Keväällä 1980 ilmestyi halpa new wave-/power pop-sämpleri Rock 80. Poimin vappuhulinoissa kainalooni kokoelman täynnä minulle silloin vähemmän tuttuja artisteja. B-puolen neljäs biisi oli The Only Ones -yhtyeen Trouble In The World. Pikakelaus muutaman vuoden päähän: ahmin Ripple-lehden; legendaarisen "the rock and roll fanzinen"; juttuja eestaas antaumuksella. Sarjakuvakäsikirjoittajana tunnetun Pauli Kallion pyörittämässä Ripplessä kirjoitettiin vain hyvästä musiikista. Numerossa 1/85 oli Only Onesin Remains -jäännöskokoelman informatiivinen arvostelu.
Kelataan eteenpäin ensimmäiselle Lontoonreissulleni, ja Tower Records -ketjun puotiin, jonka alelaarista löytyi Only Onesin kolmas ja toistaiseksi viimeisin studioälpee Baby's Got A Gun. Bändi muistutti vähän The Smithsistä ja vähän enemmän The Nights Of Iguanasta. Vaikka kaivoin aarteen esiin säännöllisesti, bändi hautautui vähitellen levyhyllyn uumeniin.
Humalistonkadun Appelsiini-klubi britpopin kulta-aikana 1990-luvun puolivälissä: Only Onesin tunnetuin hitti Another Girl, Another Planet aloitti matkansa täkäläistenkin indiediskojen ikisuosikiksi. Lightning Seeds -yhtyeen ja lukuisten muiden esittäjien covereiden jälkeen alkuperäinen esitys kaivettiin esiin. Vuonna 2006 kappale oli mukana Vodafone-operaattorin mainoksessa ja loppuvuodesta 2007 bändi kokosi rivinsä kahdenkymmenenviiden vuoden tauon jälkeen. Lääketieteen ja rockmytologian lainalaisuuksien vastaisesti alkuperäiskokoonpanon kaikki jäsenet olivat edelleen hengissä. Kesän 2009 terassikausi starttasi Tukholman Strandilla huhtikuun 17. päivä: Only Ones loppuunmyydyllä keikalla. Käsittämätön matka.
Huhtikuun 1980 lopulla ilmestynyt Baby's Got A Gun oli heroiinikoukussa riippuvalle yhtyeelle viimeinen tilaisuus. Another Girl, Another Planet -hitin jälkeen ostava yleisö oli kartellut yhtyettä, ja listamenestyksen varmistamiseksi levy-yhtiö CBS vaati bändin kolmannelle albumille tuottajaa yhtyeen ulkopuolelta. Parin esteellisen nimen jälkeen päädyttiin Colin Thurstoniin, joka oli äänittänyt David Bowien Heroes-levyn, toiminut apulaistuottajana Iggy Popin Lust For Lifella ja tuottanut yksinään Magazinen kakkoslevyn ja The Human Leaguen esikoisen. Ei siis mikään paskempi vaihtoehto.
Varsinaista mainetta Thurston niitti sittemmin muiden muassa Duran Duranin kahdella ensimmäisellä albumilla, ja häntä on pidetty jonkinasteisena kasarisoundin pioneerina. Varmasti osittain tästä syystä hänen panostaan Baby's Got A Gun -albumilla on arvosteltu. Kitarat eivät muka kuulu, ja levy on ylituotettu, huonoin kolmesta Only Ones -albumista. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen pöly on laskeutunut. Albumi kuulostaa miellyttävän rosoiselta, ajattomalta pop-levyltä. Kitaravallien puuttuminen ei häiritse, sillä Only Ones ei ole mikään riffikone. Mielentilasta ja fiiliksestä riippuen tämä saattaa olla bändin paras levy.
Bob Dylanista ja Velvet Undergroundista/Lou Reedista ammentanut Only Ones ei ollut punkkia sanan englantilaisessa merkityksessä, vaan enemmän newyorkskene-henkinen yhtye; aikalaisina ilvekset Richard Hell ja Tom Verlaine. Nämä olivat ainakin runopoika ja laulusolisti Peter Perrettin vertailukohtia.
Vuodesta 1973 asti demoja äänittänyt Perrett perusti Only Onesin kitaristi John Perryn kanssa vuonna 1976. Perry soitti alkuvaiheessa bassoa, sillä kitaristina toimi tuolloin Squeeze-yhtyeen Glenn Tillbrook. Myöhemmin basistiksi liittyi vähäisemmän tukkalaitteensa ansiosta muusta bändistä erottuva Alan Mair, joka oli nauttinut suosiosta jo 1960-luvulla Skotlannin Beatlesiksi haukutussa The Beatstalkers-yhtyeessä. Mair oli yhtyeestä ainoa, joka ei sotkeutunut huumeisiin. Rytmiryhmän toinenkin puolisko edusti veteraaniosastoa. Rumpali Mike Kellie oli soittanut aikaisemmin 1970-luvun alun brittiläisen hardrock-skenen Spooky Tooth-yhtyeessä.
Baby's Got A Gun -albumin huonoimpana hetkenä pidetään erityisesti Perrettin yhdessä Penetration -solisti Pauline Murrayn kanssa duetoimaa Johnny Duncanin country-biisiä Fools. Patti Smithiä yleensä idolisoinut Murray ei kuulosta itseltään, ja Peter vaikuttaa olevan yhtälailla eksyksissä. Esitys on joko vitsi tai epätoivoinen yritys saada hitti. Kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon. Samalla hittipotentiaalia anellut CBS sai mitä tilasi. Hitti tosin jäi saamatta. Itse diggaan esitystä, josta tulee mieleen Johnny Thundersin ja Patti Palladinin myöhemmät coverlevyt. Perrett ja Kellie olivat soittaneet Thundersin So Alone -levyn You Can't Put Your Arms Around A Memory -klassikolla. Vaikutteet kulkivat piireissä varmasti toisinkin päin.
Fools oli albumin toinen singlelohkaisu. Ensimmäinen single, eniten hittipotentiaalia koko levyllä omannut Trouble In The World julkaistiin jo edellisen vuoden puolella. Norjassa vuonna 2008 äänitetty live ei ole kovin edustava, mutta en löytänyt Youtubesta muita versioita. Koko albumi kyllä löytyy kiinnostuneille Spotifysta, ja mukana on myös singlen b-puoli Your Chosen Life ja postuumina singlenä vuonna 1983 julkaistu huikea nimibiisi.
Levyn avaava The Happy Pilgrim on sen ehdotonta parhaimmistoa. B-puolen alkuun ja loppuun on sijoitettu vauhdikas biisi: Oh Lucinda (Love Becomes A Habit) ja My Way Out Of Here. Varsinkin jälkimmäisestä kappaleesta tulee perverssillä tavalla mieleen Buddy Holly. Tällaista musiikkia Holly olisi hyvinkin saattanut tehdä myöhempinä vuosinaan, tai todennäköisemmin ei. Strange Mouth on albumin suoraviivaisin ja kitaravetoisin rockbiisi, sellainen mitä Only Onesilta todennäköisesti odotettiin.
Kriitikoiden parhaiksi noteeraamat biisit ovat siirtyneet myöskin Only Onesin nykyiseen keikkasettiin. Verratkaapa huviksenne, miten albumin parhaaksi kappaleeksi yleensä kehuttu, Perrettin ex-tyttöystävälleen omistama Why Don't You Kill Yourself? on muuttunut, kun sitä vertaa vuoden 2009 Tukholman liveversioon. Eipä juuri. Hyvältä kuulostaa myös The Big Sleep. Bo Diddley- ja New York Dolls -henkinen jytistys Me And My Shadow oli myös setissä, mutta en löytänyt siitä hyvää linkkiä.
Yhtye hajosi, kun Alan Mair kyllästyi muiden jäsenten heroiinisekoiluun. Bändi demotti vielä neljättä albumiaan varten covereita - toivoen saavansa kehnon materiaalin takia kenkää CBS:ltä ja samalla 250 000 punnan velkansa levy-yhtiölle kuitattua. Niin myös kävi. Perrett pääsi ennen pitkää kuiville, mutta sortui vuonna 1996 The One -nimellä tekemänsä comeback-levyn jälkeen uudestaan kamaan. Tätä nykyä Perrett lienee säilötty ikiajoiksi metadoni-marinadiin ja ääni pysyy heleänä heliumin ansiosta. Uutta Only Ones -materiaalia on valmisteltu vuosia ja sitä on soitettu myös livenä keikoilla. Mikäli bändi joskus saapuu Suomeen, se on ehdottomasti syytä katsastaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti