Bob Dylan: Self Portrait (1970)

Tutulta diileriltä viime syksynä edullisesti hankkimani vinyylitupla Self Portrait oli kolmas Bob Dylan -albumini, ja on olemassa vaara, että tulen hankkimaan loputkin - tai ainakin pienen siivun - miehen valtavasta tuotannosta. Kriitikoiden ihan hyvistä syistä karsastama levy julkaistiin kesäkuun alussa neljäkymmentä vuotta sitten.

Tuoreessa Mojo-lehdessä (199) levystä on erinomainen artikkeli, mikä on koristeltu valokuvaaja John Cohenin Self Portraitin levynkansisessioissa ottamilla kuvilla. Levyn etukansihan on Dylanin itsestään "viidessä minuutissa" maalaama potretti. Varsinaisia "omakuvia" ovat Cohenin ottamat valokuvatkin: niissä Bob poseeraa valokuvaajan kanafarmilla New Yorkin osavaltion pohjoisosassa. Miljoonat levynkantta tiirailleet - minä mukaanlukien - ovat olettaneet, että kuvat on otettu Dylanin omalla maatilalla. Kolmisen vuotta Dylan asuikin perheineen Woodstockissa, mutta kyllästyi lopulta rauhaansa häirinneisiin pyhiinvaeltajiin ja muutti vuosien 1969 ja 1970 vaihteessa Greenwich Villageen.

Self Portraitilla Dylan pyrki karkoittamaan legendaansa palvovat massat niskastaan puolivillaisella levyllä. Yksi albumi roskaa ei Dylanille piisannut, se ei olisi ollut riittävä veto. Rolling Stone -lehden kriitikko Greil Marcusia lainatakseni: "paskaa" piti julkaista tuplaälpeellinen. Kahdenkymmenenviiden biisin kokoelma covereita, kepoisia versioita ja täyteraitoja ei kuulijoiden etäännyttämisessä onnistunut. Levy nousi brittien albumilistan ykköseksi ja USA:n listan neljänneksi. Toinen uskottava tarina albumista kertoo, että Dylan oli suivaantunut nimellään julkaistujen bootleg-levyjen määrään, ja halusi kyllästää laittomasti julkaistujen äänitteidensä markkinat omalla virallisella bootlegillaan. Oli "totuus" albumin takana mikä tahansa, Dylanin maine oman tiensä kulkijana vain kasvoi.

Koska Zimmermanin lakiosaston miehet ovat pitäneet Youtuben puhtaana Self Portraitin materiaalista, ei seuraavista linkeistä löydy Dylanin versioita albumin biiseistä. Katsotaan, mitä saadaan aikaan ilman niitä.

Levy alkaa tyrmäävästi. Viihdejousien koristelemalla avausraidalla All The Tired Horses on taustakuoron veisaamaa lyriikkaa vain kaksi riviä, ja Dylania ei kuulla ollenkaan. Kakkosbiisi Alberta #1 on Dylanin tyylinen folkkis, mutta ei omaa tuotantoa vaan vanha kansanlaulu. Kolmannella kappaleella I Forgot More Than You'll Ever Know pelin henki alkaa käydä selväksi. Dylan ei känise tuttuun tyyliinsä, vaan tulkitsee biisin edellisvuoden Nashville Skyline -albumin makealla country-tyylillä. Linkin alta löytyy laulajatar Skeeter Davisin The Davis Sisters -yhtyeensä kanssa levyttämä alkuperäisversio vuodelta 1953. Seuraava, Kalifornian kultaryntäyksestä kertova folkbiisi Days Of '49 on todennäköisesti peräisin jo 1800-luvun puolelta. Gordon Lightfootin Early Morning Rain -biisistä ehti folktrio Peter Paul & Mary saada "alkuperäisen" hitin vuonna 1965 ennen säveltäjän aiemmin levytetyn version julkaisua; Dylanin versio on pehmeä ja viihteellinen. Ykköspuolen päättävä (In Search of) Little Sadie on jälleen Dylanin "omalla" tyylillään esittämä, mutta trad. -tuotantoa 1900-luvun alkupuolelta.

Kakkospuolen aloittava ranskalaista alkuperää oleva viihdeiskelmä Let It Be Me on vieraillut eri listoilla useita kertoja. Dylanin versio on oikeastaan yksi parhaista kuulemistani. Little Sadie on hillbilly-versio ykköspuolen päättäneestä standardista. Instrumentaali Woogie Boogie on Fats Domino -tyylinen pianoboogie, silkka täyteraita. Belle Isle on viihdejousistaan huolimatta jälleen trad. -tuotantoa. Dylanin omaksi biisiksi merkitty Ray Charles- tai Little Milton -tyylinen Living The Blues kuulostaa jommalta kummalta r&b-artistilta pöllityltä kappaleelta. B-puolen päättävä Like A Rolling Stone on liveversio Dylanin ehkä tunnetuimmasta hitistä.

Kolmossivun aloittava Copper Kettle on Joan Baezin vuonna 1962 tunnetuksi tekemä Albert Frank Beddoen folk-sävelmä 1950-luvun alusta. Sitä seuraa countryrokahtavaksi modernisoitu versio Paul Claytonin säveltämästä Gotta Travel On -folkstandardista, jolla countrylaulaja Billy Grammer nousi USA:n listoille vuonna 1959. C-puolen kolmantena on Richard Rodgersin ja Lorenz Heartin Blue Moon -klassikkohituri. Olisin voinut hyvin elää (ja kuolla) kuulematta Dylanin viihteellistä versiota. Tarpeeton versio seuraa toistaan: Simon & Garfunkelin The Boxer on valtaisa hitti vain yhden vuoden takaa. Seuraavana soivan hittibiisin sisällyttäminen albumille on sentään perusteltua, sillä kyse on säveltäjän omasta versiosta. Vuoden 1969 Isle of Wight -festivaaleilla taltioitu The Mighty Quinn (Quinn The Eskimo) tunnetaan parhaiten brittiläisen Manfred Mann -yhtyeen vuonna 1968 esittämänä hittiversiona. Dylan oli äänittänyt biisin studioversion vuoden 1967 Basement Tapes -sessioissaan. Kolmospuolen päättää jälleen countrybiisi, tällä kertaa Felice ja Boudleaux Bryantin Take Me As I Am (Or Let Me Go).

D-puolen avaus, The Everly Brothers-duon tunnetuksi tekemä Take A Message To Mary on myös Bryantin avioparin tuotantoa. Dylanin versio on onneksi Everlyjen versiota rokkaavampi, sillä laulusuorituksessa miehellä ei ole mitään jakoa. Levypuoliskon toinen kappale It Hurts Me Too on kantrahtava trad. Nelossiivulla seuraa kolme rentoutunutta originaalia: Minstrel Boy -kantriballadi, vähän groovaavampi jami She Belongs To Me ja vain Dylanin scat-laulua sisältänyt Wigwam, josta lohkaistiin albumin ainoa, jenkkilistan 41. sijalle yltänyt single. Sanatonta laulua sisältävää singlelohkaisua voi pitää palvotulta sananikkarilta loistavana vitsinä! Tuplalevyn päättävä Alberta #2 on erilainen otto ykköspuolen kakkosbiisistä.

Dylanin kymmenes studioalbumi Self Portrait toimi verbaalineron lepovuorona ja välitilinpäätöksenä mainiosti. Lokakuussa 1970 ilmestynyt seuraava levy New Morning sai loistavan vastaanoton. Sillä oli mukana kaksi Self Portraitin sessioissa äänitettyä kappaletta, joita Dylan ei ollut halunnut hukata jämätuplalle: Went To See The Gypsy ja Time Passes Slowly. Linkin lopusta löytyy Nashville Skyline -albumin klassikkobiisi Lay Lady Lay.