Debbie Harry: Koo Koo (1981)

Blondien Panic of Girls -albumin fyysisen julkaisun kunniaksi Levykeidas ottaa tarkasteluun vokalisti Debbie Harryn kolmenkymmenen vuoden takaisen ensimmäisen sooloalbumin Koo Koo. Tämä aikanaan vieroksuttu ja vähälle kuuntelulle jäänyt levy on erittäin virkeältä kuulostava. Itse asiassa Harryn uraa jälkikäteen tarkastellessa Koo Koo päihittää kaikki myöhemmin ilmestyneet Blondie-levyt ja Deborahin tuoreemmat sooloalbumit. Levy oli aikaansa edellä.

Blondien sapattivuoden Koo Koo oli suoraa jatkoa Rapture-biisin flirttailulle modernin mustan musiikin kanssa. Alunperin Harry ja yhtyeen nokkamies Chris Stein olisivatkin halunneet Eat To The Beat -albumin (1979) äänityksissä tapaamansa Chic-yhtyeen kitaristi Nile Rodgersin ja basisti Bernard Edwardsin tuottamaan jo seuraavaa Autoamerican-albumia (1980).

Yhteistyö oli aika luontevaa, sillä samaan aikaan kun Blondie-pariskunta haki menestystä disco- ja hip hop -yleisön keskuudessa, Chic-miehet haalivat crossover-yleisöä rock-puolelta. Koo Koon pop-funk fuusio oli prototyyppi Rodgersin myöhemmille menestyksellisille tuotannoille kuten David Bowien Let's Dance (1983) ja Madonnan Like A Virgin (1984).

Koo Koon kappalevalikoima oli tarkkaan harkittu. Sekä tuottajapari Rodgers-Edwards että aviopari Harry-Stein ovat säveltäneet levylle neljä kappaletta, neljästään on tehty yksi biisi, ja tuottajapari on vielä tehnyt Harryn kanssa kolmistaan yhden kappaleen.

Albumin kansitaiteesta vastasi sveitsiläinen kyberpunk-taiteilija H. R. Giger. Jo Emerson, Lake & Palmer -trion Brain Salad Surgeryn (1973) kannen suunnitellut Giger oli noussut pinnalle Alien-scifileffan (1979) visuaalisena suunnittelijana.

Gigerin punkia, akupunktuuria ja scifiä yhdistävän kansikuvan neljä neulaa symbolisoivat Aristoteleen neljää elementtiä: maata, ilmaa, tulta ja vettä. Harry ei allekirjoittanut Gigerin punk-viitteitä, mutta piti kantta makean näköisenä, ja irtiottoa vanhasta imagostaan virkistävänä.

Suuri yleisö ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Blondien laulajan piti värjätä hiuksensa. Lävistyksiä pidettiin luotaantyöntävinä, ja Lontoon maanalaiseen suunniteltu julistekampanja kiellettiin viranomaisten toimesta. TV-mainoskampanja toteutui ja albumi nousi brittilistan kuudenneksi. USA:ssa oli tyytyminen top 30 -sijoitukseen.

Rodgersin ja Edwardsin Backfired valittiin albumin ensimmäiseksi singleksi. Rodgersin, Edwardsin ja Chic-rumpali Tony Thompsonin välittömästi tunnistettavaa groovea maustetaan Debbien ja todennäköisesti Chic-laulaja Fonzi Thorntonin räpillä. Ainakin Thornton on kreditoitu biisiin vokalistiksi. Kolhon promoklipin ohjasi Giger. Videolla kuullaan introna pari tahtia Steinin ja Harryn perinteisemmästä Chrome-albumiraidasta.



Vain puoli vuotta aikaisemmin singlenä julkaistu Rapture oli noussut listaykköseksi, mutta Backfired otti nimensä mukaisesti melkoisesti takapakkia. Biisi menestyi Harryn soolosingleistä USA:n pop-listalla parhaiten, mutta se ei riittänyt 43. sijaa ylemmäksi. Britanniassakin irtosi vain singlelistan 32. sija.

Giger ohjasi promovideon myös tyypilliseen Chic-balladiin Now I Know You Know, mitä kappaleen ripeämmällä loppupuolella maustetaan Vinnie Della Roccan ja Ray Maldonadon herkullisilla puhallinosuuksilla. Giger-kulisseissa kuvattu simppelin sensuelli video hakkaa kevyesti Backfired-yritelmän. Harry näyttää tummassa peruukissaan aikamoiselta kissalta.



Koska ensimmäinen singlelohkaisu oli flopannut, ei äskeisestä balladista rohjettu julkaista jatkosingleä. Hittiä yritettiin sen sijaan kalastella kappaleella The Jam Was Moving. Rodgersin ja Edwardsin rock 'n' roll -svengailu on vetävä biisi, mutta albumilta olisi löytynyt ainakin yksi potentiaalisempi singlevaihtoehto. Kappaleesta ei tehty varsinaista promoklippiä. Oheisella videolla Debbie laulaa kappaletta levytysstudiossa.



The Jam Was Moving ei menestynyt listoilla. Singlen b-puoleltakin löytyvä Steinin ja Harryn hieman liikaa kitarasooloileva Chrome olisi ollut kotonaan myös Blondie-albumilla.



Albumin avausraita Jump Jump on Steinin ja Harryn Chic-tyyliin sovitettu funk-kokeilu. Loppupuolella taustalla räppäävät Spud & Pud Devo. Salanimien takana studiossa ilveilivät suosionsa huipulla olleen Devo-yhtyeen Gerald Casale ja Mark Mothersbaugh.



Rodgersin ja Edwardsin vetävän kitaranakutuksen ja sointukierron omaava ytimekäs Surrender on mielestäni albumin paras pop-funk. Sen sävelletyt kitarasoolotkin kuulostavat luontevilta.



Levyn a-puolen päättää Steinin ja Harryn reggae-rytminen Inner City Spillover, unohdettu Blondie-tyyppinen helmi.



Debbien yhdessä Rodgersin ja Edwardsin kanssa säveltämä Under Arrest on levyn pirtein poprock-biisi, mikä voisi ihan hyvin olla peräisin vuoden 1978 klassisilta albumeiltakin. Taustoja laulavat sekä Thornton, Devo-miehet että sessioapuri Gordon Grody.



Tässä on albumin huippuhetki. Välittömästi edellisen tunnelmaa nostaneen kappaleen jälkeen alkaa Steinin ja Harryn nopeatempoinen punk-funk Military Rap. Debbie räppää ja puhaltimet soivat komeasti. Biisi julkaistiin myös Backfired-singlen b-puolella.



Nelikon nimiin yhteisesti kreditoitu, runsaasti Sammy Figueroan, Manuel Badrenan ja Roger Squiteron perkussioita ja eksoottisia mausteita sisältävä Oasis on säästetty albumin viimeiseksi kappaleeksi. Biisi ennakoi mielestäni hyvin Blondien ensimmäisen inkarnaation viimeistä albumia The Hunter (1982).