Levykeitaassa otan kuunteluun vuosikymmenten takaisia albumeita. Osa levyistä on minulle vanhoja tuttavuuksia, osa uunituoreita hankintoja. Motiivini: mainion musiikin ilosanoman levittäminen genrestä riippumatta. Tervetuloa keitaalle!
Syksyllä vuosi sitten alter egoani pyydettiin kirjoittamaan Sue-lehteen kuukausittaista kolumnia kymmenen vuotta sitten ilmestyneistä albumeista. Nyt Suen paperilehdessä ilmestyneet Replay-palstan jutut kuluvan vuoden alusta on siirretty myös Suen verkkolehden sivuille, Kolumnit-otsikon alle.
Päivitän Replay-palstalle tästä lähtien paperilehdessäkin ilmestyvien juttujen lisäksi myös ekslusiivisia postauksia vain verkkolehteen. Tänään postasin kirjoituksen Röyksoppin Melody A.M. -albumista. Vaikka levyjä maailmassa piisaa, aikaa on valitettavasti vain rajatusti. Pitäydyn Levykeitaan osalta vastedes vanhemmissa albumeissa.
Toinen asia. Aloitin toukokuussa uuden blogin nimeltä Hanttikortit. Hanttikorteissa käyn läpi noin 201 lempiartistini hienoimpia biisejä videonäytteiden kera. Sijalla #134 on Twisted Sisterin Burn In Hell. Lukekoon ken uskaltaa.
Penicillin On Wax lasketaan hip hopin historian legendaarisimpien dissauslevyjen joukkoon - toki yksittäisiä joihinkin artisteihin kohdistuneita dissauskappaleita oli rapin alkuajoista asti esitetty battleissa ja levytettykin lukemattomia määriä. Kool Moe Deen ja LL Cool J:n välinen kuuluisa vuoropuhelu oli myös käyty aikaisemmin. Kokonainen albumillinen raivoamista oli kuitenkin harvinaisempi tapaus. "Rajuillakin" albumeilla oli useimmiten myös naisyleisölle suunnattuja rap-balladeja. Nyt ei.
New Yorkin Bronxista kotoisin oleva rapperi Timothy Blair alias Tim Dog aloitti levytysuransa vierailemalla Ultramagnetic MC's -ryhmän Traveling At The Speed of Thought -12" singlen b-puolen kappaleella A Chorus Line (1989).
UMC's -LP:tä Critical Beatdown (1988) pidetään rapin new schoolin klassikkona, mikä vaikutti mm. Public Enemyä tuottaneen Bomb Squadin tyyliin. UMC's oli edelläkävijä sämplejen käytössä, ja sen yhdestä MC:stä, Keith Thorntonista alias Kool Keithistä tuli myöhemmin yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä rappereista.
UMC's:n Ced Geen tuottama Tim Dogin ensimmäinen soolosingle Fuck Compton rakentui A Chorus Linen instrumentaaliversion päälle. N.W.A:n ja USA:n länsirannikon gangsta rapin nousu rap-median ja diggareiden kiinnostuksen keskipisteeksi otti Dogia niin sanotusti pattiin.
Comptonia kotipaikkanaan mainostaneet keskiluokkaiset electrobändi World Class Wreckin' Crun ex-jäsenet Dr Dre ja DJ Yella (levynkannen kuvassa keskellä) olivat Dogin mielestä pelkkää paperia oikeisiin gangstereihin tai Bronxin todellisiin kadun kasvatteihin verrattuna.
Fuck Comptonilla hyökkäyksen kohteiksi joutuivat N.W.A:n Dre, Eazy-E ja MC Ren sekä Dren Death Row -merkin hip hop-/ r&b-laulajatar Michel'le.
Dissauksellaan Tim Dog tuli aloittaneeksi idän ja lännen rappereiden välisen sanasodan, mikä myöhemmin eskaloitui kuolonuhrejakin vaatineeksi tulitaisteluksi. N.W.A:n vanavedessä gangsta rapin aallonharjalle noussut Compton's Most Wanted vastasi Dogin purkaukseen kolmannen albuminsa Music to Driveby (1992) kappaleella Who's Fuckin' Who.
Dr Dre ei itse reagoinut Tim Dogin hyökkäykseen, sillä hänellä oli riittävästi tekemistä N.W.A:n hajoamisessa ja ex-yhtyekumppani Eazy-E:n kanssa tapahtuneesta välirikosta selviytymisessä. The Chronic -klassikon (1992) Fuck Wit Dre Day -biisillä (video 1993) Tim Dog -tapausta sivusi Dren silloinen suojatti Snoop Doggy Dogg.
Videon saamasta maailmanlaajuisesta huomiosta riemastuivat sekä Eazy-E että Tim Dog, ja seuranneilla levytyksillä koston kierre jatkui. Herkullisesta aiheesta huolimatta palataan kuitenkin tämänkertaisen albumin murinan pariin.
Penicillin On Wax -albumi on tunnin mittainen adrenaliinipurkaus länsirannikon hip hop -artisteja ja myös itärannikon kaupallisia mainstream-rappereita kohtaan. Neljäntoista täysimittaisen biisin lisäksi levyllä on vielä kuusi lyhyempää sketsiä. Löysin cd:n noin vuosi julkaisun jälkeen Anttilan alelaarista, ja koska sitä on rahdattu maahamme suuret määrät, levyä näkyy välillä kirppareillakin. Viihdyttävämpää hardcore rap -levyä saa hakea, joten älä epäröi, kun kohdalle sattuu.
Intro käynnistää levyn ja tekee homman selväksi. Dog valjastaa N.W.A:n Kamurshol -skitissä (1990) käyttämän biitin omaan käyttöönsä: "I stole your beat and made it better, to show the whole world that you ain't nothing but a bunch of pussies!" Alla vertailun vuoksi N.W.A:n versio.
Clyde Stubblefieldin James Brownin Funky Drummer -kappaleella (1969) soittamaa rumpubreikkiä ovat sämplänneet lukemattomat artistit. Low Down Nigga on melko mielikuvitukseton välipala.
Fuck Compton singlen jälkeen albumilla on DJ Quik Beat Down -niminen sketsi, missä sananmukaisesti piestään DJ Quikia. Sitä seuraavaan Talking Headsin Once In A Lifetime -klassikkobiisiä sämpläävään Step To Me -biisiin sisältyy N.W.A -panettelujen lisäksi kuolematon säe "DJ Quik he can suck my dick" ("peace to Ice Cube, peace to Ice-T" -kohdan jälkeen, videolla valitettavasti hieman sensuroituna muiden rumien puheiden tavoin).
90-luvun alussa huippusuosittu MC ja tuottaja DJ Quik lienee Dr Dren jälkeen toiseksi tunnetuin comptomilaisartisti. Mies vastasi Dogin heittämään haasteeseen toisen albuminsa päätösraidalla Tha Last Word ja singlellä Way 2 Fonky (1992).
Herkullisella Yo! MTV Raps -ohjelmasta napatulla haastattelu + livepätkällä Tim Dog Panee N.W.A:ta halvalla ja promotoi Step To Me -singlelohkaisuaan. Singlen radioille tarkoitetun version b-puolella oli muuten ensisinglestä siistitty "Cee Lo Green -versio" Forget Compton.
Penicillin On Waxin kolmannesta singlestä Bronx Nigga lienee olemassa jonkinlainen promovideo, mutta ihan täyttä varmuutta minulla ei siitä ole. Kappaleen taustalle on sämplätty Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuvan (1997) ikimuistoiseen alkukohtaukseen myöhemmin päätynyttä Bobby Womackin tekemää Across 110th Street -blaxploitaatioleffan (1972) nimibiisiä.
Seuraavaa svengaavaa kappaletta You Ain't Shit ei valitettavasti löytynyt tähän hätään Youtubesta. Kappaleella hyökätään heikkoja mainstream-räppäreitä Kwamea, Kid 'N Playta ja MC Hammeria vastaan.
Discogs ei tunne I Ain't Takin' No Shorts -singleä, mutta sellainen on ilmeisesti julkaistu promokäyttöön. Dogin flow on hyvin lähellä Public Enemyn Chuck D:tä ja biisin rokkaava tausta juuri julkaistun PE:n Apocalypse 91... The Enemy Strikes Black -albumin tyylinen.
Rufus Thomasin Do The Funky Penquinia (1971) sämpläävällä I'll Wax Anybody -biisillä Dog dissaa mm. Monie Lovea.
Tähän väliin sijoittuu sketsi Michel'le Conversation, missä Fuck Compton -videolla esiintynyt Death Row:n suojatti syyttää Dogia ensin itseään ja muita naisia epäkunnioittavista puheista, mutta kääntyy lopuksi Tim Dogin kannattajaksi.
Can't Fuck Around -biisi on hyvää, kulkevaa Dog-peruskamaa.
Mukaansatempaavalla mutta varmasti mielipiteitä jakavalla Dogs Gonna Getcha -raidalla Dogilla keittää yli. Mies HUUTAA ja HUUTAA ja HUUTAA ja myös KARJUU. Erittäin viihdyttävä ja monia varmasti erittäin ärsyttävä biisi. Kuunnelkaa ja muodostakaa oma mielipiteenne.
Fuck Compton -singlen b-puolella julkaistun Goin' Wild In The Penile -biisin alussa Dog pääsee linnasta, minne on joutunut hoideltuaan "yhden tyypin Comptonista". Penile on tietysti jorma.
Seuraavankin biisin nimessä on jorma. Get Off The Dick -kappaleessa räpperin ympärillä parveilevat onnenonkija-naiset kilpailevat siitä. Ice Cubekaan ei ole kyennyt tiivistämään aihetta paremmin.
Kool Keithin kanssa äänitetyllä I Ain't Havin' It -kappaleella Dog panee hittiräppärit, kukkaisrapin ja Vanilla Icen järjestykseen.
Patriotic Pimp on mukavasti svengaavaa täytekamaa, ei sen enempää.
Albumin lopusta löytyy yllättäen rap-balladi, mutta hardcore-sellainen. Dogin Kool Keithin kanssa räppäämä Secret Fantasies (oikeaa Sexual Fantasies -nimeä ei ole uskallettu painaa levyn kanteen) paljastaa Dogin ja Keithin kuvitellut kohtaamiset r&b-kaunotar Pebblesin ja En Vogue -yhtyeen kanssa. Tuhmaa hauskaa piisaa kuin Blowflyn levyillä.
Tim Dogin seuraavan Do or Die -albumin (1993) jälkeen Dog ja Keith yhdistivät voimansa Ultra-duoksi, mikä julkaisi vuonna 1996 albumin Big Time. 2000-luvulla Dog on julkaissut kaksi soololevyä, mutta hänen tuorein Project X -yhteistyöprojektinsa (2008) Keithin kanssa hautautui Dogin luottokorttipetoksista käymien oikeudenkäyntien vuoksi.
Kanadalaiset basisti-kitaristi-vokalisti John Woloshuck ja kosketinsoittaja-kitaristi-vokalisti Dee Long perustivat proge- / art rock- / power pop-duo Klaatun Torontossa vuonna 1973. Nimi napattiin Robert Wisen ohjaaman scifi-klassikkoleffan The Day The Earth Stood Still (1951) päähenkilöltä.
Vuosina 1973-1975 yhtye julkaisi tukun singlejä, joista kahden ensimmäisen jälkeen mukaan liittynyt rumpali Terry Draper täydensi Klaatun trioksi. Kolmas single California Jam (1974) nousi Kanadan singlelistalle ja yhtye esiintyi myös Kanadan televisiossa. Neljännen singlen jälkeen bändi onnistui tekemään levytyssopimuksen Capitolin kanssa ja singlebiisit äänitettiin uudestaan esikoisalbumille 3:47 ET tai yksinkertaisesti vain Klaatu (1976).
Esikois-LP:n kansista ei löytynyt soittajista mitään tietoja, edes nimiä tai kuvia,ja bändi esiintyi täysin anonyymina. Aiemmilla singlejulkaisuilla joko Longin tai Woloshuckin ja bändin ulkopuolisen biisintekijän Dino Tomen nimiin kreditoidut biisit oli nyt merkitty koko bändin tekemiksi. Bändin musiikki kuulosti etäisesti The Beatlesilta, ja helmikuussa 1977 Providence Journal -lehden kriitikko arveli, että ehkä Beatles olisi Klaatu-projektin takana. Beatles-fanit menivät halpaan ja löysivät lisätodisteita.
Klaatu oli esiintynyt rumpali Ringo Starrin soololevyn Goodnight Viennan (1974) kannessa. Seuranneen levymyynnin piristymisen (pian myös The Carpentersin coveroima Calling Occupants of Interplanetary Craft -hitti) takia Capitol lisäsi vettä huhumyllyyn, ja piti Klaatun jäsenten henkilöllisyydet pimennossa. Yhtye itse oli samaan aikaan levyttämässä Hope-kakkosalbumiaan (1977) Englannissa.
Vaikka Klaatun Beatles-yhteydet osoitettiin kappaleiden virallisten tekijänoikeustietojen perusteella vääriksi, väitteet jäivät sitkeästi ihmisten mieleen vuosikausiksi. Vielä kolmannella Sir Army Suit-albumillakaan (1978) biisien soittajista tai tekijöistä ei paljastettu mitään tietoja. Klaatu ei myöskään keikkaillut. Viimeisellä Capitol-albumillaan Endangered Species (1980) yhtye menetti lopulta projektin hallinnan ulkopuolisen tuottajan ja sessiomuusikoiden käsiin. Bändin jäsenten nimet ja biisintekijät sentään paljastettiin.
Koska neljäs pitkäsoitto floppasi pahasti, ei Klaatun viimeistä Magentalane-albumia julkaistu lainkaan USA:ssa. Kanadalainen painos sen sijaan löytyi pilkkahintaan Kane Recordsin viimetalvisesta poistomyynnistä. Magentalanen ilmestyessä lokakuussa 1981 John Lennonin murhasta oli kulunut jo melkein vuosi, eikä sitkeinkään salaliittoteorioitsija ei enää luullut Klaatua Beatlesiksi. Mutta ehkäpä Klaatun ero Beatlesiin olikin se, ettei Lennon ollut alunperinkään mukana triossa...
Albumin avauskappale, Woloshuckin yksinään säveltämä ja sanoittama A Million Miles Away on tarttuvamelodinen ja tanssittavarytminen, sokerisen laulusuorituksensa ansiosta lähes purkkapopmainen biisi. Kappaleessa on Electric Light Orchestran mieleen tuova jousisovitus ja c-osa. Tämä olisi voinut olla hitti.
Woloshuckin The Love of A Woman on The Bee Geesin keskitempoisten biisien tavoin kevyesti funkahtava soft rock -kappale. Mieleen tulee vähän Gibbin veljesten pari vuotta aikaisemmin Rare Earthille tekemä Warm Ride (1978).
Woloshuckin ja Dino Tomen rouheasti liikkelle lähtevä Blue Smoke on perus- tai jopa lähes southernrockmainen kappale, mutta mukana helähtävä sitari, brassit ja jopa väliin sijoitettu kellopeliosio sotkevat palettia sopivasti.
Woloshuckin I Don't Wanna Go Home voisi olla Paul McCartneyn täytebiisi, leppoisa ja hyvin sovitettu ralli - ei kuitenkaan mitään sen kummempaa.
Woloshuckin ja Terry Draperin yhteistyönä syntynyt a-puolen päätösbiisi December Dream on vähän ELO:n alkuvuosista muistuttava mahtipontinen balladi.
Woloshuckin ja Tomen tekemä albumin nimikappale on beatlesmainen, edetessään kivasti kasvava, huoleton psych pop -biisi.
Ensimmäisellä Dee Long -tuotoksella At The End of The Rainbow Long yhtyy vokaaleihin Woloshuckin kanssa. Woloshuckin laulusoundissa on aavistus sekä Nick Lowea että Paul Carrackia. Melodisessa kitarasoolossa on kiva progemainen sointi.
Woloshuckin ja Tomen Mrs. Toad's Cookies on leppoisa brittipsykedeliahenkinen lastenlaulu.
Longin toinen biisi, välillä utuisessa falsetissa leijaileva Maybe I'll Move To Mars on paluuta Klaatun ensimmäisen levyn scifi-tunnelmiin. Biisin tyyli muuttuu c-osassa mahtipontiseksi, jopa Sparks-tyyliin vauhdikkaaksi kabaree-iloitteluksi - vain vaihtuakseen uudelleen kertosäkeen utuiluksi.
Woloshuckin ja Tomen Magentalane (... It Feels So Good) on albumin rallatteleva outro.
Levy-yhtiön kanssa tekemänsä sopimukset täyttääkseen Klaatu aloitti keikkailun marraskuussa 1981 promotakseen Magentalane-albumia. Jotta livesoundi saatiin paremmin vastaamaan levyjä, kokoonpanoon otettiin kolme uutta jäsentä. Keikkailua karsastanut Long erosi Klaatusta huhtikuussa 1982 ja koko bändi lopetti virallisesti toimintansa seuraavan kesän lopussa.
Vuonna 1988 Klaatu-trio äänitti George Martinin studiolla vain Saksassa julkaistun singlen Woman. Trio kokoontui vuonna 2005 Torontossa kuuden biisin akustiselle keikalle. I Don't Wanna Go Home, Magentalane ja At The End of The Rainbow sisältyivät kuuden biisin settiin, mutta en onnistunut löytämään livenäytteitä Youtubesta. Postauksen lopuksi niiden sijaan Woman.
Käsittelin Blowflyn debyyttialbumin a-puolta pari viikkoa sitten täällä. Soulmies Clarence Reidin alter ego on juuri nyt tavallista ajankohtaisempi samannimisen tuoreen dokumenttielokuvan ansiosta. Tällaisia Anvil-dokkarin kaltaisia rainoja antisankareista on kiva katsella, vaikka ohjaajan tarpeeton pyrkimys myötähäpeän herättämiseen vähän häiritseekin. Traileri antaa kuvan jonkinlaisesta tosielämän The Wrestleristä. Pakko katsoa.
The Weird World of Blow Fly -LP:n b-puoli on alkuperäisten versioiden osalta a-puolta mielenkiintoisempi. Eikä vähiten seuraavan biisin ansiosta. Bob Kuban and The In-Menin vuonna 1966 levyttämä pop-hitti The Cheater oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon biisi. Kuban kertoo laulussa pettämisestä, ja vuonna 1983 laulaja päätyi itse vaimonsa rakastajan murhaamaksi. Tässä olisi elämänkertaelokuvan paikka, mutta Kuban taitaa olla sellaisen aiheeksi ihan liian tuntematon.
Koska edellisessä Blowfly-postauksessa jäi mainitsematta albumilla soittavien muusikoiden nimet, niin mehustellaan miami soulin kermalla nyt tässä: bassoa soittavat George "Chocolate" Perry ja Richard Finch, kitaraa Jerome Smith ja Little Beaver, koskettimia Timmy Thomas ja Benny Latimore sekä rumpuja Robert Ferguson. Jousista ja puhaltimista vastaa Mike Lewis Orchestra. Mainosti potkiva The Eater alkaa lyhyen Weird World -teeman jälkeen.
Kitaristi Tony Joe Whiten jo vuonna 1962 kirjoittama biisi Rainy Night In Georgia oli R&B-viihdyttäjä Brook Bentonin viimeinen iso hitti vuodelta 1970. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin taltioitu live on lähes identtinen alkuperäisen hittiversion kanssa.
Odd Balls -raidan alkuperästä en saanut selvyyttä ahkerallakaan guggeloinnilla. Jotkin yhtä hakoteillä olevat nettilähteet väittivät, että Reid olisi levyttänyt kappaleen jo aikaisemmin 60-luvulla. Biisi on jotenkin tutunkuuloinen, mutta saattaa olla jopa Blowfly-originaali. Jos joku tietää vastauksen, niin laittakoon kommentteihin, pliis! Palkkiokseen tietäjä saa valtavat määrät kunniaa ja ihailua.
Can I Change My Mind oli chicago soul -artisti Tyrone Davisin ensimmäinen ja tunnetuin hitti vuodenvaihteesta 1968/1969. Oheinen live on taltioitu myöhempinä vuosina. Laulusoul-skenessä arvostettu Davis jatkoi aktiiviuraansa 2000-luvun alkuvuosiin asti. Blowflyn versio ei ole kaikkein ilmiselvimpiä väännöksiä.
James Brownin iso vuoden 1966 hitti It's A Man's Man's Man's World löytyi hienona videona y-tuubista, joten pakko se oli tähän linkittää ihan kiusallakin. Ei ole todennäköisesti nähtävillä pitkään. Blowflyn versio tuo ainakin pienen hymyn huulille.
Pitääkö pokka? Blowfly on vääntänyt Michael Jacksonin Motown-soolohitistä With A Child's Heart vähintäänkin mauttoman version. Kuusitoistavuotiaan Jacksonin esiintymistä Soul Train -ohjelmassa edeltää pieni haastattelu. Jos pääsisin käymään Joensuussa 16.-20.11.2011, niin menisin katsomaan Rokumenttifestivaalilla esitettävää elokuvaa Soul Train: The Hippest Trip in America.
Kaikkien blueskitaristien isoisä B.B. King teki vuonna 1970 kuuluisan version pianisti Roy Hawkinsin vuonna 1951 levyttämästä R&B-hitistä The Thrill Is Gone.
Ympäri käydään. The Weird World of Blow Fly -LP:n päätöskappale Outro on vuorostaan sämplätty kalifornialaisen Jurassic 5 -yhtyeen letkeälle rap-hitille ja albumin nimikappaleelle Quality Control (2000).
Vuosituhannen vaihteessa elettiin suomalaisen hip hopin vahvaa nousukautta. Kärki oli maantieteellisesti ja tyylillisesti lavea: Ceebrolistics, Paleface, Redrama, Sere(moniamestari), Ritarikunta, Flegmaatikot, Ezkimo, Taakibörsta, Tulenkantajat jne. Vaikka menestyksekkäät Fintelligens ja Petri Nygård jakoivat ja edelleen jakavat mielipiteitä, heidän huippusuositut debyyttisinglensä Voittamaton (1999) ja Vitun suomirokki (2000) avasivat genrelle väylän levy-yhtiöihin, radioaalloille ja tv;n musiikkikanaville.
Pekka Ruuskan luotsaama Warner Music Finland näki nuoressa Matti Salossa alias Avaimessa ehkä lupauksen suomalaisesta Eminemistä, ensimmäisestä suomenkielisestä suositusta, vakavastiotettavasta rap-sooloartistista. Sere oli sellaiseksi liian vanha, Ezkimo outo ja Nygård "fiktiivinen" hahmo.
Vuonna 1999 julkaistusta Zabaz-äänitteestä minulla ei ole havaintoa. Useimmat kuulivat Avainta ensi kertaa Fintelligensin Renesanssi-debyytin (2000) raidalla 7 veljestä. Fintelligensin Elastisen ja Iso H:n sekä Avaimen lisäksi muut veljekset olivat Ääretön, Tasapaino, Uniikki (=Kapasiteettiyksikkö) ja Jussi Valuutta.
Punainen tiili -albumia alettiin äänittää joulukuussa 2000. Ensimmäinen hitti seurasi heti perään, sillä Avain fiittasi niin ikään Warnerille kiinnitetyn Kapasiteettiyksikön singlelistan kakkoseksi nousseella 4elementtii -singlellä tammikuussa 2001.
Huhtikuussa 2001 ilmestyi Wretchin tuottama Avaimen debyyttisingle Roihuvuori, jolla vieraili Jurassikki. Tämä singlelistan kahdeksanneksi kivunnut biisi oli edellisiin näytteisiin verrattuna sitten ihan jotain muuta. Avain tekee kotilähiölleen Roihuvuorelle melkoisen kunnianosoituksen. Euroedustaja Pia-Noora Kauppi saa ansionsa mukaan ja vittu-sanaa kylvetään ison levy-yhtiön julkaisuksi paljon. DJ Ewok skrätsää. Hyvä ja mukaansatempaava esitys.
Ensijärkytyksen jälkeen pantiin pihalle laajempaan yleisöön vetoavampaa materiaalia. Avaimen kesällä julkaistuun toiseen Yhdes iltaan -singleen tehtiin pramea video, jota pyöritettiin suomenkielisyydestä huolimatta myös MTV Nordicilla. Kappaleen on säveltänyt ja tuottanut nykyään Anna Abreu- ja Jenni Vartiainen -yhteyksistä paljon tunnetumpi Jukka Immonen, ja bassoa soittaa eräs Anssi Kela. Laulajana fiittaa Sofia Chaichee -niminen neitokainen. Single nousi listalla viidenneksi.
Albumi ilmestyi syyskuussa. Immosen tuottama nimikappale on Roihuvuori-singlen lisäksi ainoa kappale, jota ei ole äänitetty SDC Finland -studiolla. Veikkaan, että albumin sanoman tiivistävä vasemmistolainen manifesti on joko ihan ensimmäinen tai vihoviimeinen albumille valmistunut kappale. Rähinän artisteille ominainen fingelska ja kertosäe sattuvat korvaan, mutta muuten biisin teksti on tänä päivänä ajankohtaisempi kuin koskaan.
Wretchin tuottama Markus on hip hopissa aika tyypillinen liian nuorena kuolleen ystävän muistolaulu. Ghettona vain on tällä kertaa Roihuvuori.
Edelleen Wretchin tuottama Pullon sisällä kertoo viinasta, mutta ei ihan tyypillisellä tavalla. Espanjankielisen kertosäkeen laulaa Vision.
Vuosituhannen alussa kovassa nosteessa olleen Redraman tuottama ja fiittaama Viedää bäkkii on kaksikielinen melko freestylelta kuulostava kappale.
Elastisen säveltämä ja tuottama Kaks lakii on ajoittain herättämästään myötähäpeästä huolimatta sekin lyriikoiltaan edelleen hyvin ajankohtainen.
Immosen tuottamalla Silloin ennen -raidalla vierailevat Iso H, Jurassikki ja Jussi Valuutta. Iso H:n osuudessa käydään Avaimen varhaishistoria läpi. Biisi on Valuutan kertosäkeessä rallattelemine leppoisine ganjalöpinöineen albumin viihdyttävimmästä päästä.
Elastisen säveltämä ja tuottama Elämä on tentti ottaa suurennuslasin alle koulun ja opiskelun. Iso H fiittaa. Vähän nolottaa.
Immosen tuottamassa Ympäri mennään, yhteen tullaan -biisissä on maukas tarina ja Sauli Niinistöä sekä Paavo Lipposta dissaava tarttuva kertosäe. Albumin parhaita biisejä.
Immosen tuottama Mä hajoitan tän maailman -biisi antoi albumille nimen. Biisi on Petri Tiilen alias Pelle Miljoonan fiittaama uusi versio samannimisestä punkbiisistä. Hauska idea.
Pellen ja N.U.S.-bändin alkuperäinen versio vuodelta 1978:
Immosen tuottama Don't Make A Sound on kepeä reggaerytminen biisi, jolla laulaa ja räppää jamaikanenglanniksi Cheka.
Ruokaa, ei aseita on vuorostaan Iso H:n säveltämä ja tuottama kappale. Miehen sydäntä lähellä oleva aseistakieltäytyminen on biisin aiheena.
Immosen tuottamalla kevyen soulahtavalla päätösraidalla 5 päivää 5 yötä laulajana vierailee jälleen Sofia Chaichee.
Punainen tiili nousi albumitilaston viidenneksi ja sai kaksi Emma-ehdokkuutta. Rap-supertähden ura isolla levy-yhtiöllä julkisuuden hullunmyllyineen ei kuitenkaan Avainta tyydyttänyt. Muutamia fiittauksia lukuunottamatta mies vetäytyi julkisuudesta. Muutamaa vuotta myöhemmin Matti Salo teki sensaatiomaisen paluun huipulle uusiutuneella, tuoreella ja omaperäisellä tyylillä sekä uudella artistinimellä Asa.
Punaisella tiilellä on häivähdys artistin tulevasta suuruudesta. Levyn pitäisi olla edullisesti ja suhteellisen helposti saatavilla. Vinyyliversiokin on julkaistu uudestaan.
80- ja 90-lukujen taitteessa julkisuuteen nousi useita päteviä naispuolisia räppereitä, joista suurin osa valitettavasti katosi jokusen singlen ja korkeintaan parin albumin jälkeen. Yksi heistä oli yhden pitkäsoiton julkaissut Nichelle "Nikki D" Strong, jonka hakukoneet helposti sekoittavat tukkametalliyhtye Mötley Crüen basisti Nikki Sixxiin tai näyttelijätär Nikki Danielle Mooren aliaksiin.
En valitettavasti saanut Nikki D:n vaiheista selville juuri mitään, mutta olen koonnut oheen kaiken Youtubesta löytämäni materiaalin. Vuonna 1989 Sonyn hip hop -alamerkki Def Jam teki levytyssopimuksen Nikkin kanssa.
Ensihavainto Nikkistä oli hänen vierailunsa Def Jamin R&B- / quiet storm -laulajatar Alyson Williamsin hittisinglellä My Love Is So Raw (1989). Williamsin ensimmäinen LP Raw herätti Def Jamin julkaisuna paljon huomiota Britanniassa ja jopa meillä Suomessa, jolloin bongasin Nikkin MTV:n esittämältä videolta. Nikki oli mukana myös Williamsin euroopankiertueella.
Def Jamin vakionaama Sam Severin (mm. Tashan ja 3rd Bass) tuottama debyyttisingle Lettin' Off Steam sai MTV:llä todella paljon näkyvyyttä. Biisillä ja videolla fiittasi levymerkkikolleega Public Enemyn koiranleuka Flavor Flav.
Video alkaa katkelmalla Smooth Icen tuottamasta singlen b-puolesta (Gotta) Up The Ante For The Panties. Molemmat kappaleet löytyvät Nikkin albumin cd-versiolta, mutta vinyyliltä vain viimeksimainittu.
Lettin' Off Steamin imevä kuvio on sämplätty Hot Wax -levymerkille levyttäneen The Politiciansin loistavasta funk-kappaleesta Free Your Mind (1972).
Nikki D:n varsinaisen läpimurron piti tapahtua albumin nimibiisillä Daddy's Little Girl. Kappale kohosikin Billboardin rap-tilaston ykköseksi ja dance-listan kymmenenneksi. Muita listamerkintöjä ei tainnut irrota lukuunottamatta vaatimatonta sijoitusta Britannian singletilaston häntäpäässä. Parempitasoisen videon upotus blogiin on jälleen kerran estetty, katsotaan miten kauan seuraava klippi löytyy Youtubesta.
Löysin kappaleesta myös playback-esityksen. Nikki ja taustalla skrätsäävä dj eivät ihan vakuuta.
Daddy's Little Girlin taustat on tietenkin napattu suoraan laulajatar Suzanne Vegan kappaleesta Tom's Diner (1987). DNA-pseudonyymin takana piileskelleet brittiläiset tuottajat Nick Batt ja Neal Slateford risteyttivät luvatta Vegan hyräilevän puhefolkin Soul II Soul -kompin kanssa.
Vegan levy-yhtiö A&M ei ruvennut taistelemaan DNA:n kanssa oikeudessa, vaan otti remiksauksen jakeluunsa. Singlestä tuli huikea kansainvälinen menestys vuonna 1990, ja se soi kaikkialla edelleen Daddy's Little Girlin julkaisun aikaan.
Yksinkertainen syy siihen, että Daddy's Little Girl -kappaleesta ei tullut muhkeaa mainstream-hittiä olikin, että listoilla jo ollut DNA:n miksaama alkuperäisversio oli parempi. Sitä kopioimalla ei Nikkin versiolle saatu soittoaikaa.
Virhearvioinnin takana oli todennäköisesti liuta koloihinsa luikkineita Sonyn pukumiehiä, mutta historia vierittää syyn armotta biisin tuottajan Sidney "S.I.D." Reynoldsin (muita asiakkaita Queen Latifah ja Naughty By Nature) niskoille.
Albumi floppasi pahasti jämähtäen R&B-albumilistan sijalle 54, ja myi aina yhtä luotettavan wikipedian mukaan (USA:ssa?) vain 44 000 kappaletta. Tämä on ja oli "Def Jamin ensimmäinen naispuolinen rap-artisti" -ennakkohypeen verrattuna hämmästyttävän vähäinen määrä. Osa ylijäämälevystä löysi tiensä Eurooppaan, missä ne - mukaanlukien oma kappaleeni - myytiin pois pilkkahintaan.
Puolet Daddy's Little Girl -levyn biiseistä löytyy Youtubesta. Busta Rhymesin The Leaders of The New School -bändin tuottamista raidoista ei valitettavasti löydy ainuttakaan näytettä.
Albumin seuraavaksi singleksi irroitettiin jälleen S.I.D.:n tuottama Hang On Kid. Kevyt Queen Latifahia ja kouluun sijoittuvan videon puolesta Monie Lovea muistuttava pop-rap jäi ilman tilastomerkintöjä. Fiittaavan räpperin nimeä ei löydy levyn kansitiedoista. Kuka mahtaa olla kyseessä?
Myös Hang On Kidin kääntöpuolelle päätyi Smooth Icen tuottama ja legendaarisen Large Professorin remiksaama albumiraita Your Man Is My Man. Toisen naisen näkökulmasta sanoitettu biisi on paljon singlen a-puolta iskevämpi ja gruuvaavampi funk-biisi. Sen hukkaaminen oli jälleen yksi virhearvio.
Public Enemyn klassikkolevyjen taustoista vastanneen The Bomb Squad -tiimin jäsen Eric "Vietnam" Sadler tuotti albumille sen viimeiseksi singleksi lohkaistun kappaleen Wasted P!*#y. Lettin' Off Steamin jalanjäljissä kulkeneella muhkeataustaisella funkbiisillä Nikkiä markkinoitiin taas hieman aggressiivisempana ja kovempana mimminä, mutta valitettavasti uskottavuus oli jo tainnut mennä.
Sonylta ei yritystä puuttunut. Soul-jazz -laulajatar Saden hittibiisiä sämpläävä, S.I.D.:n tuottama tanssikappale 18 And Loves To Go oli mainio yritys jatkohitiksi. Promona julkaistu biisi ei kuitenkaan herättänyt klubeilla tai radioasemilla niin paljoa kiinnostusta, että singlen kaupalliseen julkaisuun olisi enää vaivauduttu.
Albumin viimeiseksi näytteeksi löytyi vielä Lettin' Off Steamin promovideon aloittanut b-puoli Gotta Up The Ante For The Panties.
Nikki D:n vuonna 1993 Sonyn Flavor Unit -alamerkillä ilmestynyt, S.I.D.:n tuottama paluusingle Freak Out nousi rap-listan 20. sijalle. Sen pohjalta levy-yhtiö ei lähtenyt julkaisemaan uutta albumia. Nikki työskenteli kuitenkin Flavor Unitin palkkalistoilla.
Viimeinen havaintoni Nikkistä on kuuden naisräpperin kollektiivin Buds International Distribution -pikkumerkillä julkaisema Six-Pack -biisi (1998), mihin Nikki kenties sopimusteknisistä syistä osallistui Nicki D -nimellä.
Muut osallistujat olivat projektin vetäjä Paula Perry, Rah Digga, Heather B, Precious P ja Gurun sekä juuri beatboksaaja Felix Zengerin levyllä fiitannut Bahamadia.
Musiikkiuransa jälkeen Nikki on työskennellyt Def Jamin perustajan Russel Simmonsin hip hop -muotimerkkien palveluksessa.
Philadelphialaisten Daryl Hallin ja John Oatesin uraa sivuttiin ohimennen kuukauden takaisessa The Stylistics-päivityksessä. Palataan nyt dynaamisen veteraaniduon pariin Private Eyes -albumin merkeissä, sillä tuon definitiivisen Hall & Oates -levyn ilmestymisestä on tässä kuussa kulunut kolmekymmentä vuotta.
Huikeasta menestyksestä huolimatta Hall & Oates on jäänyt vaille kriitikoiden arvostusta. 80-luvulta lähtien rakennettuun classic rockin kaanoniin duo on ollut liian moderni, keveä ja pinnallinen. Rockin ja popin ystäville Hall & Oates on ollut liian pehmoa ja kliinistä, laulusoulin ystäville liian rockia ja poppia. Nyt kun ajallista välimatkaa alkaa olla tarpeeksi, duon hienoja pop-helmiä osataan arvostaa. Itsekin hankin ensimmäisen Hall & Oates -levyni vasta uudelleenkasatun Hanoi Rocksin Winged Bull -coveroinnin (2002) jälkeen.
Duon laajempi rehabilitointi lähti varmaan liikkeelle viime vuosikymmenen guilty pleasures -hypetyksestä. Post-ironisella kymmenluvulla Hall & Oatesin arvostus on sitten räjähtänyt lasikaton läpi. Nuorgam-musiikkisivustokin nosti I Can't Go For That (No Can Do) -biisin vastikään vuoden 1981 pop-klassikkojensa kärkiryhmään. Eikä syyttä.
Hall & Oates teki lopullisen kaupallisen läpimurtonsa ensimmäisellä itse tuottamallaan LP:llä Voices (1980). Private Eyes oli jo duon kymmenes albumi. Hallin pitkäaikainen naisystävä Sara Allen osallistui entistä enemmän tekstien kirjoittamiseen. Sekä duon luovuus että taito nikkaroida ideoiden ympärille hyviä pop-lauluja tuntuivat olevan huipussaan.
Private Eyes äänitettiin Voices-levyn tavoin Electric Lady -studiolla New Yorkissa. Duon jäsenet asuivat alle kymmenen minuutin työmatkan päässä studiolta. Äänitysten aikana Voices ja siltä lohkaistut hittisinglet keikkuivat edelleen listoilla, mutta uuden levyn synnyttämisessä ei ollut ilmeisesti sen kummempia paineita. Albumin co-produceriksi on kreditoitu edellisenkin levyn äänittänyt Neil Kernon.
Marraskuussa 1981 USA:n singlelistan kärjessä kaksi viikkoa viettänyt nimikappale oli alunperin Saran siskon Janna Allenin ja Warren Pash -nimisen lauluntekijän biisiaihio. Hall vaihtoi kappaleeseen uudet soinnut ja teki Saran kanssa Stevie Wonderin ja pariskunnan väliseen sisäpiirivitsiin perustuvan sanoituksen. Hall & Oatesin keikoilla yleisöä innostava käsien läpsytyskohta viittaa selvästi aiemmin samana vuonna listojen kärjessä olleeseen Kim Carnesin Bette Davis Eyes -hittiin.
Albumin toista raitaa, motown-henkistä, soundiltaan kevyesti modernisoitua blue eyed soul -kappaletta Looking For A Good Sign ei löydy tällä hetkellä Youtubesta. Biisi on sisäpussin mukaan tribuutti The Temptationsin jäsenille. Hall & Oates esiintyi muutamaa vuotta myöhemmin ex-temppareiden David Ruffinin ja Eddie Kendricksin kanssa Live Aid -konsertissa ja Live at The Apollo -albumillaan.
Joulukuussa 1981 Private Eyesin toiseksi singleksi lohkaistu Hallin biisi I Can't Go For That (No Can Do) katkaisi tammikuussa 1982 Olivia Newton-Johnin Physicalin Private Eyesin jälkeen kymmenen viikkoa kestäneen listaykköspaikan hallinnan. Hitti löi duon läpi myös Britanniassa ja Ruotsissa.
I Can't Go For That (No Can Do) oli niin tiukka biisi, että se nousi jopa USA:n dance- ja R&B-listojen ykköspaikalle. Kappaleesta tuli hyvin tunnettu mustan yleisön keskuudessa, ja siitä napattu sämple päätyi mm. Levykeitaan lukijoiden suosikkiyhtye De La Soulin Say No Go -hitin koukuksi vuonna 1989.
Albumin neljäs raita Mano A Mono on vaihteeksi John Oatesin biisi. Mukavaa, kepeää power poppia.
A-puolen viimeinen kappale Did It In A Minute on Hallin ja Allenin sisarusten biisi, minkä väliosassa voi havaita pientä synapop- / new wave -vaikutetta. Albumin kolmantena singlenä biisi kipusi vielä USA:n top kymppiin. Albumiversiota rokkaavammasta studiolivestä kuulee ja näkee, että duo oli livenä varsin mojovassa iskussa.
B-puolen avaava Head Above Water on aikakaudelle tyypillinen tanakkarytmisempi soft rock- / new wave -biisi. Soitannollisesti Hallin kappale vivahtaa hiukan sekä Totolta että Policelta.
Alkumetreillä jonkun suodatinefektin läpi siivilöityvä Hallin Tell Me What You Want on vielä edellistäkin biisiä enemmän Police-tyyppinen reggaehtava kappale.
Toinen Oatesin säveltämä biisi ja Oates-Hall-Allen -kolmikon sanoitus Friday Let Me Down on puhdasta power poppia, levyn helmeilevin kitarapop-kappale.
Hallin Unguarded Minute on pianolla höystettyä softrockia, pakotonta peruskauraa.
Albumin neljäntenä singlenä julkaistu Hallin imevä USA:n top 40 pop- ja top 50 R&B-hitti Your Imagination lienee unohdettu helmi. Jollei tätä ole jo napattu hittielokuvien soundtrackeille tai coveroitu tusinan chillwave- tai dubstep-artistin voimin, niin sitten se tapahtunee tuota pikaa.
Aistin Hallin Some Men -päätöskappaleen väliosassa jotain (hyvää) Genesis- tai Phil Collins -vibaa. Toistan edellisen biisin yhteydessä käyttämäni kommentit leffasoundtrackeista ja coveroinneista. Tämänkin videonäytteen ääni kumisee hieman, mutta vinyylin pyörimistähän on aina ilo katsella.
Private Eyes on myynyt USA:ssa platinaa, ja I Can't Go For That (No Can Do):n imussa LP saavutti myös R&B-albumitilaston yhdennentoista sijan. Seuraavana vuonna Hall & Oates ja Neil Kernon viimeistelivät menestystrilogiansa albumilla H2O.
