The Moody Blues: Long Distance Voyager (1981)

Yläasteella luokkakaverillani oli hifistelijä-isoveli, jonka kautta pikkuveikankin musiikkimausta oli muodostunut tavallisuudesta poikkeava. Uppo-oudot nimet jätïn suosiolla väliin, mutta tutustuin hänen järjestämissään kuuntelusessioissa ainakin Pink Floydin progressiivisiin klassikoihin, 10cc:n art rockiin ja The Moody Bluesin semihippien sinfoniseen rockiin.

Birminghamissa vuonna 1964 perustettu The Moody Blues aloitti uransa pääasiassa covereita soittavana rhythm & blues -bändinä. Go Now oli iso hitti, mutta vasta kitaristi Justin Haywardin ja basisti John Lodgen rekrytointi vuonna 1966 sekä totaalinen tyylinvaihdos vuonna 1967 sinetöivät menestyksellisen uran.

Ensimmäinen itse hankkimani The Moody Blues -levy oli Long Distance Voyager, millä bändi nousi USA:n albumilistan kärkipaikalle ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen. Puolet albumin biiseistä rakentuu löyhästi Voyager-teemalle. NASA:n kuulu Voyager 1 oli otsikoissa marraskuussa 1980 sen ohittaessa Saturnuksen. Avaruusluotain löytyy levyn kannesta taivaalta, v-kirjaimen alta.



Levyn ensimmäinen singlepoiminta Gemini Dream oli Haywardin ja Lodgen omista biisiaihioistaan rakentama, kovasti Electric Light Orchestran hittejä muistuttava rallatus. Se oli ensimmäinen The Moody Blues -levylle tallennettu Haywardin ja Lodgen yhteinen kappale. Miehet olivat kyllä levyttäneet yhdessä kaksi kimppabiisiä jo Blue Jays -albumille (1975) The Moody Bluesin sapattivuosina.

Biisin video oli ensimmäinen, millä soitti bändin uusi kosketinsoittaja, Octave-albumin kiertueelle kiinnitetty ex-Yes -jäsen Patrick Moraz. Morazin vakinaistaminen merkitsi pitkäaikaisen mellotronisti Mike Pinderin lopullista eroa bändistä. Kaliforniaan asettunut Pinder olisi halunnut jatkaa levyttämistä yhtyeen kanssa, mutta yhtye oli tyytyväinen Morazin palveluksiin ja halusi samalla modernisoida soundiaan.

Soundin muuttumiseen vaikutti jonkin verran myös uusi tuottaja Pip Williams, joka korvasi yhtyeen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin, Tony Clarken. Williamsin ura alkoi 70-luvulla tuottaja Phil Wainmanin luottokitaristina muun muassa Sweetin varhaisilla levytyksillä.

Tuottajana Pip Williams tunnetaan lähinnä lukuisista Status Quo -albumeista, joita pidetään vähän liian siisteinä bändin itse tuottamiin rosoisempiin levyihin verrattuina. Williamsin panos ei tuonut Moodiesinkaan sliipattuun saundiin ainakaan rockaavuutta, vaan hän oli pikemminkin ammattitaitoinen jees-mies Morazin Yes-miehen rinnalla (vitsi).

USA:n singlelistan sijalle 12 nousseen Gemini Dream -singlen b-puolella oli huilisti Ray Thomasin kappale Painted Smile. Yksi The Moody Bluesin kultakauden vahvuuksista oli viisi biisintekijää, joiden ansiosta albumikokonaisuuksista tuli paitsi monipuolisia, myös vahvoja. Kenenkään ei tarvinnut hukata aikaansa täytemateriaalin parissa. Kahdeksankymmentäluvulla korporaatioiden tuloshakuisuus alkoi kuitenkin painaa päälle, ja hitintekijäksi osoittautuneen Justin Haywardin materiaalin osuus kasvoi bändin muiden jäsenten kustannuksella.

Pinderin lähtö supisti yhtyeen biisintekijöiden määrän neljään. Myöhemmin Ray Thomasin kohtaloksi koitui instrumenttinsakin takia lähinnä taustalaulu keikoilla. Long Distance Voyagerille Thomas on kuitenkin kirjoittanut kolmen biisin sarjan, minkä avaa sirkuslaulu Painted Smile.



Haywardin säveltämä, heinäkuussa 1981 singlenä julkaistu The Voice lienee albumin tunnetuin kappale. Biisi käynnistyy majesteettisella introlla, ja jatkaa ensimmäisen singlen tanssipoljentoa.



The Voice nousi syyskuussa USA:n singlelistalla vakuuttavalle sijalle 15. Singlen b-puolella julkaistiin rumpali Graeme Edgen Moodiesin loistonpäivistä muistuttava mahtipontinen 22,000 Days.



Levyn kolmas singlepoiminta marraskuussa 1981 oli neljän minuutin edit John Lodgen säveltämästä kauniista Talking Out Of Turn -kappaleesta. Ohessa yli seitsemänminuuttinen albumijärkäle.



Single kipusi USA:n listalla vielä sijalle 65. B-puolelta löytyi jälleen Ray Thomasin kappale, albumin omaelämäkerrallinen progemainen päätösbiisi Veteran Cosmic Rocker. Oheisen klipin alussa kuullaan myös albumin toiseksi viimeinen raita, Thomasin runo Reflective Smile.



Albumin a-puolen päättää Haywardin meditatiivinen In My World. Lukemattomilla levyillä soittaneen virtuoosi B.J. Colen steel-kitara rauhoittaa mielen tehokkaammin kuin laineen liplatus.



Albumin b-puolen avaava Haywardin tarttuva Meanwhile on levyn ehkä kolmanneksi eniten hittipotentiaalia omaava biisi. Singleksi sitä ei enää kuitenkaan irroitettu.



Postauksen päättävä Lodgen balladi Nervous napsii vaikutteita vähän joka suunnasta.



Long Distance Voyager osoittautui makuuni liian viihteelliseksi, ja hukkasin levyn ja bändin jonnekin matkan varrelle. Tykästyin The Moody Bluesin post-rhythm & blues -materiaaliin kuitenkin uudestaan 90-luvun lopussa ja hankin tämänkin vinyylin uudestaan jo tänä keväänä! Näin tämä homma pikku hiljaa etenee.

Pip Williamsista on kuultu viimeksi Nightwish-yhtyeen kolmen viimeisimmän albumin, eli myös tulevan Imaginariumin orkesteriosuuksien tekijänä.