Brittipopin unohdettu - tai kuoliaaksi vaiettu / naurettu (riippuen näkökulmasta) - suuruus aloitti suoraan huipulta. Vuoden 1996 kuumimmaksi tulokkaaksi hehkutetun bändin raikas esikoisalbumi Attack of the Grey Lantern nousi yllättäen Blurin uutuuslevyn ohi brittilistan ykköspallille helmikuussa 1997. Kun Mansunin hajoamisesta ilmoitettiin julkisesti toukokuussa 2003, uutinen ei kiinnostanut enää ketään.
Syntyjään liverpoolilainen laulaja-kitaristi Paul Draper perusti Chesterissä Grey Lantern -nimisen baaribändin wannabe-basisti Stove Kingin kanssa jo aikaisemmin, mutta varsinainen alkusysäys oikeasti soittavan yhtyeen perustamiseen oli kaksikon tutustuminen baaritiskin takana työskennelleeseen kitaristi Dominic Chadiin vuonna 1995. Aluksi rumpali Carlton Hibbertillä vahvistettu ydintrio kehittyi soittajina nopein harppauksin.
Yhtye ehätti julkaisemaan ensimmäisen omakustannesinglensä, Oasis-tyylisen harjoitelman Take It Easy Chickenin jo syyskuussa 1995. Bändin Manson-nimi oli yksi yhtyeen monista käytännössä huonoksi osoittautuneista hyvistä ideoista; kytkentä nimen innoittajaan sarjamurhaaja Charlie Mansoniin ei osoittanut kaikkein helpoimmin sulateltavaa huumorintajua, ja samaan aikaan kovassa nosteessa ollut Marilyn Manson aiheutti sekaannusta. Muistanpa erään levypuodin, jonka pitäjä oli syystäkin pyörällä päästään kysellessäni vuoron perään Mansonin uutta levyä ja Mansunin ep-levyjä. Marraskuussa 1995 ilmestynyt yhtyeen toinen single julkaistiin EMI-yhtiön leivissä ja Mansun-nimellä. Siitä eteenpäin bändin tuotanto julkaistiin EMI:n Parlophone-merkillä.
Vaikka Mansunia verrattiin lähinnä britpopin kuumiin aikalaisnimiin, yhtye ammensi reippaasti vaikutteita etenkin tuolloin erittäin epämuodikkaasta 1980-luvun popista. Lyhyen uransa aikana Mansun kokeili biisintekijä Draperin suurimman idolin David Bowien tapaan lähes kaikkia mahdollisia tyylejä ja imagoja, mikä nakersi yhtyeen uskottavuutta. Vuoden 1998 tienoilla pop-median kiinnostus ja kannustus muuttui alentuvaksi, suorastaan vihamieliseksi suhtautumiseksi, ja linja pysyi hamaan loppuun asti.
Mansunin taiteellisena huipputyönä pidetty kunnianhimoinen proge-ooppera Six (1998) jäi pahasti Radioheadin OK Computer -albumin varjoon. Sixiin ladatut valtavat kaupalliset odotukset jäivät neljästä hittisinglestä huolimatta lunastamatta. Albumin "vaikeus" viivästytti myös sen jenkkijulkaisua.
Levy-yhtiön vaatimuksesta kolmannelle albumille pestattiin ulkopuolinen tuottaja, komean cv:n omaava Hugh Padgham. Studiossa aiemmin spontaanisti operoinut Draper koki levy-yhtiön kaupalliset vaatimukset, lyriikoihin puuttumisen ja biisien demottamisen ahdistavaksi. Rytmiryhmä - King ja esikoisalbumia ennen mukaan liittynyt rumpali Andie Rathbone - ei ollut mukana koko sydämellään. Kitaristi Chad ei diggaillut soundia hallitsevasta viulu- ja kosketinsoitinmatosta, vaikka alla olevasta klipistä voisi muuta päätellä (Chad on biisin toinen säveltäjä).
Pitkäsoittoa edelsi heinäkuussa julkaistu profeetallinen single I Can Only Dissapoint U. Yritys kirjoittaa streitti rakkaustarina toimi paljon kehnommin kuin puhtaasti mielikuvitukseen perustuneet science fictionista, sarjakuvista ja Monty Pythonista ammentaneet aiemmat lauluntekstit. Paul Draper kertoo Legacy - The Best Of -kokoelman kansiteksteissä, että ensimmäinen häntä laulun tiimoilta haastatellut toimittaja oli kysynyt, miksi hän oli tehnyt laulun U2:n Bonosta. Nuff said.
Yhtyeen viimeisen päälle siloitellusta imagosta ja tylsästä soittovideosta huolimatta single nousi brittilistan kahdeksanneksi. Tämä oli Mansunin neljäs ja viimeinen top ten -hitti. Tunnelma on biisin tarttuvuudesta ja mieleenjäävyydestä huolimatta heti alkumetreillä jotenkin lattea ja alistunut. Ajankohdalle hyvin tyypillistä sielukkuutta hapuilevaa sokeroitua kitarapop-biisiä maustaa tyylikkäästi Chadin Edgemäinen kitara. Nimen U-kirjoitusmuoto johtuu tietysti Draperin Prince-diggailusta.
Ostin elokuussa ilmestyneen Little Kix -albumin heti sen ilmestyttyä. Ensimmäinen mielikuva taisi kyllä olla pieni pettymys. Levy edusti kuitenkin täysin oman aikansa soundia, joten se tuntui hyvin ympäristöönsä istuvalta. Saatoin ehkä ajatella Mansunin seuraavan hyvin muotivirtauksia!
Marraskuussa pitkäsoitolta lohkottiin toiseksi singleksi ylösrakentava Electric Man, joka kipusi singlelistalla kunnioitettavalle 23. sijalle. Aurinkoinen ja soulahtava biisi kuuluu ehdottomasti albumin parhaimmistoon. Little Kixille olisi saattanut tehdä gutaa tämän kappaleen julkaiseminen ensimmäisenä singlenä.
Kertosäkeen "bring me sunshine" oli Draperin kunnianosoitus brittien rakastamalle Morecambe & Wise (tai Eric & Ernie) -komediaduolle.
Kevyesti groovaavaa sinisilmäsoulia edustaa myös albumiraita Love Is..., jota ei kyllä suoraan sanoen voi pitää kovin inspiroituneena kappaleena. Aika tarkkaan levyversiota seuraileva livepätkä on V2000-festivaaleilta.
Jimmy Webbin elämänkerran inspiroimana kieli poskessa kirjoitettu Fool oli Draperin mielestä täyteraita, jota hän itse ei olisi edes kelpuuttanut koko albumille. Demon kuultuaan EMI halusi julkaista biisin singlenä - ehkäpä jopa aivan ensimmäisenä lohkaisuna? Niin pitkälle ei Draperin itseironia yltänyt. Ilmeisesti tämän kissanhännänvedon takia Draper pitää mainiota biisiä yhtyeen tuotannon kaikkein heikoimpana lenkkiä.
Omasta mielestäni Fool on Let's Dance -introineen ja Suede-tyyliin tarttuvine säkeineen albumin paras veto. Tammikuun lopulla julkaistu single nousi brittilistan sijalle 28. Hauskalla promovideolla ei yhtyettä paljon näy. Eikä varmaan ole videotakaan 11.9.2001 jälkeen paljon televisioitu.
Ennen Fool-singlen julkaisua Mansun tarjoutui levyttämään Until The Next Life -biisin uusiksi singleä varten. Käytäntöä oli sovellettu Six-albumia lohkottaessa, mutta nyt levy-yhtiö piti kiinni aiemmasta singlevalinnastaan. Tässä vaiheessa yhtyeen kiinnostus Little Kix -levyn promoamiseen alkoi olla vähissä, ja bändi ilmoitti julkisuudessa haluavansa julkaista uutta materiaalia mahdollisimman pian.
Toisin kuitenkin kävi. Tämän kirjoituksen höysteeksi vielä hyvä, jälleen nimellään Princelle kunniaa tekevä balladi, sama jota Chad yllä pianon takana jammasi: Soundtrack 4 2 Lovers. Kokonaisuutena Little Kix oli liian hidastempoinen, liian sokerinen, ja sielukkuutta tavoitellessaan ihan liian markkinahenkinen ja sieluton. Albumia tuli silti aikanaan kuunneltua rutkasti. Olin kaupungin ainoa Mansunia kuunteleva poika.
Yhtyeen viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt Kleptomania-albumi jäi miltei julkaisematta, mutta lopulta - osittain EMI:lle suunnatun nettiadressin ansiosta - sen sessiot sisällytettiin samannimiselle 3cd:lle vuonna 2004.
Six-albumi sai kymmenvuotisjuhlajulkaisunsa vuonna 2008 ja Attack of the Grey Lanternin special edition ilmestyi vastikään. Skunk Anansie-solisti Skinin levylle Fake Chemical State materiaalia vuonna 2006 kirjoittanut Draper on lupaillut soolomateriaalia jo pitkään. Odotellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti