge Uren soolokeikoillaankin jatkuvasti soittama biisi on myynyt enemmän kuin kumpikaan sen listalla päihittänyt hitti.

Vienna-biisi oli Ultravoxin uralle sekä siunaus että pakollinen kiviriippa. Yhtyeen mainstream-hitti ei kolise niille, jotka eivät pysty liittämään siihen minkäänlaista omakohtaista nostalgiaa. Singlen vanavedessä albumikin nousi peräti listakolmoseksi. Vuonna 1993 singlen uusintajulkaisu nousi sijalle 13. Yhtyeen itse maksaman videon (Chrysalis kieltäytyi rahoittamasta) ohjasi jälleen Mulcahy.



Viennan neljäs singlelohkaisu julkaistiin toukokuussa 1981. Jälleen vauhdikas synapop All Stood Still nousi brittilistan kahdeksanneksi. Bändi esiintyi myös Top Of The Pops -ohjelmassa.



Singlehittien jälkeen albumibiiseihin. Alkuperäisen albumipainoksen avausraita Astradyne on hieno kraut-vaikutteinen instrumentaali. Jäähyväiskiertueella Manchesterin Apollossa vuonna 2009 kuvattu biisi oli mielestäni Turun setin musiikillinen kohokohta. Videon tekijä on valitettavasti hieman editoinut seitsenminuuttista biisiä, mutta vaikka kuvakulmakin ontuu, soundi on kohdallaan.



Seuraavassa Hollannin tv:n Countdown-ohjelmasta napatussa mainiossa videoklipissä yhtye elää jälleen loistonsa päiviä. Haastattelun jälkeen nähdään ja kuullaan aikalaislivenä edellisiltana setin avannut, tukevalla kitarasoundillaan yllättänyt New Europeans.



Return To Eden 2 -kiertuesettiin kuului Viennalta peräti seitsemän biisiä. B-puolen hypnoottisen minimalistinen, Kraftwerk-vaikutteinen avausraita Mr X päästi ääneen velmun rumpali Cannin, jonka näin keikan jälkeen yllätyksekseni myös Dynamossa jutustelemassa mukavia.



Seuraavia kahta biisiä ei siis hittipitoisella keikalla kuultu. Private Lives lienee albumin vähiten muistettava hetki.



Viennan b-puolen kakkosraita Western Promises on tyylikkäällä pulputuksella starttaava majesteetillinen instrumentaali, missä Currien viulu pääsee hyvin ääneen.



Vienna unohdetaan yleensä merkittävien albumien listoilta. Kriitikot eivät ole milloinkaan arvostaneet yhtyettä, ja yhtyeen fanit pitävät seuraavaksi julkaistua Rage In Eden -levyä bändin parhaana.

Viennan jälkeen kokoonpano teki kolme hyvin menestynyttä studiolevyä, ja Uren soololevyn jälkeen vielä yhden albumin, jolla inhimillisen rumpukone Cannin korvasi Big Country -rumpali Mark Brzezicki. Ultravoxin viimevuotista uudelleenkokoontumista voi viime vuosien reunion-muodista huolimatta pitää pienenä ihmeenä. Klassisen kokoonpanon kiertue tulee tuskin tulevaisuudessa toistumaan, vaikka jonkinlainen Ultravox-yhtye vielä joskus toimisikin.

The Nite-Liters: The Nite-Liters (1970)

Loppumattomalta vaikuttavan hellekesän 2010 soundtrackia on tietysti myös funk. 1960- ja 1970-lukujen vaihde näyttäytyy uusintajulkaisujen valossa lähes mittaamattoman rikkaana funkin aarreaittana.

Lukemattomat paikallisesti operoivat kolmannen ja neljännen divisioonan funk-yhtyeet julkaisivat aikoinaan ehkä vain yhden seiskatuumaisen singlen, mikä vasta nyt neljänkymmenen vuoden päästä on jollakin kokoelmalevyllä päässyt maailmanlaajuiseen levitykseen.

Uusiokokoelmien obskuureihin kokoonpanoihin verrattuna Kentuckyn Lousvillesta ponnistanut The Nite-Liters oli iso, ykkösdivisioonan funk-bändi. Bändi pääsi tekemään kokonaisia LP-levyjä isolle levy-yhtiölle ja sen tunnetuimmat singlet K-Jee ja Afro Strut nousivat USA:n pop-listalle.

Nite-Litersin taustalla vaikutti noin kuukausi sitten sydänkohtaukseen menehtynyt doowop -veteraani ja Motown-tuottaja Harvey Fuqua. Historiikeissa kerrotaan Fuquan perustaneen bändin jo vuonnna 1963 King Curtisia esikuvanaan pitäneen tenorisaksofonisti Tony Churchillin kanssa. Ilman sen tarkempaa taustatietoa on vaikea spekuloida Fuquan todellista panosta yhtyeen varhaisvaiheisiin. Nite-Litersin jäsenten kerrotaan joko syntyneen tai käyneen koulua Louisvillessa, ja soittaneen koulubändeissä ja reissanneen tunnetummissakin kokoonpanoissa ylös alas USA:n itäisiä osavaltioita.

Vuoden 1970 tienoilla Fuqua siirtyi pois Motownin palveluksesta, ja alkoi tuottaa muun muassa Nite-Litersin levyjä RCA-yhtiölle. Chicagossa äänitetyn esikoisalbumin takakannessa poseeraa kahdeksan miestä, joiden joukossa on edellämainitun Churchillin lisäksi ainakin kitaristi Kenny Hawkins sekä trumpetistit John Eskridge ja Robert Jackson. Loppujen joukosta löytyy ainakin osa sen nimisistä kavereista kuin Austin Lander, James Baker, Lenny Taylor ja Robin Russell. Yhtyeen myöhemmillä levytyksillä kokoonpanossa tapahtui muutoksia.

The Nite-Liters -albumilla on kaksitoista funk-instrumentaalia. Ehkäpä Beatlesin suosittu Get Back mielessä Get Back Buddyksi nimetty avausbiisi on rutiininomaisen puhallinriffin vetämä teos, jossa huudetaan "get back" -huutoja ja lopussa rumpusooloillaankin tovi. Soitto on tavattoman nautittavasti eteenpäin rullaavaa.

Youtubeen asti on päätynyt livemäistä elämöintiä sisältävä kakkosraita Stuff-n-It. The JB's- ja The Meters -herkkuosastolla liikutaan, tai ainakin näin annan itselleni uskotella.



Kolmannesta tanakkakomppisesta saksofoni- ja kitarasooloilua sekä kimurantteja breikkejä sisältävästä Con-Funk-Shun -kappaleesta täytyy sanoa, että se on levyn siihenastisista biiseistä paras. Kaliforniasta Memphisiin vuonna 1972 muuttanut Con Funk Shun -yhtye lienee nimennyt itsensä juuri tämän kappaleen mukaan.

Neljäs raita The Heckler kuulostaa obskuurin blaxploitaatioleffan teemabiisiltä. Sitä seuraava kappale Cherish Every Precious Moment on vauhdikas instrumentaalistompperi, josta Fuqua olisi hyvällä soul-laulajalla saanut kelpo northern soul -biisin.

Kuudennella raidalla Pretty Words Don't Mean a Thing (Lie to Me) kuullaan vuorottelevia, toisiaan kiusoittelevia kevyitä mies- ja naisvokaaleja. Tämä oli esiversio Fuquan isosta, kahden lauluyhtyeen voimin peräti 17-henkisestä The New Birth Inc. -kokoonpanosta, mikä oli Nite-Litersien seuraava inkarnaatio.

Albumin kannessa JA etiketissä on sellainen moka, että b-puolen avausraidaksi merkitty Down And Dirty löytyy a-puolelta seitsemäntenä piilobiisinä. Vaikka Discogs.com ei tietoa noteeraa, en usko, että hallussani olisi mitään erikoista virhepainosta. Mahdollisella cd-julkaisulla moista kauneusvirhettä ei tietenkään huomaisikaan. Youtubesta ei biisistä löydy kuin puolen minuutin pätkä.



B-puolen oikeasti aloittava, ryhdikäs ja tarttuva Nothing (Can Make Me Love You More Than I Do) on albumin ehdottomasti parasta antia. Tällaisella nimellä kulkevaa biisiä (vielä instrumentaalia) ei kuitenkaan loppuun saakka oltu räätälöity hitiksi.



Humoristisesti nimetty Itchy Brother on myös hyvää tavaraa, hypnoottisesti paikallaan jumittavaa funkia.



Seuraavassa ääninäytteessä nopeammaksi pitchattu Horny Man on alunperin kestoltaan 3:15 - lieneekö nopeutuksen syynä se, ettei uploadanneenkaan kaverin mielestä biisissä kauheasti tapahtunut mitään. Joltain suurelta memphis-soul -hitiltä kopsatun kuuloinen puhallinriffi soveltuu tähän tyyliin nopeutettuna jonkin Blues Brothers -tyylisen kopiobändin ohjelmistoon.



Vähän ylinopea ja King Curtis -tyylittelyineen vanhanaikainen Snap Your Twig on siedettävä välipala.



Kiinnostavan kevytpsykedeelinen Eleanor Rigby -cover päättää albumin. Tekijänoikeudellisista syistä siitä ei löydy youtube-linkkiä, mutta ainakin Beatles-covereita keräilevän musiikinharrastajan kannattaa tsekata tämä versiointi The Nite-Litersin edulliselta vinyyli-uusintajulkaisulta. Niin ja tätä kirjoittaessa kaiken kattavasta Spotifysta ei löydy kuin Afro Strut -biisi kokoelmalevyltä (sekin nimellä The Nite-Liners).

Nite-Liters jatkoi uraansa neljän albumin verran, ennenkuin sulautui lopullisesti Fuquan pääprojektiin The New Birthiin 1970-luvun puolivälissä.

Clinic: Internal Wrangler (2000)

Vuosituhannen vaihteessa elettiin jonkinlaista postpunkin uutta aaltoa, ja vuosien 1978-1981 soundimaailman renesanssi on sitten hieman mutatoituneena jatkunut ihan näihin päiviin saakka. Muutama vuosi ennen tyylin varsinaista kaupallista läpimurtoa aloittanut liverpoolilaiskvartetti Clinic on alusta lähtien kulkenut aivan omia musiikillisia polkujaan.

Koska Katosblog ehätti pari päivää sitten jo esitellä bändin lokakuun alussa julkaistavalta kuudennelta Bubblegum-albumilta lohkaistavan singlen I'm Aware, on paikallaan tutkailla tovi myös yhtyeen sopivasti kymmenen vuotta sitten ilmestynyttä esikoisalbumia Internal Wrangler.

Kummajaisen lailla aikansa perustarjonnasta erottunut levy sai kriitikoilta hyvän vastaanoton. NME antoi albumille tuoreeltaan 6/10 pojoa, mutta nosti sen kuitenkin vuoden parhaiden levyjen listalleen. Nettiraamattu Pitchfork nostaa Internal Wranglerin vuoden 2000 albumien top kymppiin.

Clinicin juuret juontavat britpopin kulta-aikana vaikuttaneeseen Pure Morning -yhtyeeseen, jonka Two Inch Helium Buddah -albumilta löytyvät biisinnimet Funky Hospital ja Slow Ambulance osoittavat lauluntekijä Adrian "Ade" Blackburnin viehtyneen lääketieteelliseen aiheistoon jo pitemmänkin aikaa.

Pure Morning ei saanut tuulta alleen. Perusteellisen tyylillisen ja imagollisen uudelleenpohdinnan jälkeen yhtye (Blackburn - laulu, koskettimet ja melodica; Jonathan Hartley - kitara, koskettimet ja klarinetti; Brian Campbell - basso ja huilu sekä Carl Turney - rummut ja piano) aloitti puhtaalta pöydältä ja uudella nimellä.

Analogisten urkujensa ja primitiivisten kitarariffiensä takia Clinicin musiikkia verrattiin etenkin garage rockiin, mutta yhtyeen varsinaisena pyrkimyksenä oli kahden minuutin ja 45 sekunnin mittaisiin kappaleisiin perustuva, Phil Spector- ja Brian Wilson- tuotantovaikutteilla sävytetty pop-versio Can-yhtyeestä. The Velvet Underground & Nico -mielikuva oli siis selviö.

Clinicin vuosina 1997 ja 1998 julkaisemat kolme omakustannesingleä herättivät Britanniassa runsaasti kiinnostusta ja mediahypetystä. Vuoden 1999 alussa yhtye solmi levytyssopimuksen Dominon kanssa. Maaliskuussa 1999 Domino julkaisi singlet yhtyeen nimeä kantavana kokoelma-albumina. Clinic kiersi Super Furry Animals- ja Sebadoh -yhtyeiden lämppärinä. Kesäkuussa 1999 julkaistiin tulevan esikoisalbumin ensimmäinen single The Second Line. Vuoden 2000 lopulla biisi päätyi yllättäen myös Levis-farkkujen mainokseen, mistä kappale varmaan parhaiten tunnetaankin.



Ensimmäisen Domino-merkillä julkaisemansa singlen jälkeen yhtye vetäytyi "laboratorioonsa", vanhan kansakoulun ala-asterakennuksen tyyppiseen studioonsa, josta se astui ulkomaailmaan vain harvoille ja valituille The Flaming Lipsin ja Stereolabin lämppärikeikoille. Clinic näyttäytyi alusta pitäen keikoilla vain harkitusti, pyrkien siihen, että yhtyeen jokainen keikka olisi ainutkertainen tapaus.

Ensimmäisestä julkisesta esiintymisestä lähtien jäsenten kasvoilta löytyneet kirurginmaskit paitsi viittasivat leikkimielisesti yhtyeen nimeen, myös erottivat bändin imagollisesti tuhansista persoonattomista indiekokoonpanoista ja olivat kunnianosoitus Clinicin tärkeälle soundillisellekin esikuvalle, The Residents -yhtyeelle. Alla oleva The Second Line -biisin livetaltiointi on kolmen vuoden takaa.



Ade Blackburnin Thom Yorkemaista sielukasta mongerrusta kuunnellessaan on helppo kuvitella hänen pitävän kirurginmaskiaan myöskin studiossa. Huhtikuussa 1999 Internal Wranglerilta julkaistiin toinen ennakkomaistiainen, The Return Of Evil Bill -single. Kappale viittasi Clinicin toisella omakustannesinglellä ja kokoelma-albumilla aiemmin julkaistuun Evil Bill -biisiin.



The Return Of Evil Bill -biisin John Peel -livesessio Maida Vale -studiolta:



Kerta kiellon päälle. Hieno livetallenne The Return Of Evil Billistä yleisön edessä:



Pitkään odotettu albumi julkaistiin toukokuussa 2000. Sen tuottajaksi on yhdessä yhtyeen kanssa kreditoitu Gareth Jones, jonka mittavasta meriittilistasta löytyy useiden Depeche Mode- ja Erasure-julkaisujen ohella myös Wire- ja Einstürdenze Neubauten -levyjä sekä Nick Cave & The Bad Seedsin The Good Son-albumi. Jones oli nousevalle bändille sopivan nimekäs tuottaja, mutta bändin muun tuotannon valossa en usko hänen roolinsa olleen levyn soundin kannalta mitenkään ratkaiseva.

Allaolevassa televisiopätkässä nimikappale livenä Leedsin Cockpitissä. Biisin jälkeen seuraavassa haastattelussa myös toimittaja on pukeutunut maskiin (!), ja Blackburn kertoo yhtyeensä imagon olevan peräisin sanfranciscolaiselta punk-bändiltä Crime, jonka jäsenet pukeutuivat poliisin univormuihin.



Yksi albumin kohokohdista on isolla funk-biitillä eteenpäin jyskäävä T.K. Kansikuva taas on suora kopio Ornette Colemanin vuoden 1961 albumista Ornette!



Earth Angel -kappaleessa meren laineet liplattavat kuin Fleetwood Macin Albatrossilla konsanaan.



Heinäkuussa 2000 Internal Wranglerilta lohkaistiin kolmas single, Distortions, minkä jälkeen yhtye lämmitteli Radioheadia tämän isoilla kesäkeikoilla. Radioheadin siivellä Clinic pääsi keikkailemaan ensimmäistä kertaa myös Britannian ulkopuolelle. Distortions -biisin soundi on hämmentävän lähellä lokakuussa 2000 julkaistun Kid A:n maailmoita.



Distortionsin jälkeen Clinic siirtyy tunnelmasta totaalisesti toiseen Hippy Death Suite -instrumentaalilla. Välike on suoraa garagerunttausta, missä ei ole Blackburnin vaikerrusta syömässä tehoja.



Toukokuussa 2000 ilmestyneen Select-lehden kylkiäisenä tullut The Deep End -cd oli ensimmäinen henkilökohtainen kosketukseni Clinic-yhtyeeseen. Levyllä oli mukana 2nd Foot Stomp -biisi, joka hämäryydessään ja outoudessaan teki meikäläiseen syvän vaikutuksen. Tämä taitaa edelleen olla yhtyeeltä lempibiisini - ensimmäiset treffit muistaa aina.



Sama juttu taitaa olla mediallakin. Jokaista Internal Wranglerin jälkeen kahden vuoden välein ilmestynyttä Clinic-albumia on aina verrattu nimenomaan esikoislevyyn, ja joka kerta uutukainen on arvioitu kevyemmäksi tuotokseksi, vaikka välillä yhtyeen onkin katsottu palanneen miltei esikoisalbuminsa linjoille. Saapa nähdä, minkälaisen vastaanoton Bubblegum saa...

Too Short: Short Dog's in The House (1990)

Ensimmäinen koiruuksia harrastanut rap-artisti oli Los Angelesista kotoisin oleva, 14-vuotiaasta asti Oaklandissa majaillut Todd Shaw alias Too Short. Shaw aloitti uransa myymällä rap-kasetteja autonsa takakontista. Kun Shaw oli 17-vuotias, paikallinen 75 Girls -yhtiö julkaisi hänen ensimmäisen albuminsa Don't Stop Rappin'.

Vuonna 1990 24-vuotias Too Short oli jo viiden albumin veteraani. Levyistä kaksi viimeisintä Jive-merkin julkaisua Born To Mack (1987) ja Life Is... Too Short (1988) myivät kultaa ja platinaa käytännössä ilman radiopromootiota. Kuudes pitkäsoitto Short Dog's in The House nousi USA:n albumilistalla sijalle 20 tehden Too Shortista melkein mainstream-tähden. Levyn nimikko- ja avausraidalla mies kertoo siihen astisen elämäntarinansa.



Too Shortin keikalla näyttäisi olleen hyvä meno yleisössä. Tällä keikan avanneella biisillä rapperi itse oli kuitenkin vielä vähän kipsissä.



Too Shortin seksistiset ja pornahtavat lyriikat, verkkainen ja rento räbäytystyyli sekä raskaalla bassolla potkivat melodiset funk-taustat vetosivat miljooniin kuulijoihin ja inspiroivat tulevia g-funk -artisteja. Short Dog's in The House -albumin tunnetuin kappale ja isoin hittisingle perustui kuitenkin soul-laulaja Donny Hathawayn samannimiseen kappaleeseen, josta pari kuukautta aikaisemmin olivat oman tulkintansa tehneet jo keitaalla esittäytyneet Eric B. & Rakim. Yhteiskunnallisesti tiedostava biisi osoitti, että Too Shortissa olisi riittänyt verbaaliainesta useampaankin junaan.



Albumin toinen singlelohkaisu Short But Funky esitteli artistin ja hänen tarttuvan funk-tyylinsä MTV-kanavalle sopivalla kiltillä promovideolla. Nuo söpöt tyttöset 1990-luvun alun hempeissä kesämekoissaan, aahhh.



Vastikään ensimmäisen sooloalbuminsa julkaissut ex-N.W.A-jäsen Ice Cube oli kesällä 1990 vielä pelkkä oppipoika Too Shortiin verrattuna. Miesten vähemmän tunnettu duetto Ain't Nothin' but a Word to Me esiintyy youtubessa useimmiten vajaan neljän minuutin mittaisena saksittuna versiona. Tässä rumia sanoja vähän pidemmässä mitassa.



Kun Shawta oltiin vaatimassa tilille teksteistään, hän korosti, ettei missään vaiheessa ollut väittänyt oikeasti olevansa ghettojen sutenööri - Too Short oli vain miehen kehittämä hahmo. Ja voi veljet, millä intensiteetillä Too Short vetosikin jokamieheen. Jos Too Shortin kaltainen huonohampainen ruipelo pystyi tekemään itsestään tähden ja saamaan naisia joka sormelle, mikset siis sinäkin? Miehen seksuaalisesta energiasta saivat osansa myös aikakauden kirkkaimmat pop-r&b -tähdet Paula & Janet.



Too Shortin edellisen Life is... Too Short -albumin ilmestymisen jälkeen syntyperäisestä oaklandilaisesta Stanley Kirk Burrellista alias MC Hammerista oli hieman yllättäen kasvanut Oaklandin ja siinä sivussa myös maailman suosituin rap-artisti. Rap Like Me on siksi omakohtaisuudessaan Hammeriin kohdistuneista dissausbiiseistä kenties paras. "Don't ever fuck with Too Short, bitch".



Too Short on pysynyt aktiivisena lukuunottamatta kolmea 1990-luvun lopulla pitämäänsä "eläkevuotta" - viimeisimpänä julkaisunaan huhtikuussa ilmestynyt vain interwebissä jaeltu Still Blowin' -albumi. Vuodesta 1994 lähtien hän on asunut Atlantassa. Pitkällä tähtäimellä Too Shortin menestyksekkäimmäksi albumiksi on lopulta muodostunut Life is... Too Short, mikä on saavuttanut jo tuplaplatinaa ja myynyt yli kaksi miljoonaa kappaletta. Viimeisin omakohtainen levyhavaintoni on miehen fiittaus ihanan Kelisin Bossy-hitillä neljä vuotta sitten.



Kolme viikkoa sitten Too Short pidätettiin Idahossa hänen pahoinpideltyään kolmea järjestysmiestä keikan jälkeen. Järjestysmiehet olivat kieltäytyneet päästämästä Too Shortin ja hänen assistenttinsa seurassa olleita alaikäisiä tyttöjä takahuoneeseen.

PS. Jälkijunassa tämänvuotista (vaikka vain muutaman sekunnin mitalla) Too Shortia näkyy OutKastista sooloilevan Big Boin biisillä For Your Sorrows. Go with the flow.